Pienet

Pienet ‚Äď Joulukuu 2009

15.12.2009


Band Tour 2009: Staf!, Wild Riot ja Skulleidoscope
Tampereen kaupungin Nuorisopalvelut

Selvitetään ensin jääviysasiat. Minähän olen itse töissä tämän promolevyn julkaisseessa lafkassa ja olin myös töissä kun kiertue teki Tampereen pysähdyksensä Hervannan nuorisokeskus Kupolissa. Koska en kuitenkaan ole missään muodossa ollut valitsemassa näitä yhtyeitä keikkakokonaisuuteen tai levylle tai ollut mukana levyprosessissa, katson että olen riittävän objektiivinen ruotimaan bändien tuotosta Desibeliin. Sen verran hyvän keikan soittivat nimittäin ainakin Hervannassa kaikki kolme nuorta yhtyettä että kyllä kaikki julkisuus on ihan ansaittua.

Band Tour on siis tänä vuonna ensimmäistä kertaa toteutettu nuoriso- ja kulttuuripalvelujen tuoteidea, jossa pirkanmaalaisia nuoria bändejä valittiin kiertämään yhteensä viiden paikkakunnan verran keikkabussilla, saman äänimiehistön kanssa ja ihan ammattimaisella otteella. Kupolin keikalla (joka oli kiertueen neljäs osa) huomasi kuinka paljon varmuutta bändit olivat saaneet tiiviistä rupeamasta. Tällä demolärpäkkeellä olevat biisit on kuitenkin äänitetty jo kesällä 2009, joten voisi kuvitella homman nytkähtäneen vielä tästä eteenpäin.

Band Tour 2009 Se alustuksesta ja asiaan. Homman potkaise käyntiin neljän nuoren neidon rokkaava akti Staf!. Kangasalalaistyttöjen edellinenkin demolärpäke löysi tiensä käsiini ja totesin siinä että hommaa leimaa alternative rockin tumman jurnuttava ilme, mutta että myös valo pilkahtaa. Biisikynään kaipasin vielä lisäterää. Nyt säröllä painava suomenkielinen rokki rullaa siinä suhteessa ehkä hitusen tarttuvammin, joskaan suuria soundillisia muutoksia ei ole tapahtunut. Eteenpäin siis mennään.

Kihni√∂-parkanolainen Wild Riot jyr√§√§ rullaavasti hevahtavan hard rockin parissa. Yhtyeen potku on selke√§sti homman valovoimaisin juttu ‚Äď viisikko tuksuttaa menem√§√§n kuin nitrolla ladattu h√∂yryveturi. Toki ‚ÄĚpakolliset‚ÄĚ kitarasankaritiluttelut mahtuvat my√∂s kaavaan ja Mikko Lepp√§senn laulussa on mukavasti rockaavaa munakkuutta sellaisella kime√§mm√§ll√§ painotuksella. Biiseiss√§ on hyvin imua ja paketin energisyys vieh√§tt√§√§ vahvasti. Homma on aika turboahdettua muttei siltik√§√§n k√§√§nny tukkoiseksi vaan etenee hienosti. Toivottavasti Wild Riotista kuullaan viel√§ lis√§√§!

Huomattavasti tylympiin maisemiin siirrytään tamperelaisen Skulleidoscopen myötä. Synkästi laahaaten särisevä matikka-paahto kulkee Distorted Visionilla instrumentaalina, kasvaen kohti loppukiihdyttelyä. Respiration puolestaan lähtee jo alusta lähtien kiivaammin, mukavan töksähtelevillä käännöksillä. Synkästä maisemastaan ja tinkimättömästä jykevyydestään huolimatta homma ei puuduta vaan kevyempääkin laitaa osataan hengittää myllyn sekaan. Tylyä jytää maustoi keikkamuodossa vokalisti Olli joka ei tällä näytteellä vielä ole mukana. Harmi. Mutta kuten muutkin Band Tourin esiintyjät, myös Skullit ovat sieltä demotarjonnan mielenkiintoisemmalta puolelta.

Ilkka Valpasvuo


Carry the Black Cross: Demo
Kouvolalainen kuusimiehinen √Ą√§ni ja Vimma -finalisti Carry The Black Cross on kilpailussaan saamastaan palautteesta ja menestyksest√§ rohkaistuneena heitt√§nyt demolleen kolme todella maukkaan kuuloista metallista jyr√§√§, joissa sekoittuvat death√∂rin√§t, thrashriffit ja yll√§tt√§v√§nkin kepe√§t popelementit. Ja varsin mainiolla tavalla viel√§. Voisi kuvitella, ett√§ kun soppaa h√§mment√§√§ useampi nuori ja innokas keitt√§j√§, on lopputulos kirjava ja hahmoton ‚Äď etenkin kun musiikkityyliksi n√§ytt√§isi vakiintuneen yhdistelm√§ useampia tyylej√§. Mutta ei, CTBC:n demo on eritt√§in tehokasta, raskasta, monipuolista ja anteeksiantamatonta modernia metallia, joka ei kompastu edes siihen, ett√§ laulukielen√§ on sek√§ suomi ett√§ englanti. Tai ainakin siit√§ nauttii t√§mm√∂inen metallinsa yleens√§ jostain √§√§rilaidoilta poimiva poppari, joka my√∂s ep√§ilee ettei Alexi Laihon ‚ÄĚteist√§ tulee viel√§ jotain‚ÄĚ -kommentti ollut pelk√§st√§ miellytt√§misentarpeesta lausuttu.

Jani Ekblom


Blind Date With The Dueller Feral Burn: Blind Date With The Dueller
Hard rock on yksi niistä lukuisista genreistä, joissa melkein kaikki on tehty jo miljoonaan kertaan, ja joissa nykyajan tekijät rakentelevat keitoksiaan hyvin pitkälti samoista aineksista kuin 30 vuotta aiemmin toimineet esikuvansa. Eikä siinä mitään, se on fakta joihin useimpien musiikintekijöiden on pakko sopeutua. Olisi ehkä argumentoitavissa, että tällaisessa tilanteessa olevilla jo lähestymistapa on virheellinen, mutta kyllähän leipää ja sirkushuveja aina tarvitaan, vaikka pullaa ja kokeellista teatteria joskus mieli tekisikin.

Helsinkil√§isen Feral Burnin toinen julkaisu, kolmibiisinen Blind Date With The Dueller jatkaakin suunnilleen siit√§, mihin edellinen julkaisunsa j√§i. Tukka putkella laukkaava perinnetietoinen hard rock sulautuu bluesista napattuihin vaikutteisiin ja kokonaisuudessaan touhu on yll√§tt√§v√§n pop. Erityisesti t√§h√§n vaikuttaa komeat lauluharmoniat. Toki kliseit√§ on mukaan eksynyt enemm√§n kuin hyppysellinen, mutta ainakin n√§in kolmen biisin pakettina homma toimii mainiosti. Tiukka yhteissoitto, kelvolliset biisit ja tyylikkyys eiv√§t kuitenkaan t√§n√§ p√§iv√§n√§ taida riitt√§√§ demoastetta kauemmas, mutta omasta tyylist√§√§n tulee pit√§√§ kiinni ‚Äď se on jokaisen oikeus ja velvollisuus.

Jani Ekblom


Frontlines: Demo II
Oululainen Frontlines runttaa toisella demollaan groove-pitoista metallia asianmukaisella asenteella. Tempo on maltillinen, riffit möyryävät matalalta ja liikoja mutkittelematta, biisien koukkujen perustuessa nimenomaan jäntevän yhteissoiton ja riffittelyn voimaan. Näiden sekaan vokalisti Simo Järvinen rykii miehiset totuutensa naama punaisena. Resepti on siis tuttu ja Panteraa tuskin tarvitsee vaikutelistalla edes erikseen mainita, mutta ei Frontlines sentään ihan silkkaan apinointiin tyydy. Esimerkiksi sooloista nousee mieleen Carcassin ja Deathin melodisempi tiluttelu, mikä piristää muuten yksi-ilmeistä kokonaisuutta. Toisaalta, Pantera-tyylinen sooloilu olisikin tätä nykyä aika mauton veto.

Yhtye taitaa oman tonttinsa hyvin ja ilmaisun raivokkuus välittyy, mutta ongelmiakin ilmenee, näistä suurimpana jo edellä todettu yksi-ilmeisyys. Demon kaikki neljä biisiä ovat peräisin samasta muotista, ja meininki käykin nopeasti aika tylsäksi. Samalla rallien paras terä jää itsensätoistamisen alle, joten lisäsävyjä kaivataan kipeästi. Ehkäpä Frontlinesin kannattaisikin hylätä vähän liiallinenkin genreuskollisuus ja hakea esimerkiksi mainittujen Carcassin ja Deathin melodiarikkaista mutkikkuuksista enemmän inspiraatiota. Toisena pulmana esiin nousee kokonaisuuden kasvottomuus, mitä eivät levyn pahvikannet ja mukana seurannut saate kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri auta. Tavallaan äärimmäinen lakonisuus on toki tyylikästä, mutta nyt jää sellainen tunne, että yhtye on vain päästänyt itsensä liian helpolla. Lisää sävyjä ja rohkeutta, ja Frontlines sopii jätkien kanssa kaljoittelun ja kännipainin taustalle hienosti!

Aleksi Leskinen


Leo Alcenius
Espoolaisen singer-songwriterin promon kappaleiden otsikot kuvaavat osuvasti musiikin sisältöä. Come What May, Somehow ja Back On Your Feet viestivät kaikki luottavaista tunnelmaa. Leo Alcenius haluaa popahtavalla rockillaan kertoa kaiken kääntyvän vielä parhain päin. Särmikkäästä ja ennen kaikkea kuulijan huomion itseensä kiinnittävästä laulannasta Alcenius ansaitsee kiitokset. Muutenkin kolmikon huipuksi erottuvan päätöskappaleen kepeässä ilmapiirissä hän kuulostaa jopa Elliott Smithiltä hilpeimmillään. Springsteeniä on myös kuunneltu. Finaalia edeltävät kasaristi valtavirtaa uivat semiballadit tuovat toisaalta mieleen myös vähemmän imartelevia verrokkeja, kuten Jon Bon Jovin tai Ronan Keatingin. Syytä imelyyksistä ja ankeuksista vierittäisin solistin lisäksi bändin innottoman soittelun, sekä b-luokan sävellysten niskoille. Come What Mayn lapsellisen tiluttava kitarasoolo uhkaa lopettaa kuunteluhetken heti alkuunsa. Ehkäpä yksin koskettimiensa kera tai ainakin riisutumman kokoonpanon tukemana Alcenius saisi potentiaalisen koskettavuutensa puhkeamaan täyteen kukkaan.

Antti Hurskainen


Milk: Demo 2009
Niinkin vastik√§√§n kuin kes√§kuussa oli helsinkil√§isen Milkin edellinen tuotos Desibelin syyn√§tt√§v√§n√§, ja hyv√§h√§n t√§st√§ on jatkaa, koska uudella kolmibiisisell√§ p√§tkit√§√§n menem√§√§n siihen malliin sutjakkaasti, ettei siihen aiempaan arvioon paljon tarvitse lis√§ill√§. Keskener√§isyys on kyll√§ siin√§ mieless√§ kaikonnut, ett√§ t√§t√§ kuulisi mielell√§√§n jonkin hieman pidemm√§n tuotoksen merkeiss√§, eik√§ RATM:stakaan en√§√§ n√§y j√§lki√§ (hyv√§ niin) ‚Äď Funista kyll√§kin, ja paikoin jopa melkoisesti. Kuitenkin: veike√§√§ kulmikkuutta, taitoa hellitt√§√§ tarpeeksi sek√§ korvia miellytt√§v√§√§ paahtamista yhden julkaisun tarpeiksi. T√§st√§ on hyv√§ siirty√§ eteenp√§in.

Jani Ekblom


Rollcage: Beltbag Sessions 2009
Vuonna 2006 Jussi ja Jarkkis Toivanen halusivat vakituisen ja toimivan kokoonpanon, jonka vaikutteet ammentaisivat 60- ja 70-lukujen rockmusiikista ja näin syntyi yhtye nimeltä Beltbag. Miehistönvaihdosten seurauksena Beltbag muuttui pikkuhiljaa Rollcageksi, jonka nykyinen kokoopano vakiintui vuonna 2007. Veljesten unelma jalat-maassa -tyylisestä perinteikkäästä rock-yhtyeestä sai siis jonkinlaisen täyttymyksensä, ja tätä Beltbag Sessions -demoa kuunnellessa voi todeta ainakin sen, ettei treenikämpällä vietetty aika ole mennyt hukkaan.

Tukevasti vanhan koulukunnan rockmaahan juurtunut kahden kitaran voimin etenev√§ ja tanakan biitin tukema rock on juuri sit√§, mit√§ poikain aatosten perusteella voisi kuvitella: komeaa etel√§ist√§ riffittely√§, hieman progressiivista otetta ja laulaja jonka tulkinnassa on chriscornellmaista venyttely√§. Jos yhtyeen nimen sovittaa suuhunsa muotoon Rollarit, katsoo biisinnime√§ Whole Lotta Trouble ja pohtii hieman sit√§, ett√§ yhdess√§ biisiss√§ mainitaan Helter Skelter, tiet√§√§ suunnilleen mill√§ suunnilla liikutaan. Eik√§ siin√§, joku Healer ei paljon paremmin perinteisen√§, hieman raskaaseen vivahtavana perusrockina voisi toimia. Rollcagen nelibiisinen demo liikkuu yksinomaan perusasioiden parissa, ja tekee sen vaikuttavalla tyylill√§ ‚Äď harvoin demot n√§in komeita ovat.

Jani Ekblom


Silence In Grey Serenity¬īs End: Silence In Grey
Nuhaisena eukalyptuskynttil√§n valossa lep√§illen t√§t√§ kuunnellessa tuli fiilis, ett√§ t√§ss√§h√§n on hyv√§ olla. Serenity¬īs Endin uutukainen toimii kuitenkin my√∂s terveen√§ ja tavallisessa valaistuksessa, ja her√§ttih√§n b√§ndi kiinnostusta Desibeli.netiss√§ jo ennen viime vuonna loppunutta taukoaan, kun se nostettiin pari vuotta sitten valokeilaan saakka.

Serenity¬īs Endin metallissa ei ole kiire mihink√§√§n. Keskitemmossa kulkevissa keskim√§√§rin kuusiminuuttisissa biiseiss√§ osataan rauhoittua ja pys√§hty√§ tunnelman √§√§relle kertos√§keiden kasvaessa ainakin parin valtamerilaivan kokoisiksi. Nelibiisinen on ehyt, tunnelmant√§yteinen kokonaisuus ja sovituksia on rakennettu ajan kanssa, esimerkiksi Closuren rummuttelut ovat herkkua korville. Juha Simolan laulu on jylh√§√§ ja taidokasta luoden mielleyhtymi√§ vastaaviin etel√§-eurooppalaisiin yhtyeisiin. Silence In Greyll√§ soittaa todella valmiin kuuloinen yhtye ja s√§vellykset saavat nostamaan ainakin toisen k√§den peukalon reippaasti pystyyn. Seuraavalla kertaa kenties tyylillisesti v√§h√§n laveampi biisikattaus ja s√§vellyspuolella viel√§ viimeisetkin l√§√§kkeet kohdilleen, niin pitk√§ll√§ ollaan.

Jarmo Panula


San Marino Staying Under: San Marino
Turkulainen Staying Under pistelee edelleen tummapintaista alternativea, mutta on kevent√§nyt otettaan popimpaan suuntaan ja alkaakin kahden biisin San Marino-singlell√§√§n pistell√§ jo ihan radiokelpoisella otteella. Kolmikko on luonut jykev√§n rullauksensa ja ter√§vien riffiens√§ vastapainoksi mukavan irtonaisesti leijailevaa tummaa keve√§mp√§√§ puolta, jossa illan v√§rivalot vilkkuvat kuulaan tyylikk√§√§sti. Eniten biiseiss√§ vieh√§tt√§√§ ehk√§ se ett√§ niit√§ on selke√§sti mietitty kaikessa rauhassa ‚Äď tunteelle annetaan aikaa ja tilaa. Haastavin teht√§v√§ Staying Underillakin on luoda omaleimaisuutta pakettiinsa jos haluavat muutakin kuin ‚ÄĚj√§√§d√§ alle‚ÄĚ. Periaatteessa kaava kantaa hyvin ja ilmett√§kin on, mutta erottuminen tuhannesta muusta vastaavankuuloisesta aktista on melkoinen teht√§v√§. Jalkapallovalmentajatermeill√§ voi silti sanoa ett√§ eteenp√§in on menty.

Ilkka Valpasvuo


Waurio: Unelmien maa
Jo vuodesta 2002 toiminut helsinkiläisryhmä on kerännyt suurimmat meriittinsä aivan hiljattain. Bändikilpailuvoiton lisäksi Waurio pokkasi ykkössijan myös Voicen Garage Countdownissa päästen mukaan kanavan livekokoelmalle versioimaan Egotripin Matkustajaa. Omassa kappalemateriaalissa ei ainakaan tuoreen kolme vetoa sisältävän Unelmien maan perusteella ole erityistä juhlan aihetta. Bändi tulkitsee puoliraskasta suomirockiaan kuin Uniklubi ilman glamvivahteita. Waurion ote on karskimpi. Vaikka riffeistä ja sovituksista ajoittain pilkahteleekin näkemystä ja musiikillista huumoria, ui bändi tummia kertakäyttölyriikoitaan myöten liian syvällä kurttuotsaisen kansanluonnerockin suossa. Kokenut joukkio soittaa vaivattomasti yhteen ja biisit ovat sinänsä ehjiä kokonaisuuksia. Silti Waurio ei musiikillaan onnistu perustelemaan miksi juuri heidän äärimmäisen perinteinen rocknäkemyksensä olisi kuuntelemisen arvoinen.

Antti Hurskainen




Lukukertoja: 3096
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs