Hüsker Dü: Zen Arcade, 1984
19.01.2010
Rähisevä hardcoreyhtye voi laskea tempoa ja lisätä melodioita ilman että särmikkyys katoaa.
Lukioaikoina minulla, kuten monilla muillakin köyhillä aloittelevilla musiikkiholisteilla, oli tapana lainata musiikkini kirjastosta. Lainaamisen suhteen oli vain yksi pätevä sääntö: bändin/artistin täytyi olla itselleni ainakin suurimmissa määrin ennestään tuntematon, joten kirjastosta yleensä lähdettiinkin kotia kohti isojen kantamusten kanssa. Hüsker Dü, ja erityisesti Zen Arcade-albuminsa, tulivat minulle tutuiksi juuri tällaisen reissun myötä. Levyn vaikutus omiin bändivirityksiini ja mieltymykseeni nuhruiseen kitararockiin on ollut massiivinen - siispä heti alkuun vilpitön kiitos Tampereen pääkirjaston suuntaan... ja perään pahoittelut maksamattomista veloista.
Minnesotassa vuonna 1979 perustettu, nimensä tanskalaisesta lasten muistipelistä napannut trio tuli alkuaikoinaan tunnetuksi rähisevänä hardcore punk-porukkana. Vaikka ajan kuluessa biisien tempo laski ja melodiat lisääntyivät, yhtye säilytti särmikkyytensä. Tämä varsinkin 80-luvun alkupuolella omaperäiseksi koettu resepti hyvistä biiseistä puhumattakaan - soi bändille kosolti suosiota punk-väen ulkopuoleltakin, mutta nousu valtavirtaan ison levy-yhtiön voimin katkesi ennen kuin paljoakaan ehti tapahtua. Erinäisistä päihderiippuvuuksista ja sisäisistä ristiriidoista kärsinyt yhtye hajosi kesken kiertueen vuonna 1987. Toimintavuosiin nähden laaja levykatras ja aktiivinen keikkailu olivat kuitenkin tehneet työnsä: puhuttaessa pop-melodioista ja punkin vimmasta voimansa löytäneen alternative rockin tyylin suurimmista vaikuttajista, on Hüsker Dü maininnan arvoinen nimi.
Yhtyeen kuusi studioalbumia käsittävästä tuotannosta on helppo nostaa esiin kaksi keskeisintä levytystä: Zen Arcade (1984) sekä seuraajansa New Day Rising (1985), joista edellämainittu on kuitenkin uraauurtavampi ja itselleni edelleenkin bändin tärkein kiekko. Alunperin tuplavinyylinä julkaistu 70-minuuttinen teemalevy tuntuu vieläkin erikoiselta vedolta punk-bändiltä, mutta Hüsker Dü:n biisinkirjoittajat Bob Mould (kitara, laulu) ja Grant Hart (rummut, laulu) sekä basisti Greg Norton olivat päättäneet ylittää raja-aidat. Jo aiemminkin epätavallisia laulunaiheita suosinut ja 60-lukulaisten pop-melodioiden kanssa flirttaillut yhtye otti Zen Arcaden myötä ison askeleen, punk-juuriaan unohtamatta: studiossa nauhalle tarttuneet 25 kappaletta olivat paria poikkeusta lukuunottamatta ensimmäisiä ottoja, koko sessioiden keston ollessa miksauksineen kaikkineen alle neljä päivää.
Levy kertoo tarinan kotoaan karkaavasta pojasta, joka kohtaa kotinsa seinien ulkopuolella vain kylmän ja armahtamattoman maailman, joka osoittautuu lopulta vain kotiakin huonommaksi vaihtoehdoksi, ajaen pojan hulluuden partaalle - vai onko kaikki vain pahaa unta? Tai kenties jonkinlaisen persoonallisuushäiriön ilmentymä, kuvitelma? Tai yritys löytää oman itsensä ydin näkemiensä ja kokemiensa asioiden kautta? Tiedä häntä, sillä tulkinnanvaraa riittää, mutta sitä myötä myös laulunaiheita. Levyllä käsitellään niin epäsuotuisia kotioloja, unelmointia, huumeita ja uskontoa kuin myös katkeroitumista tavanomaisuutta kohtaan, yhteiskunnan kieroutuneisuutta sekä välinpitämättömyyttä. Jos sanoitukset voivatkin tuntua naiiveilta, suoruudessaan kenties nykypäivän termistöllä jopa hieman emo-henkisiltäkin, voivat ne myös kuulijaansa liikuttaa, sillä Mouldin ja kumppaneiden liikkeissä on aistittavissa vilpitöntä tunteellisuutta.
Zen Arcaden rupinen soundimaailma tukeekin ajatusta vilpittömyydestä, sillä livenä äänitetty, mukavasti suriseva ja trion kaikki parhaat puolet esiintuova levy virittää juuri oikeanlaisen tunnelman, tuntuen kaoottiselta ja hallitsemattomalta, mutta samalla eläväiseltä ja helposti vastaanotettavalta. Tunteellisuus sen sijaan nousee vahvasti esiin yhtyeen heittäytymisessä tekemisiinsä, jonka aistimista eläväinen soundimaailma helpottaa entisestään. Oli kyse sitten Never Talking to You Againin akustisesta herkistelystä, Indecision Timen hardcore-kaahauksesta tai vaikka Pink Turns to Bluen tummasävyisistä melodioista, ei voi välttyä tunteelta, että levyllä soittava bändi on panostanut tähän levyyn kaikkensa - ja se tuntuu joka kerta yhtä hienolta ja tavoittelemisen arvoiselta.
Ainoa harmin aihe tämän sekä muidenkin Hüsker Dü:n levyjen suhteen on niiden antiikinaikainen cd-masterointi - miltähän tämä kuulostaisi nykyaikaisin tekniikoin ja alkuperäistä henkeä kunnioittaen uudelleenmasteroituna?
Teksti: Aleksi Leskinen
