Pienet

Pienet – Marraskuu 2009

14.11.2009


Circus Necropolis Circus Necropolis: Showtime
Sirkus on vakava paikka, ainakin jos juhlan järjestäjänä sattuu olemaan lohjalainen Circus Necropolis. Parikymppisten miesten trio takoo kasaan kolme death/thrash -siivua, eikä aikaa tuhraannu kuin karvan päälle yhdeksän minuuttia. Eli mitään progehtavia jazz-odysseioita ei ole tällä kertaa luvassa, kun tallaa poljetaan permantoon motörheadmaisella voimalla. Raaka energia räiskyy välillä ylikin, mutta etenkin toisena soivassa Enemy siivussa metallisen mäiskeen mukaan saadaan ujutettua vähän grooveakin. Suoraviivaisuus on tiettyyn pisteeseen saakka hyve, mutta Circus Necropolisin tapauksessa pieni askel sivuun siellä täällä saattaisi tehostaa viestiä. Showtimella rankka rätke puuroutuu turhan usein äänten klimppisopaksi, joka vie kokonaisuudelta tehoa.

Mika Roth


Inland: Delusions
Osin edesmenneen bändin raunioille syntynyt Inland avaa pelin kolmen kappaleen mittaisella maistiaisella. Mielikuvituksellisesti mm. alternative rockin, sekä modernin metallin saloja hyödyntävä viisimiehinen orkesteri flirttailee samanaikaisesti jopa pehmeän poprockin ja räyhäkkään deathin kanssa, joten lopputulos on sanalla sanoen persoonallinen. Keskitempoiset kappaleet kulkevat vakaasti raiteillaan, vaikka seasta löytyy väliosaa, hidasta suvantoa sekä muita yllätyksiä. Modernin melodisen Pohjois-Amerikkalaisen metallin puolelta on napattu mukaan vähän eväitä, mutta siitä huolimatta limpussa on myös selkeästi kotimainen maku. Ainoa mikä pistää arveluttamaan on kappaleiden kesto, joka tuntuu karkaavan toistuvasti ideoitten kannon tuolle puolen. Suosittelin vastaisuudessa pientä tiivistämistä tai sitten selkeästi kunnianhimoisempaa suuntaa, jota kokeillaan jo päätösraidalla. Niin tai näin, Delusion sisältää joka tapauksessa erittäin lupaavaa materiaalia.

Mika Roth


Korpikuusen Kyynel Korpikuusen Kyynel: Sense the Dreadful Presence
Metsänpeikkojen chill outtia vai melodista, naislaulettua raskasrokkia.” Näillä sanoilla alkaa turkulaisen Korpikuusen Kyynel -orkesterin debyyttidemon saate. Metsänpeikkojen viihteen laadusta en osaa sen kummempaa sanoa, mutta naislaululla ryyditettyä raskasrokkia Korpikuusen Kyynel osaa kyllä vääntää.

Vokalistin komea ääni, mainio yhteen soitto sekä tarkkaan mietityt yksityiskohdat toimivat asenteikkaan yhteen eduksi. Kolmen raidan näyte vakuuttaakin nopeasti, vaikka biiseillä ei juuri yhteistä linjaa olekaan. Menevästä rockmetallista (Hope) kuljetaan sujavasti nykivämmän sinfoniametalloinnin kautta (Season of Gray) aina iisimpiin fiilistelyihin saakka (Candle), eikä muutosta edes tahdo huomata, kiitos yhtenäisen soundipolitiikan. Tulevaisuuden kannalta hyvää lupaa myös se, että kappaleista jokainen seisoo tukevasti omilla jaloillaan, joten jään innolla odottamaan orkesterin tulevia edesottamuksia.

Mika Roth


Mystic Grave Mystic Grave: Mystigram
Mitä saadaan kun läväytetään doom sekä death yhteen ja seokseen käytetään sideaineena savuista sludgea? No ainakin koesammiosta kampeaa ulos Mystic Grave, jonka toinen demo on yhtä jyrnyyttävän ja groovaavan multametallin synkkää juhlaa. Hitaan puoleiset siivut, haudan mustuutta huokuvat riffit sekä rakkaus vanhan koulukunnan deathia kohtaan saa Mystigramin maistumaan, vaikka tämän tyyppinen metalli ei välttämättä kuuluisi jokapäiväiseen menuun.

Uusi ja vanha sekoittuvat sulavasti toisiinsa, kun eri vuosikymmenten perinteitä sovelletaan luovasti. Tyylilajille elintärkeistä riffeistä ei löydy sitä kirkkainta timanttia, mutta Mystic Grave pystyy sitli luomaan tarvittavan tunnelman. Vokalistin mörinä on aavistuksen monotonista, mutta sekin kulkee kun soitto on näin ”maanläheistä”.

Mika Roth


Once Upon A Time Once Upon A Time
Helsinki-Vantaa-akselilla toimiva Once Upon A Time soittaa tummasti jurnuttavaa kitararockia, jossa sotkeentuu vauhdikkaan rullaavasti yhtä lailla alternative, indie kuin ehkä moderni punkkikin… Nelikko lähestyy kuulijoitaan kolmen biisin demotuksella, jonka ulkoinen olemus ei lupaa paljon mutta sisältö on onneksi enemmän viimeisteltyä. Leijailevammat osuudet kohtaavat mukavan sulavasti kirskuntaan asti yltävän paahdon, jonka keskimääräinen poljento huohottaa ihan, jossei nyt tukkaa niin ainakin niskaa heiluttavasti. Touhussa on siis ideaa ja paketti on hyvin mietitty. Silti työtä on vielä paljon, jotta ne pienet ”demomaisuudet” saadaan vielä sieltä pois ja kyllä sitä biisikynääkin saa vielä tästä terottaa jos haluaa nousta massasta. Mutta siis, demoksi melkoisen lupaava.

Ilkka Valpasvuo


Poltinmerkki Poltinmerkki: Demo 2009
Kotimaisella industrial-metallilla ei ole mennyt viime vuosina kovinkaan lujaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta saavutukset ovat lähennelleet pastisseja, joten kotkalainen Poltinmerkki saa ensipisteet jo rohkeasta yrityksestä.

Ja kuinka ollakaan… kahden kappaleen mittainen kiekko yllättää lopulta positiivisesti. Ensinnäkin orkesteri on luonut itsensä näköisen soundin, mikä on tässä genressä suorastaan vallankumouksellinen temppu. Toisekseen lyriikat – se yleisin kompastuskivi – pitävät sisällään ideoita, jotka vokalisti pystyy myös tuomaan riittävän selvästi ja voimallisesti esille. Ensinnä kuultava Kaistalle kadonneet kasvot omaa herzeleidmaista riffineroutta, jota ryyditetään sopivalla määrällä koskettimia. Jälkimmäisenä soiva Jalostettu iskee vielä edeltäjäänsäkin puhtaammin kultasuoneen, minkä ansiosta Poltinmerkki nousee tämänkertaisen kiekkopinon kärkisijoille. Nimi mieleen, sillä tästä orkesterista saattaa kasvaa vielä vaikka mitä.

Mika Roth


Saunara Saunara: Normit & Lait
Saunaran ruuti ei ole ainakaan märkää. Hyvä kun edellinen Vain muisto jää -EP ehdittiin saada pihalle, ja jo tulee uutta julkaisua arvioitavaksi. Kuten arvata saattaa, tyyli ei ole muuttunut juuri mihinkään, eli suomenkielistä ahdistus-rockmetallia tarjotaan taas.

Vokalistin huutolaulu istuu kummankin kappaleen synkkiin teemoihin, vaikka raitojen tyylit eroavat toisistaan melkoisesti. Avauksena soiva nimibiisi täräyttää leukaperiin turboahdetun actionpaketin, jossa riittää vauhtia & vaarallisia tilanteita. Koukkua löytyy niin kertsistä kuin säkeistöstä ja soitto on asiallisen tukevaa. Ankkurisiivu Rajan taa onkin sitten ehtaa synafiilistelyä, ilman mitään poskeen painuvaa kieltä. Orkesteri osaa asiansa, homma toimii ja pitkäsoittoakin on kuuleman mukaan tulossa. Saunaran kurssi osoittaa näytteen perusteella jyrkästi ylöspäin, sillä näin laadukkaalle suomenkieliselle ahdistukselle on aina tilausta.

Mika Roth


Shattered Within Shattered Within: Unique
Shattered Within kävi allekirjoittaneelle tutuksi aika tarkkaan kolme vuotta sitten, kun yhtyeen edellinen Fall To Rise Again -demo päätyi käsiini. Tuolloin nuori yhtye kaatui vielä osin omaan näppäryyteensä sekä valtaisaan intoonsa.

Nyt kolme vuotta kokeneempi kokoonpano lataa tiskiin nelinkertaisen määrän musiikkia, eli kestonsa puolesta tuore Unique on albumitasoa. Samaa ei voi sanoa tunkkaisista soundeista, jotka antavat aivan liikaa tasoitusta kilpailijoille. Moni asia on muuttunut vuosien varrella, mutta Shattered Within saa edelleen kiitosta ja moitteita pitkälti samoista asioista. Yhtye on ladannut kappaleet täyteen kelpo ideoita, mutta karsintaa olisi siis pitänyt tehdä jälleen kovemmalla kädellä. Vokaaleissa luotetaan melodiseen naispuoleen, sekä möreään miesääntelyyn, jotka vuorottelevat tasaisesti. Jos saisin valita, nostaisin femiiniä puolta rohkeammin esille, sillä tyylillisesti mörinä ei tuo kokonaisuuteen juuri mitään uutta – ainakaan näin runsaina annoksina. Lupaavaa työtä edelleen, mutta paljon jää vielä kehitettävää.

Mika Roth


The Body Snatcher The Body Snatcher: Graveyard Symphonies
Sinfoninen kauhumetalli voi olla muutakin kuin vain viiden sentin lateksipukuista peikko-oopperaa. Siinä missä monet vampyyribändit ja kauhukomppaniat upottavat levynsä kivitalon kokoisten kitarariffien alle, jättää The Body Snatcher puolestaan koko kuusikielisen pois matkasta. Ja tässä on siis puhe metallista.

Kaikki alkaa ruumiin narskuttajan tapauksessa bassosta, jonka ympärille koko projekti alkujaan rakentui. Myöhemmin mukaan tulleet koskettimet sekä rummut luovat yhdessä nelikielisen kanssa todella massiivisen pohjan, jonka päälle katedraalin kokoiset kappaleet muotoutuvat. Oman silauksensa kuvaan tuovat kuoro, viulu, sello sekä piano, jotka saavat kauhutarinat ryömimään ihon alle. Ardeathin matala mieslaulu kohtaa Lady Marian korkeat osuudet tavalla, joka niin ikään hyytää ihon. Keskitempoisissa kappaleissa nopeus ei astu ideoiden edelle, vaan tärkeintä on kylmäävä tunnelma, jonka punomisessa yhtye onnistuu mestarillisesti. Vuoden kotimaisen yllättäjän viittaa sinfonisen kauhumetallin saralla ollaan tämän näytteen perusteella nostamassa kovasti The Body Snatcherin harteille. Olen vaikuttunut.

Mika Roth


Sattuu Vandaalit: Sattuu
Edel

Hyvinkääläinen Vandaalit kuuluu olennaisesti suomipunkin valtiomiessarjaan. Neljättä vuosikymmentään paahtava ja toisen comebackinsä parissa operoiva viisikko julkaisee marraskuussa live-lätyn jota lämmitellään tällä kolmen biisin sinkuralla. Hyvin hikisesti rullaava ja kieltämättä koukukas uusi biisi Sattuu saa rinnalleen livevedot Voima ja Palava kaatumatautinen, joilla mennään tasavahvasti. Liveäänitys-muoto sinänsä pukee Vandaaleja, sillä tunnelma on käsinkosketeltavan innostunut. Vandaaleilla kun ei taida olla tapana paljon säästellä tai pitää hengähdystaukoja – sata lasissa mennään ainakin näillä näytteillä mutta silti koukukkuutta unohtamatta. Häklin suoraviivainen laulu toimii yhtyeen kiivaassa poljennossa mainiosti. Kyllä kentällä on edelleen tilaa ja tilausta myös Vandaaleille.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 3887
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös