Pienet
Pienet – Joulukuu 2009
15.12.2009
Anydoll: Private Show
Desibelissäkin useampaan otteeseen ruodittu jyväskyläläinen Anydoll on pikkuhiljaa identifioitumassa elektronisen rock-ilmaisun tekijäksi. Toki nelikolla on aiemminkin on ollut touhussaan vastaavaa tumman kaartavaa ja juoksevaa melodista vauhdikkuutta, mutta sämplerien käyttö tuntuisi olevan entistä vahvemmassa roolissa. Siltikin Madd Morleyn laulun viemä kaahaus on edelleen enemmän rokkia kuin mitään muuta. Kolmen biisin Private Show-promo todistaa toki yhtyeen soundillisesta kehittymisestä, mutta biisikynä kaipaisi vieläkin lisäpersoonaa. Elektronisten vallien hyväksikäyttö on yksi selkeä ratkaisukaava tähän, mutta vielä Anydoll ei saa mausteillakaan oikein luotua perusmurtomaahiihtoa mielenkiintoisempaa lykintää. Kosketinsoittaja Sharlene Sharpin taustalaulua käytetään kyllä mainiosti ja hiukan Brightboytäkin muistuttava kaari on periaatteessa oikein toimivaa. Joten hyvällä ladulla ollaan.
Ilkka Valpasvuo
Band Tour 2009: Staf!, Wild Riot ja Skulleidoscope
Tampereen kaupungin Nuorisopalvelut
Selvitetään ensin jääviysasiat. Minähän olen itse töissä tämän promolevyn julkaisseessa lafkassa ja olin myös töissä kun kiertue teki Tampereen pysähdyksensä Hervannan nuorisokeskus Kupolissa. Koska en kuitenkaan ole missään muodossa ollut valitsemassa näitä yhtyeitä keikkakokonaisuuteen tai levylle tai ollut mukana levyprosessissa, katson että olen riittävän objektiivinen ruotimaan bändien tuotosta Desibeliin. Sen verran hyvän keikan soittivat nimittäin ainakin Hervannassa kaikki kolme nuorta yhtyettä että kyllä kaikki julkisuus on ihan ansaittua.
Band Tour on siis tänä vuonna ensimmäistä kertaa toteutettu nuoriso- ja kulttuuripalvelujen tuoteidea, jossa pirkanmaalaisia nuoria bändejä valittiin kiertämään yhteensä viiden paikkakunnan verran keikkabussilla, saman äänimiehistön kanssa ja ihan ammattimaisella otteella. Kupolin keikalla (joka oli kiertueen neljäs osa) huomasi kuinka paljon varmuutta bändit olivat saaneet tiiviistä rupeamasta. Tällä demolärpäkkeellä olevat biisit on kuitenkin äänitetty jo kesällä 2009, joten voisi kuvitella homman nytkähtäneen vielä tästä eteenpäin.
Se alustuksesta ja asiaan. Homman potkaise käyntiin neljän nuoren neidon rokkaava akti Staf!. Kangasalalaistyttöjen edellinenkin demolärpäke löysi tiensä käsiini ja totesin siinä että hommaa leimaa alternative rockin tumman jurnuttava ilme, mutta että myös valo pilkahtaa. Biisikynään kaipasin vielä lisäterää. Nyt säröllä painava suomenkielinen rokki rullaa siinä suhteessa ehkä hitusen tarttuvammin, joskaan suuria soundillisia muutoksia ei ole tapahtunut. Eteenpäin siis mennään.Kihniö-parkanolainen Wild Riot jyrää rullaavasti hevahtavan hard rockin parissa. Yhtyeen potku on selkeästi homman valovoimaisin juttu – viisikko tuksuttaa menemään kuin nitrolla ladattu höyryveturi. Toki ”pakolliset” kitarasankaritiluttelut mahtuvat myös kaavaan ja Mikko Leppäsenn laulussa on mukavasti rockaavaa munakkuutta sellaisella kimeämmällä painotuksella. Biiseissä on hyvin imua ja paketin energisyys viehättää vahvasti. Homma on aika turboahdettua muttei siltikään käänny tukkoiseksi vaan etenee hienosti. Toivottavasti Wild Riotista kuullaan vielä lisää!
Huomattavasti tylympiin maisemiin siirrytään tamperelaisen Skulleidoscopen myötä. Synkästi laahaaten särisevä matikka-paahto kulkee Distorted Visionilla instrumentaalina, kasvaen kohti loppukiihdyttelyä. Respiration puolestaan lähtee jo alusta lähtien kiivaammin, mukavan töksähtelevillä käännöksillä. Synkästä maisemastaan ja tinkimättömästä jykevyydestään huolimatta homma ei puuduta vaan kevyempääkin laitaa osataan hengittää myllyn sekaan. Tylyä jytää maustoi keikkamuodossa vokalisti Olli joka ei tällä näytteellä vielä ole mukana. Harmi. Mutta kuten muutkin Band Tourin esiintyjät, myös Skullit ovat sieltä demotarjonnan mielenkiintoisemmalta puolelta.
Ilkka Valpasvuo
Carry the Black Cross: Demo
Kouvolalainen kuusimiehinen Ääni ja Vimma -finalisti Carry The Black Cross on kilpailussaan saamastaan palautteesta ja menestyksestä rohkaistuneena heittänyt demolleen kolme todella maukkaan kuuloista metallista jyrää, joissa sekoittuvat deathörinät, thrashriffit ja yllättävänkin kepeät popelementit. Ja varsin mainiolla tavalla vielä. Voisi kuvitella, että kun soppaa hämmentää useampi nuori ja innokas keittäjä, on lopputulos kirjava ja hahmoton – etenkin kun musiikkityyliksi näyttäisi vakiintuneen yhdistelmä useampia tyylejä. Mutta ei, CTBC:n demo on erittäin tehokasta, raskasta, monipuolista ja anteeksiantamatonta modernia metallia, joka ei kompastu edes siihen, että laulukielenä on sekä suomi että englanti. Tai ainakin siitä nauttii tämmöinen metallinsa yleensä jostain äärilaidoilta poimiva poppari, joka myös epäilee ettei Alexi Laihon ”teistä tulee vielä jotain” -kommentti ollut pelkästä miellyttämisentarpeesta lausuttu.
Jani Ekblom
Feral Burn: Blind Date With The DuellerHard rock on yksi niistä lukuisista genreistä, joissa melkein kaikki on tehty jo miljoonaan kertaan, ja joissa nykyajan tekijät rakentelevat keitoksiaan hyvin pitkälti samoista aineksista kuin 30 vuotta aiemmin toimineet esikuvansa. Eikä siinä mitään, se on fakta joihin useimpien musiikintekijöiden on pakko sopeutua. Olisi ehkä argumentoitavissa, että tällaisessa tilanteessa olevilla jo lähestymistapa on virheellinen, mutta kyllähän leipää ja sirkushuveja aina tarvitaan, vaikka pullaa ja kokeellista teatteria joskus mieli tekisikin.
Helsinkiläisen Feral Burnin toinen julkaisu, kolmibiisinen Blind Date With The Dueller jatkaakin suunnilleen siitä, mihin edellinen julkaisunsa jäi. Tukka putkella laukkaava perinnetietoinen hard rock sulautuu bluesista napattuihin vaikutteisiin ja kokonaisuudessaan touhu on yllättävän pop. Erityisesti tähän vaikuttaa komeat lauluharmoniat. Toki kliseitä on mukaan eksynyt enemmän kuin hyppysellinen, mutta ainakin näin kolmen biisin pakettina homma toimii mainiosti. Tiukka yhteissoitto, kelvolliset biisit ja tyylikkyys eivät kuitenkaan tänä päivänä taida riittää demoastetta kauemmas, mutta omasta tyylistään tulee pitää kiinni – se on jokaisen oikeus ja velvollisuus.
Jani Ekblom
Frontlines: Demo II
Oululainen Frontlines runttaa toisella demollaan groove-pitoista metallia asianmukaisella asenteella. Tempo on maltillinen, riffit möyryävät matalalta ja liikoja mutkittelematta, biisien koukkujen perustuessa nimenomaan jäntevän yhteissoiton ja riffittelyn voimaan. Näiden sekaan vokalisti Simo Järvinen rykii miehiset totuutensa naama punaisena. Resepti on siis tuttu ja Panteraa tuskin tarvitsee vaikutelistalla edes erikseen mainita, mutta ei Frontlines sentään ihan silkkaan apinointiin tyydy. Esimerkiksi sooloista nousee mieleen Carcassin ja Deathin melodisempi tiluttelu, mikä piristää muuten yksi-ilmeistä kokonaisuutta. Toisaalta, Pantera-tyylinen sooloilu olisikin tätä nykyä aika mauton veto.
Yhtye taitaa oman tonttinsa hyvin ja ilmaisun raivokkuus välittyy, mutta ongelmiakin ilmenee, näistä suurimpana jo edellä todettu yksi-ilmeisyys. Demon kaikki neljä biisiä ovat peräisin samasta muotista, ja meininki käykin nopeasti aika tylsäksi. Samalla rallien paras terä jää itsensätoistamisen alle, joten lisäsävyjä kaivataan kipeästi. Ehkäpä Frontlinesin kannattaisikin hylätä vähän liiallinenkin genreuskollisuus ja hakea esimerkiksi mainittujen Carcassin ja Deathin melodiarikkaista mutkikkuuksista enemmän inspiraatiota. Toisena pulmana esiin nousee kokonaisuuden kasvottomuus, mitä eivät levyn pahvikannet ja mukana seurannut saate kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri auta. Tavallaan äärimmäinen lakonisuus on toki tyylikästä, mutta nyt jää sellainen tunne, että yhtye on vain päästänyt itsensä liian helpolla. Lisää sävyjä ja rohkeutta, ja Frontlines sopii jätkien kanssa kaljoittelun ja kännipainin taustalle hienosti!
Aleksi Leskinen
Leo Alcenius
Espoolaisen singer-songwriterin promon kappaleiden otsikot kuvaavat osuvasti musiikin sisältöä. Come What May, Somehow ja Back On Your Feet viestivät kaikki luottavaista tunnelmaa. Leo Alcenius haluaa popahtavalla rockillaan kertoa kaiken kääntyvän vielä parhain päin. Särmikkäästä ja ennen kaikkea kuulijan huomion itseensä kiinnittävästä laulannasta Alcenius ansaitsee kiitokset. Muutenkin kolmikon huipuksi erottuvan päätöskappaleen kepeässä ilmapiirissä hän kuulostaa jopa Elliott Smithiltä hilpeimmillään. Springsteeniä on myös kuunneltu. Finaalia edeltävät kasaristi valtavirtaa uivat semiballadit tuovat toisaalta mieleen myös vähemmän imartelevia verrokkeja, kuten Jon Bon Jovin tai Ronan Keatingin. Syytä imelyyksistä ja ankeuksista vierittäisin solistin lisäksi bändin innottoman soittelun, sekä b-luokan sävellysten niskoille. Come What Mayn lapsellisen tiluttava kitarasoolo uhkaa lopettaa kuunteluhetken heti alkuunsa. Ehkäpä yksin koskettimiensa kera tai ainakin riisutumman kokoonpanon tukemana Alcenius saisi potentiaalisen koskettavuutensa puhkeamaan täyteen kukkaan.
Antti Hurskainen
Milk: Demo 2009
Niinkin vastikään kuin kesäkuussa oli helsinkiläisen Milkin edellinen tuotos Desibelin syynättävänä, ja hyvähän tästä on jatkaa, koska uudella kolmibiisisellä pätkitään menemään siihen malliin sutjakkaasti, ettei siihen aiempaan arvioon paljon tarvitse lisäillä. Keskeneräisyys on kyllä siinä mielessä kaikonnut, että tätä kuulisi mielellään jonkin hieman pidemmän tuotoksen merkeissä, eikä RATM:stakaan enää näy jälkiä (hyvä niin) – Funista kylläkin, ja paikoin jopa melkoisesti. Kuitenkin: veikeää kulmikkuutta, taitoa hellittää tarpeeksi sekä korvia miellyttävää paahtamista yhden julkaisun tarpeiksi. Tästä on hyvä siirtyä eteenpäin.
Jani Ekblom
Rollcage: Beltbag Sessions 2009
Vuonna 2006 Jussi ja Jarkkis Toivanen halusivat vakituisen ja toimivan kokoonpanon, jonka vaikutteet ammentaisivat 60- ja 70-lukujen rockmusiikista ja näin syntyi yhtye nimeltä Beltbag. Miehistönvaihdosten seurauksena Beltbag muuttui pikkuhiljaa Rollcageksi, jonka nykyinen kokoopano vakiintui vuonna 2007. Veljesten unelma jalat-maassa -tyylisestä perinteikkäästä rock-yhtyeestä sai siis jonkinlaisen täyttymyksensä, ja tätä Beltbag Sessions -demoa kuunnellessa voi todeta ainakin sen, ettei treenikämpällä vietetty aika ole mennyt hukkaan.
Tukevasti vanhan koulukunnan rockmaahan juurtunut kahden kitaran voimin etenevä ja tanakan biitin tukema rock on juuri sitä, mitä poikain aatosten perusteella voisi kuvitella: komeaa eteläistä riffittelyä, hieman progressiivista otetta ja laulaja jonka tulkinnassa on chriscornellmaista venyttelyä. Jos yhtyeen nimen sovittaa suuhunsa muotoon Rollarit, katsoo biisinnimeä Whole Lotta Trouble ja pohtii hieman sitä, että yhdessä biisissä mainitaan Helter Skelter, tietää suunnilleen millä suunnilla liikutaan. Eikä siinä, joku Healer ei paljon paremmin perinteisenä, hieman raskaaseen vivahtavana perusrockina voisi toimia. Rollcagen nelibiisinen demo liikkuu yksinomaan perusasioiden parissa, ja tekee sen vaikuttavalla tyylillä – harvoin demot näin komeita ovat.
Jani Ekblom
Serenity´s End: Silence In GreyNuhaisena eukalyptuskynttilän valossa lepäillen tätä kuunnellessa tuli fiilis, että tässähän on hyvä olla. Serenity´s Endin uutukainen toimii kuitenkin myös terveenä ja tavallisessa valaistuksessa, ja herättihän bändi kiinnostusta Desibeli.netissä jo ennen viime vuonna loppunutta taukoaan, kun se nostettiin pari vuotta sitten valokeilaan saakka.
Serenity´s Endin metallissa ei ole kiire mihinkään. Keskitemmossa kulkevissa keskimäärin kuusiminuuttisissa biiseissä osataan rauhoittua ja pysähtyä tunnelman äärelle kertosäkeiden kasvaessa ainakin parin valtamerilaivan kokoisiksi. Nelibiisinen on ehyt, tunnelmantäyteinen kokonaisuus ja sovituksia on rakennettu ajan kanssa, esimerkiksi Closuren rummuttelut ovat herkkua korville. Juha Simolan laulu on jylhää ja taidokasta luoden mielleyhtymiä vastaaviin etelä-eurooppalaisiin yhtyeisiin. Silence In Greyllä soittaa todella valmiin kuuloinen yhtye ja sävellykset saavat nostamaan ainakin toisen käden peukalon reippaasti pystyyn. Seuraavalla kertaa kenties tyylillisesti vähän laveampi biisikattaus ja sävellyspuolella vielä viimeisetkin lääkkeet kohdilleen, niin pitkällä ollaan.
Jarmo Panula
Staying Under: San MarinoTurkulainen Staying Under pistelee edelleen tummapintaista alternativea, mutta on keventänyt otettaan popimpaan suuntaan ja alkaakin kahden biisin San Marino-singlellään pistellä jo ihan radiokelpoisella otteella. Kolmikko on luonut jykevän rullauksensa ja terävien riffiensä vastapainoksi mukavan irtonaisesti leijailevaa tummaa keveämpää puolta, jossa illan värivalot vilkkuvat kuulaan tyylikkäästi. Eniten biiseissä viehättää ehkä se että niitä on selkeästi mietitty kaikessa rauhassa – tunteelle annetaan aikaa ja tilaa. Haastavin tehtävä Staying Underillakin on luoda omaleimaisuutta pakettiinsa jos haluavat muutakin kuin ”jäädä alle”. Periaatteessa kaava kantaa hyvin ja ilmettäkin on, mutta erottuminen tuhannesta muusta vastaavankuuloisesta aktista on melkoinen tehtävä. Jalkapallovalmentajatermeillä voi silti sanoa että eteenpäin on menty.
Ilkka Valpasvuo
Waurio: Unelmien maa
Jo vuodesta 2002 toiminut helsinkiläisryhmä on kerännyt suurimmat meriittinsä aivan hiljattain. Bändikilpailuvoiton lisäksi Waurio pokkasi ykkössijan myös Voicen Garage Countdownissa päästen mukaan kanavan livekokoelmalle versioimaan Egotripin Matkustajaa. Omassa kappalemateriaalissa ei ainakaan tuoreen kolme vetoa sisältävän Unelmien maan perusteella ole erityistä juhlan aihetta. Bändi tulkitsee puoliraskasta suomirockiaan kuin Uniklubi ilman glamvivahteita. Waurion ote on karskimpi. Vaikka riffeistä ja sovituksista ajoittain pilkahteleekin näkemystä ja musiikillista huumoria, ui bändi tummia kertakäyttölyriikoitaan myöten liian syvällä kurttuotsaisen kansanluonnerockin suossa. Kokenut joukkio soittaa vaivattomasti yhteen ja biisit ovat sinänsä ehjiä kokonaisuuksia. Silti Waurio ei musiikillaan onnistu perustelemaan miksi juuri heidän äärimmäisen perinteinen rocknäkemyksensä olisi kuuntelemisen arvoinen.
Antti Hurskainen
Lukukertoja: 4975
Artistihaku
Pieniss� my�s
