22.10.2009
Loistofunkkia pyh�n kolminaisuuden ulkopuolelta, n�kemyksellisten ja h�yr�ht�neiden yksil�iden luomuksina.
Funkin pyh�n� kolminaisuutena mainitaan yleens� James Brown, George Clinton ja Sly Stone. Kaikki legendoja, joiden panosta koko genren syntyyn ei parane v�h�tell�. On kuitenkin ainakin yksi yhtye, jonka meininki iskee rytmihermoon tanakammin kuin virallisten ylipappien tekeleet yhdess�. T�m�n Kalifornian Oaklandista ponnistaneen poppoon tavaramerkkej� ovat k�sitt�m�tt�m�n monimuotoinen groove ja ��ritiukka komppisektio. Puhallinvoimaakin l�ytyy enemm�n kuin Lieksan vaskiviikoilta. Arvaatte varmaan, ett� puhun Tower of Powerista.
Minulle Tower of Power on aina ollut ehdoton ykk�sosaaja funkin saralla. Porukan draivi ja rytmiset oivallukset ovat keskim��rin valtavasti koukuttavampia kuin genren pioneereilla. Eroa tuskin voi panna pelk�st��n lajin yleisen evoluution piikkiin, sill� Voimatorni on perustettu jo vuonna 1968, keskell� funkin kiivainta eriytymisen ja vakiintumisen kautta. On vain pakko my�nt��, ett� Oaklandin pojilla oli jo tuolloin herkullisen omaleimainen n�kemys mustasta musiikista. Siit�kin huolimatta, ett� suurin osa yhtyeen soittajista oli valkoisia.
Tower of Powerin tyyli on ollut ennen kaikkea muutaman n�kemyksellisen ja sopivasti h�yr�ht�neen yksil�n luomus. Tenorifonisti Emilio Castillon ja trumpetisti Greg Adamsin loistavaa grooven tajua huokuvat puhallinsovitukset vuoroin mykist�v�t ja vuoroin naurattavat. TOP:n torviryhm� on musiikkipiireiss� k�site, ja hyv�st� syyst�. Se pystyy toimimaan sek� voittamattomana yksikk�n� ett� hajautetusti sen mukaan, mit� kokonaiskuva sattuu vaatimaan. Usein viimeisest� t�r�yksest� vastaa baritonifonisti Stephen Kupka, jonka panos tuo Tower of Powerin musiikkiin melkoisesti munaa.
Puhaltajien lis�ksi maailmankuulu on my�s Tower of Powerin klassinen komppiosasto, basisti Francis Rocco Prestia ja rumpali David Garibaldi. Hurjasta ghost note -ty�skentelyst��n tunnettu Garibaldi j�tti yhtyeen jo 1974, mutta palasi kuvioihin 90-luvun lopussa. Prestia sen sijaan on ollut jatkuvasti erottamaton osa b�ndins� soundia. H�nen kuivan perkussiivinen, dempattuja nuotteja hy�dynt�v� tyylins� on t�ysin uniikki ja v�litt�m�sti tunnistettava. Funk-basistin olisi helppo l�hte� hakemaan n�ytt�j� peukuttelun kautta, mutta Prestia soittaa muut suohon puhtaasti etu- ja keskisormella.
Vuonna 1975 julkaistu Urban Renewal on Tower of Powerin hedelm�llisimm�n luomiskauden huipentuma. Kolme vuotta aiemmin Bump Citylla alkanut viiden loistolevyn suora p��ttyi ylitt�m�tt�m�n funk-tastiseen ��nitteeseen, jonka tasolle b�ndi p��si seuraavan kerran vasta vuonna 1993. T�m� kiekko kannattaa iske� soittimeen silloin, kun kaipaa muistutusta rytmimusiikin syvimm�st� olemuksesta: perkeleellisen piukasta groovesta.
Urban Renewal tarjoaa tutun TOP-kaavan mukaisesti sekoituksen funk-hurjastelua ja soul-hempeily�. Balladiosasto toimii perusvarmasti, mutta porukan todellista ydinosaamista ovat koko yhtyeen yhteissuorituksena muodostettavat p�hk�hullut groovet. Avauskappale Only So Much Oil in the Ground kutsuu mukaansa kohtalokkaalla torvi-introlla, mutta biisin todellinen selk�ranka syntyy Rocco Prestian pudottelemasta, kuudestoistaosia vilisev�st� bassolinjasta. Mies varioi kuin viimeist� p�iv��, mutta paketti pysyy kasassa ihailtavalla varmuudella. Maukas kitara- ja kosketinlivauttelu sek� kertos�keess� kuultava puhaltimien dialogi t�ydellist�v�t kantaaottavan kappaleen.
Komeaa puhallindynamiikkaa kuullaan levyn muissakin kappaleissa. (To Say the Least) You�re the Most sis�lt�� malliesimerkkej� klassisesta kysymys-vastaus
-logiikasta. Viimeist��n baritonifonin saapuessa tukemaan bassolinjaa on pakko ny�kytell� sovittajan oivalluksille. Urban Renewalin erikoisin veto on Maybe It�ll Rub off, jonka venkoileva groove nappaa kuulijan v�litt�m�sti otteeseensa. Biisiss� on koko ajan jotain meneill��n: juuri, kun odottaa fraasin loppuvan, osa puhaltimsta hy�kk�� aloittamaan uutta. Jokaiseen potentiaalisesti tyhj��n kohtaan mahtuu baritonint�r�ys tai pari sointua kitarasta. Ryk�isy tarjoaa uutta jokaisella kuuntelukerralla. Aivan kuten koko levykin.
Urban Renewalilla laulava Lenny Williams on Tower of Powerin tiuhaan vaihtuneista vokalisteista osaavimpia. Miehen ��nell� ei p��st� soulin mestareiden tasolle, mutta etenkin balladeihin l�ytyy mukavasti palkeita ja vibraa. Kutuosastolta parhaiten toimii komeasti paisuva Willin� to Learn, mutta yleisesti ottaen TOP:n herkistelypuoli ei ole j�rin uraauurtavaa. Torviarrit ovat toki tasaisen upeita, ja ainahan voi ihmetell�, miten Prestia pystyy soittamaan niin pahuksen monta nuottia pilaamatta tunnelmaa.
Olen aina arvostanut musiikissa ennen kaikkea sit�, ett� se kuulostaa hyv�lt�. Vuosien tutkimusten perusteella uskaltaisin sanoa, funk on ehk� kaikkein l�himp�n� t�t� s�veltaiteen kovaa ydint�. Se on rehellist� feel good -tavaraa, joka iskee suoraan mielihyv�keskukseen. Viihdearvo perustuu kuitenkin rytmisiin koukkuihin ja monipuolisuuteen, ei vain helppoihin hittimelodioihin. T�ss� mieless� Urban Renewal on � hieman ohkaisista 70-luvun soundeista huolimatta � er�s kovimmista ��nitteist� koskaan. Sen yll�tykselliset kreisigroovet sytytt�v�t ja ilahduttavat, vaikka kaikki muu tuntuisi joskus pett�v�n.
Teksti: Ilkka K�rryl�
Kuvat: http://www.allmusic.com, http://blast-from-thepast.com
