Pienet

Pienet – Kesäkuu 2009

14.06.2009


Chainsaw Ellie Chainsaw Ellie: Promo 2009
Keski-Suomesta ponnistava positiivis-henkistä rock´n´rollia tempova Chainsaw Ellie pistelee vähintään kelvollisesti. Juurevan eläväinen särökaahaus osaa myös hengittää ja iloinen tekemisen meininki paistaa soundin ohella myös solisti Suvi Karjulan melodisessa laulussa. Vaikka kokonaisuuden valoisa ilme tuo väkisinkin touhuun hiukan katurokin glitteriä, niin se Chainsaw Ellien tapauksessa maistuu silti rehelliseltä ja aidolta nuoruuden kuorrutteelta eikä miltään väkisin haetulta rokkikajaali-haara-poseeraukselta. Musiikki ennen muuta.

Hyvin nelikko siis soittaa, mutta entäs se biisikynä? Saatteessaan AC/DC:n, The Darknessin ja Peer Güntin suuntaan kumartava yhtye ehkä hiukan vielä hakee sitä ”omaa ilmettä”, vaikka hyvä naissolisti jo yksistään tekee paljon. Kyllä Stroken ja Hero Of The Dayn kaltaisissa sävellyksissä on joka tapauksessa myös melkoisen hyvin imua. Hyvä meininki on kuitenkin se tämän näytteen antama paras kiteytys, toivottavasti tätä bändiä kuulee lisää sekä lätyllä että livenä.

Ilkka Valpasvuo


Your Own Creation Clark Kent Job: Your Own Creation
Clark Kent Job on Mikko Logrénin yhden miehen yhtye, vaikka se ei miltään soolo-projektilta kuulostakaan. Jyräävällä säröllä riffittelevä, tummalla kaarella kaartava ja metallisesti tuima kokonaisuus kaartaa milloin vaanivalla laululla, milloin taas taitutaan aina ärjy-ruoskintaan asti. Raskasta ja raivokasta ilmettä tasapainotetaan leijailevalla kaarella ja jopa hypnoottisesti junnaavalla pohdiskelevammalla ilmeellä. Rakennetaan hallitusti.

Jossakin raskaamman alternativen ja metallin välimaastoissa liikuskellaan eikä Your Own Creation kuulosta hetkeäkään siltä että siitä uupuisi soittajia. Mikko on onnistunut mainiosti luomaan yksinään raskaan ja moni-ilmeisen bändisoundin, mutta kyllähän sitä saa jos jaksaa värkätä. Todellinen tee-se-itse-mies on myös nauhoittanut, miksannut ja masteroinut lättynsä, joten näkemys on johdonmukaisesti yhden ihmisen pään sisältä. Ja se näkemys on toimiva ja tasapainossa. Biiseissä on ideaa ja koukkua ihan kiitettävästi. Toivottavasti tästä kuullaan jatkossa lisää.

Ilkka Valpasvuo


Clayskin: Day Of Silence
Raskaahkoa rockia veivaava nelikko Clayskin Turun suunnalta lähestyy tällä kerta kolmebiisisellä julkaisulla. Kykenemättä vertaamaan tätä yhtyeen aiempiin tuotoksiin, olen yllättänyt touhun pätevyydestä. Biisit ovat toimivia ja radioystävällisen tarttuvia sooloineen kaikkineen. Sami Koskisella on todella vahva ääni, One Minute Alone tarjoaa mielenkiintoista kitaratyöskentelyä ja Pride taas komeasti kolisevaa rummuttelua. Taitoa riittää sekä biisinteon että soiton saralla, eikä tätä julkaisua ainakaan voi ammattitaidon puutteesta syyttää. Kuitenkin jotain tuntuu uupuvan: biisit kuulostavat turhan tutuilta. Kuuntelemiseen pakottava omaperäisyys on tällä kertaa ikävä kyllä jäänyt studion ulkopuolelle.

Jani Ekblom


DPS Dead Poets Society
Uudeltamaalta ponnistava, heleän vaihtoehtorockin ja tummemman powerpopin maailmoista ammentava Dead Poets Society pistelee kelvon kolmen biisin kokonaisuuden tarjolle. Ensimmäinen raita As Long As… lähtee tymäkästi rullaamaan tiukassa rokkihaaralla, muttei mitenkään liian täyteen ahdetusti. Tummia kulmia tuetaan kuulailla kosketinkaarilla, vaikka pohjimmainen totuus onkin särökitara ja tymäkkä rytmipaahto. DPS osaa onneksi myös jättää tilaa hempeämmille väliosille, tosin komeasti kasvavalla For Realilla käytetty laulun taittuminen alkaa nykyjään olla jo hiukan liiankin käytetty elementti. Rullaavuus ja irtonaisuus ovat joka tapauksessa yhtyeen selkeitä vahvuuksia. Taitavia soittajia. Pianovetoinen slovari Everything´s Out Of Its Place todistaa yhtyeen taitavuutta myös riisutumman ja iisimmän ilmeen parissa. Hienoja sävyjä ja tarttuvan hymyilevä kertsi. Hyvä!

Ilkka Valpasvuo


Night Train Force: Night Train
Popin ja rockin välimaastoissa liikutaan ja mollivoittoisen avarasti kaarretaan hämeenlinnalaisen musiikkiprojekti Forcen neljän biisin näytteellä. Sanoista vastaavan Petri Forssin ja säveltäjä Kari Kuparin luoman musiikin soittavat ja tulkitsevat paikalliset muusikot, joista laulaja-basisti Aleksi Aromaan kuulas laulu nostaa mieleen yhtymäkohtia kotimaan vaikuttavimpiin pop-kultakurkkuhin kuuluvaan Janne Laurilaan. Naislaulusta vastaa Elina Hautakoski korkealta ja kirkkaasti. ”Bändin” täydentävät kitaristi Antti Paranko ja rumpali Lauri Malin, joka myös äänitykset on hoitanut. Seesteisesti kaartavan säröpopin ohella englanninkielinen musiikki tarjoilee jazzahtavaa bossanova-maustetta (Emotional Bond) ja näppäilevämpää ilmettä (We Were Alive ja When A Day Doesn´t Feel Like A Day). Kyllä kaksikko osaa biisejä tehdä ja ihan hienosti niitä tulkitaan, joten ehkäpä tämän näytteen varassa herroille saadaan uusia yhteistyökumppaneita.

Ilkka Valpasvuo


You Reap What You Sow Hittegods: You Reap What You Sow
Kasarihenkistä raskasta rockia jostain Neil Youngin ja CCR:n epäpyhästä välimaastosta soittava Hittegods jylhistelee jälleen neljän biisin verran. Jyräävän riffin ja tymäkän pohjavirran päällä kitaristi Mikko Lähdeojan mahtipontinen laulu väreilee hyvin. Peer Güntin ja Los Bastardos Finlandesin kanssa työskennellyt Olli Kykkänen on ollut toimiva valinta yhtyeen minilevyn äänittäjän ja tuottajan pallille – yhtyeen soundissa kaikaava hiukan rauhallisemmin kaartava ilme sopii kokonaisuuteen oikein hyvin ja soundipaletti on kaikin puolin sopiva Hittegodsin kaartavaan rock-maailmaan. Ei ne balladitkaan välttämättä ole huono asia, jos niihin saadaan Live And Learnin kaltaista kieltämätöntä koukukkuutta.

On yhtyeen totuus silti edelleen enemmän siellä vauhdikkaammalla puolella ja hyvä niin. Mahtiballadit kun helposti kääntyvät puiseviksi suuremmissa määrin ja Hittegodsin kulmikkaan jyhkeään (jopa äijämäiseen) olemukseen sopii rullaava rock-potku paremmin kuin liian siirappinen ujellus. Sen verran tosikkomaista tahkoamista You Reap What You Sow edelleen pitää sisällään, että oikeastaan vain liike pitää sitä hengissä. Ja biisikynä joka alkaa entistä vahvemmin olla löytymässä. Toki kokonaisuus on edelleen aika yksi-ilmeinen ja tasapaksu, mutta biiseissä on sellaista jykevää riffi-tarttuvuutta ja laulullisia koukkuja jotka vetoavat jopa meikäläisen kaltaiseen indie-hörhöön.

Ilkka Valpasvuo


Kakaokamkami Kakaokamkami: EP
Jozik

Pääkaupunkiseutulainen Kakaokamkami soittaa melkoisen haasteellista instrumentaalimusiikkia. Venäläis-juurinen nelikko liikkuu jossain post rockin, noisen ja elektronisen musiikin maailmoissa luovasti surffaillen, kiivaasti ja jopa punkahtavan päällekäyvästi. Vaikka MySpace-sivuilla tarjottu ”kuulostaa samalta kuin” –määrittely ”Mogwai meets Beach Boys” lähinnä hymyilyttää, niin on touhussa kieltämättä jotain samaa kuin ensin mainitussa. Beach Boysia en kyllä kovin herkästi tavoita. Kotimaisen instrumentaali post rockin kruunaamattomiin kuninkaisiin Magyar Posseen verrattuna Kakaokamkami on huomattavasti rauhattomampi, äkkijyrkempi ja noisempi. Toki esim. äkkiväärän rauhallinen avausraita Muza osaa myös kasvattaa pikkuhiljaa, mutta sellainen vinous ja minä-hetkenä-tahansa-käsistä-karkaamisen henki on läsnä koko ajan. Mikä voi toki olla sekä positiivinen että negatiivinen piirre. Fat Surferin päällekäyvempi ja vinorockimpi ote toimii silti omaan korvaan paremmin. Mielenkiintoinen uusi nimi.

Ilkka Valpasvuo


Kurouma Kurouma
Jyväskyläläinen nelikko Kurouma soittaa aika pohdiskellen särösykkivää, mutta silti päällekäyvän lanaavaa vaihtoehtometallia melkoisen progressiivisilla kurotteluilla. Riffit ovat siellä ytimessä ja pohjavire on tasaisen jyhkeä ja synkeä. Laulajan (tai karjujan) anti vaihtelee taustalle jätetystä toteamisesta karkeaan ärjynään, soitto poukkoilee tummilla aalloilla tuiman säröisesti. Biiseistä lyhin lähentelee kuutta ja puolta minuuttia, joten mutkia ehtii matkan aikana tulla vastaan. Kaikesta kiemurastaan huolimatta homma etenee aika suoraviivaisesti eikä paljoa välissä tarjoile sen kummempia hengittäviä väliosia. Siitä se mielikuva lanaamisesta varmaan nouseekin. Vaikka metallinen trippi on ihan perusteltu ja toimivakin kaava, niin ehkä hiukan jonkinlaista vastapainoisuutta kaipaisi synkeään askeleeseen. Oman näkemyksensä kanssa melkoisen taitava nelikko joka tapauksessa.

Ilkka Valpasvuo


Milk Milk
Helsinkiläinen trio Milk liikkuu rosoisen ja päällekäyvän alternative rockin parissa huutaen ja bassolla nytkyttäen, osaten myös jättää soittoon vaaniskelevia rauhallisempia kasvatuksia. Lauluruoskan käyttö toimii hyvin särömätkeessä ja soitossa on mukavaa polveilua. Hypnoottinen tumma vaanivuus leijuu oikeastaan koko ajan siellä taustalla, johon antaa hyvää vastapainoa miltei Rage Against The Machinen henkeä hetkittäin tavoitteleva rouhea pomputus-kiukkuisuus. Toisaalta taas äkkivääryys nostaa mieleen mm. Funin. Tai varhaisemman Candy Canen… Hetkittäin monisyinen polveilevuus kuulostaa hiukan keskeneräisen hakevalta, mutta mieluummin niin kuin yksitotista lanaamista naama irvessä.

Ilkka Valpasvuo


Nitro Nitroforce 9: I´ve Got Some
Etelä-Pohjanmaalla vuosituhannen vaihteessa perustettu, nykyään helsinkiläinen Nitroforce 9 on lähestynyt Desibeli.netiä jo aiemmin yhdellä lyhyemmällä julkaisulla. Tuolloin paahtava hard rock oli totuus ja hiukan enemmän persoonaa kaipailtiin. Tällä kertaa kolmen biisin näyte päätyi osaksi kevyempien pienten katsausta, vaikkakin soittopuolella ollaan menty eteenpäin. Tiukassa haarassa rullaava ja mikkitelinettä pyörittelevä rokkikukkoilu toimii aiempaa sulavammin ja touhussa on hyvä juoksutus. Siltikään Nitrot eivät edelleen nouse esiin alan valtavasta tarjonnasta, vaikka rouhea rokkikaari on toimivaa, laulu karheine äänteineen ja taipuvine mutkineen tippuu oikein hyvin ja soitossa osataan antaa tilaa myös hengitykselle. Uusi rumpali on tuonut mukanaan hyvää groovea ja uusi laulaja toimii kokonaisuudessa erinomaisesti. Eli seuraava askel on viedä biisikynää eteenpäin, pohjakaava alkaa olla jo iskussa. Hyvä.

Ilkka Valpasvuo


Wedding Crashers
Äänestä ja Vimmasta nousee yleensä mielenkiintoisia tulokkaita ja sellainen on myös kyseisen bändikatselmuksen voittanut pääkaupunkiseutulainen poprock-trio Wedding Crashers. Huuli yhtyeellä ainakin tuntuu olevan sopivasti poskessa, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia. Puolassa asti muodostumassa käynyt, nykyään jo vokaalien ääntämistäkin oppinut kolmikko pistelee useammassa kohtaa aika akustispainotteista poppia, johon napataan sävyjä hyvin luovasti. Säröinen kepeä voimapoppi on myös yksi iso osa totuutta. Melodioiden ja harmonioiden päälle ymmärretään myös vaikka niitä välillä vedetäänkin läskiksi.

Soitossa turhia viilaamaton ilme toimii, laulun kohdalla englanninääntämyksen lievä töksähtely hiukan jää korviin. Leikkisynalta kuulostavat kikkailut sun muut vastaavat persoonalliset härpäkkeet maustavat keitosta hyvin. The Three Musketenorsin trubaduuri-makustelu hymyilyttää. Ennen kaikkea biiseissä on kuitenkin ideaa ja kivasti koukkua, joilla WC varmasti on jo ne useammat bändikisatkin voittanut.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 4219
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys