23.08.2009
Kuulijoidensa älyyn luottava pianisti tekee musiikkia sanoituksista.
Ironia on hienoudessaan vaarallinen laji. Vaikka sitä voidaan pitää jopa koko maailmansotien jälkeistä ihmistä määrittävänä elämänasenteena, on aina löytynyt niitä, jotka eivät yksinkertaisesti ole ymmärtäneet mistä on kyse. Rockmusiikin saralla kuuluisin esimerkki tästä lienee tapaus Born in the U.S.A. yhdistettynä presidentti Ronald Reaganin hämmästyttävään typeryyteen. Bruce Springsteenin vuoden 1984 katkera megahitti käsittelee patrioottisuuden varjopuolia Vietnam-veteraanin näkökulmasta. Tuolloin kampanjoinut Reagan päätti kuitenkin kosiskella nuorisoa nostamalla puheessaan Springsteenin hienoksi esimerkiksi amerikkalaisesta isänmaallisuudesta.
”Pomo” luotti kappaleessaan kuulijoidensa älyyn. Miljoonia levyjä vähemmän myynyt Randy Newman on tehnyt näin aina. On mielestäni viihdyttävää spekuloida sillä, kuinka runsaita väärinymmärryksiä Newmanin kappaleet olisivat 1970-luvun USA:ssa aiheuttaneetkaan, mikäli ne olisivat saaneet suurempia yleisöjä. Provosointia, räävitöntä ironisuutta, mustaa huumoria ja arkirealistisia tunnelmakuvia sisältävä Sail Away jäi kuitenkin kotimaassaankin verraten pienten piirien tapaukseksi. Kaava on tuttu: kriitikot ja kollegat ylistävät, mutta ostava yleisö jää tavoittamatta. Aika on sentään kohdellut Sail Awayn lauluja suopeasti. Useat Newmanin liioitellut visiot ovat jopa muuttuneet - surullista kyllä - entistä todellisemmiksi vuosien saatossa. Kyseessä on yhä monestakin syystä ajankohtainen pitkäsoitto.
Randall Stuart Newman syntyi Los Angelesissa 28.11.1943. Musiikillisia kykyjä on periytynyt ainakin isän puolelta sukua, josta löytyy peräti kolme Hollywoodissa toiminutta elokuvasäveltäjää. Randy on sittemmin jatkanut perinnettä. Mittavan uransa aikana Newman on säveltänyt musiikkia yli kahteenkymmeneen elokuvaan erikoistuen erityisesti viime vuosina animaatioihin. Oscar-ehdokkuuksia hän ehti kerätä ennätykselliset 15 kappaletta, kunnes viimein vuonna 2001 voitti palkinnon sävellyksestään animaatioelokuvaan Monsters, Inc. (suomessa tunnettu nimellä Monsterit Oy).
Sooloartistina Newman debytoi vuonna 1968 levyllä Randy Newman, jonka äänimaailmaa hallitsevat runsaat orkestraatiot. Vuoden 1970 12 Songs -albumille tultaessa sovitukset on jätetty minimiin seuraten ajalle tyypillistä folkrock-trendiä. Sail Awaylla nämä kaksi toimintamallia ikään kuin yhdistetään toisiinsa. Johtoelementtinä toimivan pianon lisäksi mukana on joukko erinäisiä jousia yhdistettynä paikoin napakasti groovaavaan bändisoitantoon. Repertuaari ulottuu pelkistetyistä balladeista swingiin, jazziin ja rock´n´rolliin. Tottumattomalle kuulijalle suurimpia haasteita saattavat aiheuttaa Newmanin laulumaneerit. Hänen ulosantinsa on outo yhdistelmä ainakin arkisuutta, eläytymistä, kähinää ja Broadwayta.
Koko pakettia määrittävät alusta loppuun sanoitukset - Newmanilla todellakin on asiaa. Ronskit sisällöt luovat usein vastustamatonta ristiriitaisuutta yhdistettynä rentoon lauleskeluun ja eteerisiin jousituksiin. Sail Awayn aiheet eivät asetu minkään yksittäisen johtoteeman alle (ratkaisu, jota Newman sittemmin käytti vuoden 1974 Good Old Boysilla). Kappaleita yhdistää silti alati kriittinen suhtautuminen amerikkalaisen yhteiskunnan suuriin linjoihin, kuten uskontoon, imperialismiin ja showbisnekseen. Newman on väistämättä ”born in the U.S.A.”, eikä tämä seikka tunnu jättävän häntä rauhaan.
Pitäen mielessä Springsteenin, Green Dayn, System of a Downin ja lukemattomien muiden artistien USA/Bush-kriittisyyden, ei Newmanin positiossa sinänsä ole mitään erityistä. Erityistä sen sijaan on tavassa, jolla hän asiansa esittää. Esimerkiksi kappale Political Science kerrotaan karrikoidun maanisen ulkopoliittisen toimijan kautta:
No one likes us - I don´t know why / We may not be perfect, but heaven knows we try / But all around even our old friends put us down / Let´s drop the big one and see what happens.
Hilpeä svengi jatkuu lukuisien suurkaupunkien räjäyttelyvisioilla. Tärkeää on huomata, että samalla kun Newman tuo esille maansa suurvaltahulluutta, piikittelee hän myös ihmisten luutuneita tapoja kritisoida USA:ta. Näkymä on niin irvokas, että ironia toimii kahteen suuntaan.
Newmanilla on aina ollut pakkomielteinen tapa asettua mitä poikkeavimpiin rooleihin saadakseen tarinansa kerrottua. Esimerkiksi levyn nimikappaleessa on äänessä orjakauppias, joka houkuttelee uhreja nousemaan Atlantin ylittävään laivaan: You´ll be as happy as a monkey in a monkey tree / You´re all going to be an American. Joe Cockerin ja Tom Jonesin myöhemmin versioimassa You Can Leave Your Hat Onissa taas lauleskelee seksuaalisia perversioitaan toteuttava estynyt mieshenkilö.
Agnostikoksi tiedetty Newman ei pelkää edes jumalan rooliin asettumista. Levyn päättävä God´s Song (That´s Why I Love Mankind) etenee kyselevien säkeistöjen kautta osioihin, joissa päähenkilö kummastelee kristityiltä osakseen saamaansa palvontaa: I take from you your children and you say how blessed are we / You all must be crazy to put your faith in me. Tylyä vuodatusta säestää ainoastaan Newmanin yksinäinen piano. Uskontokritiikkinä kappale on rockin saralla moniulotteisuudessaan poikkeuksellinen. Luulenpa silti, että ainakin kourallinen fundamentalistikristittyjä on ollut valmis manaamaan artistin helvetin liekkeihin kuultuaan God´s Songin.
Mainetta tuoneiden elokuvasävellysten lisäksi Newman on julkaissut musiikkia omalla nimellään aina nykypäiviin saakka. Singlet Short People (1977) ja I Love L.A. (1983) poikivat aikanaan hieman kaupallistakin menestystä. Hiljattain julkaistun eräänlaisen comback-albumin Harps and Angels myötä miehen oli määrä saapua esiintymään ensi kertaa myös Suomeen. Euroopan kiertue jouduttiin kuitenkin harmillisesti perumaan Newmanin niska- ja selkäkipujen vuoksi. Toiveita 65-vuotiaan ilmeisen raihnaisen laulajan tulevista maailmankiertueista saattaa olla turha pitää kovin korkealla. Sen sijaan en epäile hetkeäkään, etteivätkö Sail Awayn laulelmat jaksaisi viehättää vielä tekijänsä maaduttuakin.
Niin, kyllähän levyllä myös kuolemaa käsitellään. Kappaleessa Old Man kertojapoika heittää isälleen hyvästit herkkien jousien saattelemana. Sanat putoilevat jopa Newmanin mittakaavassa harvinaisen illuusiottomasti:
Won´t be no God to comfort you / You taught me not to believe that lie / You don´t need anybody / Nobody needs you / Don´t cry old man, don´t cry / Everybody dies.
Teksti: Antti Hurskainen, kuvat: www.randynewman.com
