Pienet � Joulukuu 2009
Anydoll: Private Show
Desibeliss�kin useampaan otteeseen ruodittu jyv�skyl�l�inen Anydoll on pikkuhiljaa identifioitumassa elektronisen rock-ilmaisun tekij�ksi. Toki nelikolla on aiemminkin on ollut touhussaan vastaavaa tumman kaartavaa ja juoksevaa melodista vauhdikkuutta, mutta s�mplerien k�ytt� tuntuisi olevan entist� vahvemmassa roolissa. Siltikin Madd Morleyn laulun viem� kaahaus on edelleen enemm�n rokkia kuin mit��n muuta. Kolmen biisin Private Show-promo todistaa toki yhtyeen soundillisesta kehittymisest�, mutta biisikyn� kaipaisi viel�kin lis�persoonaa. Elektronisten vallien hyv�ksik�ytt� on yksi selke� ratkaisukaava t�h�n, mutta viel� Anydoll ei saa mausteillakaan oikein luotua perusmurtomaahiihtoa mielenkiintoisempaa lykint��. Kosketinsoittaja Sharlene Sharpin taustalaulua k�ytet��n kyll� mainiosti ja hiukan Brightboyt�kin muistuttava kaari on periaatteessa oikein toimivaa. Joten hyv�ll� ladulla ollaan.
Ilkka Valpasvuo
Band Tour 2009: Staf!, Wild Riot ja Skulleidoscope
Tampereen kaupungin Nuorisopalvelut
Selvitet��n ensin j��viysasiat. Min�h�n olen itse t�iss� t�m�n promolevyn julkaisseessa lafkassa ja olin my�s t�iss� kun kiertue teki Tampereen pys�hdyksens� Hervannan nuorisokeskus Kupolissa. Koska en kuitenkaan ole miss��n muodossa ollut valitsemassa n�it� yhtyeit� keikkakokonaisuuteen tai levylle tai ollut mukana levyprosessissa, katson ett� olen riitt�v�n objektiivinen ruotimaan b�ndien tuotosta Desibeliin. Sen verran hyv�n keikan soittivat nimitt�in ainakin Hervannassa kaikki kolme nuorta yhtyett� ett� kyll� kaikki julkisuus on ihan ansaittua.
Band Tour on siis t�n� vuonna ensimm�ist� kertaa toteutettu nuoriso- ja kulttuuripalvelujen tuoteidea, jossa pirkanmaalaisia nuoria b�ndej� valittiin kiert�m��n yhteens� viiden paikkakunnan verran keikkabussilla, saman ��nimiehist�n kanssa ja ihan ammattimaisella otteella. Kupolin keikalla (joka oli kiertueen nelj�s osa) huomasi kuinka paljon varmuutta b�ndit olivat saaneet tiiviist� rupeamasta. T�ll� demol�rp�kkeell� olevat biisit on kuitenkin ��nitetty jo kes�ll� 2009, joten voisi kuvitella homman nytk�ht�neen viel� t�st� eteenp�in.
Se alustuksesta ja asiaan. Homman potkaise k�yntiin nelj�n nuoren neidon rokkaava akti
Staf!. Kangasalalaistytt�jen edellinenkin demol�rp�ke l�ysi tiens� k�siini ja totesin siin� ett� hommaa leimaa alternative rockin tumman jurnuttava ilme, mutta ett� my�s valo pilkahtaa. Biisikyn��n kaipasin viel� lis�ter��. Nyt s�r�ll� painava suomenkielinen rokki rullaa siin� suhteessa ehk� hitusen tarttuvammin, joskaan suuria soundillisia muutoksia ei ole tapahtunut. Eteenp�in siis menn��n.
Kihni�-parkanolainen
Wild Riot jyr�� rullaavasti hevahtavan hard rockin parissa. Yhtyeen potku on selke�sti homman valovoimaisin juttu � viisikko tuksuttaa menem��n kuin nitrolla ladattu h�yryveturi. Toki �pakolliset� kitarasankaritiluttelut mahtuvat my�s kaavaan ja
Mikko Lepp�senn laulussa on mukavasti rockaavaa munakkuutta sellaisella kime�mm�ll� painotuksella. Biiseiss� on hyvin imua ja paketin energisyys vieh�tt�� vahvasti. Homma on aika turboahdettua muttei siltik��n k��nny tukkoiseksi vaan etenee hienosti. Toivottavasti Wild Riotista kuullaan viel� lis��!
Huomattavasti tylympiin maisemiin siirryt��n tamperelaisen
Skulleidoscopen my�t�. Synk�sti laahaaten s�risev� matikka-paahto kulkee
Distorted Visionilla instrumentaalina, kasvaen kohti loppukiihdyttely�.
Respiration puolestaan l�htee jo alusta l�htien kiivaammin, mukavan t�ks�htelevill� k��nn�ksill�. Synk�st� maisemastaan ja tinkim�tt�m�st� jykevyydest��n huolimatta homma ei puuduta vaan kevyemp��kin laitaa osataan hengitt�� myllyn sekaan. Tyly� jyt�� maustoi keikkamuodossa vokalisti
Olli joka ei t�ll� n�ytteell� viel� ole mukana. Harmi. Mutta kuten muutkin Band Tourin esiintyj�t, my�s Skullit ovat sielt� demotarjonnan mielenkiintoisemmalta puolelta.
Ilkka Valpasvuo
Carry the Black Cross: Demo
Kouvolalainen kuusimiehinen ��ni ja Vimma -finalisti
Carry The Black Cross on kilpailussaan saamastaan palautteesta ja menestyksest� rohkaistuneena heitt�nyt demolleen kolme todella maukkaan kuuloista metallista jyr��, joissa sekoittuvat death�rin�t, thrashriffit ja yll�tt�v�nkin kepe�t popelementit. Ja varsin mainiolla tavalla viel�. Voisi kuvitella, ett� kun soppaa h�mment�� useampi nuori ja innokas keitt�j�, on lopputulos kirjava ja hahmoton � etenkin kun musiikkityyliksi n�ytt�isi vakiintuneen yhdistelm� useampia tyylej�. Mutta ei, CTBC:n demo on eritt�in tehokasta, raskasta, monipuolista ja anteeksiantamatonta modernia metallia, joka ei kompastu edes siihen, ett� laulukielen� on sek� suomi ett� englanti. Tai ainakin siit� nauttii t�mm�inen metallinsa yleens� jostain ��rilaidoilta poimiva poppari, joka my�s ep�ilee ettei
Alexi Laihon �teist� tulee viel� jotain� -kommentti ollut pelk�st� miellytt�misentarpeesta lausuttu.
Jani Ekblom
Feral Burn: Blind Date With The Dueller
Hard rock on yksi niist� lukuisista genreist�, joissa melkein kaikki on tehty jo miljoonaan kertaan, ja joissa nykyajan tekij�t rakentelevat keitoksiaan hyvin pitk�lti samoista aineksista kuin 30 vuotta aiemmin toimineet esikuvansa. Eik� siin� mit��n, se on fakta joihin useimpien musiikintekij�iden on pakko sopeutua. Olisi ehk� argumentoitavissa, ett� t�llaisessa tilanteessa olevilla jo l�hestymistapa on virheellinen, mutta kyll�h�n leip�� ja sirkushuveja aina tarvitaan, vaikka pullaa ja kokeellista teatteria joskus mieli tekisikin.
Helsinkil�isen
Feral Burnin toinen julkaisu, kolmibiisinen Blind Date With The Dueller jatkaakin suunnilleen siit�, mihin edellinen julkaisunsa j�i. Tukka putkella laukkaava perinnetietoinen hard rock sulautuu bluesista napattuihin vaikutteisiin ja kokonaisuudessaan touhu on yll�tt�v�n pop. Erityisesti t�h�n vaikuttaa komeat lauluharmoniat. Toki kliseit� on mukaan eksynyt enemm�n kuin hyppysellinen, mutta ainakin n�in kolmen biisin pakettina homma toimii mainiosti. Tiukka yhteissoitto, kelvolliset biisit ja tyylikkyys eiv�t kuitenkaan t�n� p�iv�n� taida riitt�� demoastetta kauemmas, mutta omasta tyylist��n tulee pit�� kiinni � se on jokaisen oikeus ja velvollisuus.
Jani Ekblom
Frontlines: Demo II
Oululainen
Frontlines runttaa toisella demollaan groove-pitoista metallia asianmukaisella asenteella. Tempo on maltillinen, riffit m�yry�v�t matalalta ja liikoja mutkittelematta, biisien koukkujen perustuessa nimenomaan j�ntev�n yhteissoiton ja riffittelyn voimaan. N�iden sekaan vokalisti
Simo J�rvinen rykii miehiset totuutensa naama punaisena. Resepti on siis tuttu ja
Panteraa tuskin tarvitsee vaikutelistalla edes erikseen mainita, mutta ei Frontlines sent��n ihan silkkaan apinointiin tyydy. Esimerkiksi sooloista nousee mieleen
Carcassin ja
Deathin melodisempi tiluttelu, mik� pirist�� muuten yksi-ilmeist� kokonaisuutta. Toisaalta, Pantera-tyylinen sooloilu olisikin t�t� nyky� aika mauton veto.
Yhtye taitaa oman tonttinsa hyvin ja ilmaisun raivokkuus v�littyy, mutta ongelmiakin ilmenee, n�ist� suurimpana jo edell� todettu yksi-ilmeisyys. Demon kaikki nelj� biisi� ovat per�isin samasta muotista, ja meininki k�ykin nopeasti aika tyls�ksi. Samalla rallien paras ter� j�� itsens�toistamisen alle, joten lis�s�vyj� kaivataan kipe�sti. Ehk�p� Frontlinesin kannattaisikin hyl�t� v�h�n liiallinenkin genreuskollisuus ja hakea esimerkiksi mainittujen Carcassin ja Deathin melodiarikkaista mutkikkuuksista enemm�n inspiraatiota. Toisena pulmana esiin nousee kokonaisuuden kasvottomuus, mit� eiv�t levyn pahvikannet ja mukana seurannut saate kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri auta. Tavallaan ��rimm�inen lakonisuus on toki tyylik�st�, mutta nyt j�� sellainen tunne, ett� yhtye on vain p��st�nyt itsens� liian helpolla. Lis�� s�vyj� ja rohkeutta, ja Frontlines sopii j�tkien kanssa kaljoittelun ja k�nnipainin taustalle hienosti!
Aleksi Leskinen
Leo Alcenius
Espoolaisen singer-songwriterin promon kappaleiden otsikot kuvaavat osuvasti musiikin sis�lt��.
Come What May, Somehow ja
Back On Your Feet viestiv�t kaikki luottavaista tunnelmaa.
Leo Alcenius haluaa popahtavalla rockillaan kertoa kaiken k��ntyv�n viel� parhain p�in. S�rmikk��st� ja ennen kaikkea kuulijan huomion itseens� kiinnitt�v�st� laulannasta Alcenius ansaitsee kiitokset. Muutenkin kolmikon huipuksi erottuvan p��t�skappaleen kepe�ss� ilmapiiriss� h�n kuulostaa jopa
Elliott Smithilt� hilpeimmill��n.
Springsteeni� on my�s kuunneltu. Finaalia edelt�v�t kasaristi valtavirtaa uivat semiballadit tuovat toisaalta mieleen my�s v�hemm�n imartelevia verrokkeja, kuten
Jon Bon Jovin tai
Ronan Keatingin. Syyt� imelyyksist� ja ankeuksista vieritt�isin solistin lis�ksi b�ndin innottoman soittelun, sek� b-luokan s�vellysten niskoille. Come What Mayn lapsellisen tiluttava kitarasoolo uhkaa lopettaa kuunteluhetken heti alkuunsa. Ehk�p� yksin koskettimiensa kera tai ainakin riisutumman kokoonpanon tukemana Alcenius saisi potentiaalisen koskettavuutensa puhkeamaan t�yteen kukkaan.
Antti Hurskainen
Milk: Demo 2009
Niinkin vastik��n kuin kes�kuussa oli helsinkil�isen
Milkin edellinen tuotos Desibelin syyn�tt�v�n�, ja hyv�h�n t�st� on jatkaa, koska uudella kolmibiisisell� p�tkit��n menem��n siihen malliin sutjakkaasti, ettei siihen
aiempaan arvioon paljon tarvitse lis�ill�. Keskener�isyys on kyll� siin� mieless� kaikonnut, ett� t�t� kuulisi mielell��n jonkin hieman pidemm�n tuotoksen merkeiss�, eik�
RATM:stakaan en�� n�y j�lki� (hyv� niin) �
Funista kyll�kin, ja paikoin jopa melkoisesti. Kuitenkin: veike�� kulmikkuutta, taitoa hellitt�� tarpeeksi sek� korvia miellytt�v�� paahtamista yhden julkaisun tarpeiksi. T�st� on hyv� siirty� eteenp�in.
Jani Ekblom
Rollcage: Beltbag Sessions 2009
Vuonna 2006
Jussi ja
Jarkkis Toivanen halusivat vakituisen ja toimivan kokoonpanon, jonka vaikutteet ammentaisivat 60- ja 70-lukujen rockmusiikista ja n�in syntyi yhtye nimelt�
Beltbag. Miehist�nvaihdosten seurauksena Beltbag muuttui pikkuhiljaa
Rollcageksi, jonka nykyinen kokoopano vakiintui vuonna 2007. Veljesten unelma jalat-maassa -tyylisest� perinteikk��st� rock-yhtyeest� sai siis jonkinlaisen t�yttymyksens�, ja t�t� Beltbag Sessions -demoa kuunnellessa voi todeta ainakin sen, ettei treenik�mp�ll� vietetty aika ole mennyt hukkaan.
Tukevasti vanhan koulukunnan rockmaahan juurtunut kahden kitaran voimin etenev� ja tanakan biitin tukema rock on juuri sit�, mit� poikain aatosten perusteella voisi kuvitella: komeaa etel�ist� riffittely�, hieman progressiivista otetta ja laulaja jonka tulkinnassa on chriscornellmaista venyttely�. Jos yhtyeen nimen sovittaa suuhunsa muotoon Rollarit, katsoo biisinnime�
Whole Lotta Trouble ja pohtii hieman sit�, ett� yhdess� biisiss� mainitaan Helter Skelter, tiet�� suunnilleen mill� suunnilla liikutaan. Eik� siin�, joku
Healer ei paljon paremmin perinteisen�, hieman raskaaseen vivahtavana perusrockina voisi toimia. Rollcagen nelibiisinen demo liikkuu yksinomaan perusasioiden parissa, ja tekee sen vaikuttavalla tyylill� � harvoin demot n�in komeita ovat.
Jani Ekblom
Serenity�s End: Silence In Grey
Nuhaisena eukalyptuskynttil�n valossa lep�illen t�t� kuunnellessa tuli fiilis, ett� t�ss�h�n on hyv� olla.
Serenity�s Endin uutukainen toimii kuitenkin my�s terveen� ja tavallisessa valaistuksessa, ja her�ttih�n b�ndi kiinnostusta Desibeli.netiss� jo ennen viime vuonna loppunutta taukoaan, kun se nostettiin pari vuotta sitten
valokeilaan saakka.
Serenity�s Endin metallissa ei ole kiire mihink��n. Keskitemmossa kulkevissa keskim��rin kuusiminuuttisissa biiseiss� osataan rauhoittua ja pys�hty� tunnelman ��relle kertos�keiden kasvaessa ainakin parin valtamerilaivan kokoisiksi. Nelibiisinen on ehyt, tunnelmant�yteinen kokonaisuus ja sovituksia on rakennettu ajan kanssa, esimerkiksi
Closuren rummuttelut ovat herkkua korville.
Juha Simolan laulu on jylh�� ja taidokasta luoden mielleyhtymi� vastaaviin etel�-eurooppalaisiin yhtyeisiin. Silence In Greyll� soittaa todella valmiin kuuloinen yhtye ja s�vellykset saavat nostamaan ainakin toisen k�den peukalon reippaasti pystyyn. Seuraavalla kertaa kenties tyylillisesti v�h�n laveampi biisikattaus ja s�vellyspuolella viel� viimeisetkin l��kkeet kohdilleen, niin pitk�ll� ollaan.
Jarmo Panula
Staying Under: San Marino
Turkulainen
Staying Under pistelee edelleen tummapintaista alternativea, mutta on kevent�nyt otettaan popimpaan suuntaan ja alkaakin kahden biisin San Marino-singlell��n pistell� jo ihan radiokelpoisella otteella. Kolmikko on luonut jykev�n rullauksensa ja ter�vien riffiens� vastapainoksi mukavan irtonaisesti leijailevaa tummaa keve�mp�� puolta, jossa illan v�rivalot vilkkuvat kuulaan tyylikk��sti. Eniten biiseiss� vieh�tt�� ehk� se ett� niit� on selke�sti mietitty kaikessa rauhassa � tunteelle annetaan aikaa ja tilaa. Haastavin teht�v� Staying Underillakin on luoda omaleimaisuutta pakettiinsa jos haluavat muutakin kuin �j��d� alle�. Periaatteessa kaava kantaa hyvin ja ilmett�kin on, mutta erottuminen tuhannesta muusta vastaavankuuloisesta aktista on melkoinen teht�v�. Jalkapallovalmentajatermeill� voi silti sanoa ett� eteenp�in on menty.
Ilkka Valpasvuo
Waurio: Unelmien maa
Jo vuodesta 2002 toiminut helsinkil�isryhm� on ker�nnyt suurimmat meriittins� aivan hiljattain. B�ndikilpailuvoiton lis�ksi
Waurio pokkasi ykk�ssijan my�s Voicen Garage Countdownissa p��sten mukaan kanavan livekokoelmalle versioimaan
Egotripin Matkustajaa. Omassa kappalemateriaalissa ei ainakaan tuoreen kolme vetoa sis�lt�v�n Unelmien maan perusteella ole erityist� juhlan aihetta. B�ndi tulkitsee puoliraskasta suomirockiaan kuin
Uniklubi ilman glamvivahteita. Waurion ote on karskimpi. Vaikka riffeist� ja sovituksista ajoittain pilkahteleekin n�kemyst� ja musiikillista huumoria, ui b�ndi tummia kertak�ytt�lyriikoitaan my�ten liian syv�ll� kurttuotsaisen kansanluonnerockin suossa. Kokenut joukkio soittaa vaivattomasti yhteen ja biisit ovat sin�ns� ehji� kokonaisuuksia. Silti Waurio ei musiikillaan onnistu perustelemaan miksi juuri heid�n ��rimm�isen perinteinen rockn�kemyksens� olisi kuuntelemisen arvoinen.
Antti Hurskainen
Lukukertoja: 6128
