Celtic Frost: To Mega Therion, 1985
27.02.2010
Vuoristomaisemien, käkikellojen ja linkkuveitsien maasta tulee yksi metallihistorian vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä.
Kukapa olisi aavistanut, että yksi metallihistorian vaikutusvaltaisimmista bändeistä tulisi Sveitsistä, tuosta seesteisestä vuoristomaisemien, käkikellojen ja linkkuveitsien maasta? Lukemattomia bändejä aina Napalm Deathista Nirvanaan inspiroineen, vuonna 1984 Zürichissä edeltäjänsä Hellhammerin raunioille perustetun Celtic Frostin musiikissa kaikui Black Sabbathin kaltaisten musiikkityylin kanta-isien vaikutus, mutta yhtälailla Dischargen hardcore-meteli ja toisaalta myös Bauhausin ja Christian Deathin kaltaisten goottibändien dramaattinen ja hauraampi ilmaisu.
Jos Hellhammer olikin helposti leimattavissa keskenkasvuisten pitkätukkien keskinkertaiseksi kukkahattutätien pelotteluyritykseksi, oli laulaja-kitaristi Thomas Gabriel Fischerin johtama Celtic Frost jo laajan vaikutekirjonsakin vuoksi toista maata. Bändi tuli nopeasti tunnetuksi vakavamielisenä ja kunnianhimoisena, jopa hieman mystisenä poikkeamana aikakauden yleiseen tarjontaan nähden. Heti ensimmäisellä julkaisullaan Morbid Tales (1984) Celtic Frost keräsi underground-piireissä mainetta, mutta todellinen pommi oli vasta tulossa. Yhtyeen toinen pitkäsoitto, vuoden 1985 To Mega Therion (kreikaksi "Suuri peto") määritteli raskaamman sarjan metallin taiteelliset rajat uusiksi.
Levyn etukannessa lymyävä, H.R. Gigerin käsialaa oleva taideteos kertoo heti kärkeen, että nyt ei ole kyse kaljanjuonnista ja pirunsarvien heiluttelusta. Klassisen musiikin saralta lainatut elementit, käyrätorvi, laaja lyömäsoitin-arsenaali sekä ooppera-tyylinen naislaulanta, raivolla arvaamattomiin suuntiin poukkoilevat kappaleet ja Fischerin möreästi mylvimät kryptiset sanoitukset takaavat kerta toisensa jälkeen ainakin tätä tukanheiluttajaa valtavasti innostavan kokonaisuuden.
Mahtipontisesti levyn aloittava Innocence And Wrath, erinomaisen tutustumismahdollisuuden Fischerille tavaramerkittyihin "Ugh!"- ja "Hey!"-huudahduksiin timanttisten riffien kera tarjoileva The Usurper, tempon vaihdos-käsitteen uudelleen tulkitseva Jewel Throne, demonisia vokaaleja naiselliseen oopperalauluun levyn kenties terävimmällä tykityksellä yhdistelevä Circle of the Tyrants, avant-gardistiseen hälyyn uppoutuva Tears In a Prophet's Dream, levyn massiivisissa merkeissä päättävä Necromantical Screams - huippuhetkiä riittää tasan yhtä paljon kuin levyllä raitoja.
To Mega Therion ei kuitenkaan loista pelkästään iskevien kappaleidensa ja taiteellisen kunnianhimoisuutensa vuoksi. Onnistuneesti rankkuuden ja ilmavuuden välillä laineileva soundimaailma ja dramaattisen painostava tunnelma ovat yhtä tärkeä osa kokonaisuuden synkeää viehättävyyttä. Mitä tämän kuluvana vuonna neljännesvuosikymmenen ikään ehtivän levyn merkitykseen nykypäivän kannalta tulee, on se vain alati kasvava. Salonkikelpoisten, "koko perheen hevibändien" aikakautena tällaiset merkkiteokset valavat uskoa siihen, että metallin saralla on edelleen mahdollista tehdä jotain uutta, virkistävää ja unohtumatonta.
Vuonna 1999 julkaistu re-masteroitu versio ehostaa jo ennestäänkin vahvaa levyä. Alkuperäisen basistin, varsinaisten äänitysten ajan sivussa olleen Martin Eric Ainin kera talvella 1986 uudelleenäänitetyissä ja miksatuissa kolmessa raidassa on alunalkujaan julkaistuihin versioihin nähden enemmän hyökkäävyyttä ja tunnetta. Lisäksi ylimääräisenä kuriositeettina kuultava versiointi Morbid Talesin Return to the Evestä paljastaa harvoin ainakaan tahattomuuden tuolla puolen todistetun, mutta arvatenkin olemassaolleen varsin humoristisen puolen yhtyeestä. Suosittelen, jäätävästi.
Celtic Frostin toimivin kokoonpano (Fischer - laulu ja kitara, Ain - basso ja Reed St. Mark - rummut) onnistui vielä To Mega Therionin jälkeen nousemaan uudelle tasolle vuoden 1987 Into The Pandemonium-pitkäsoitolla, jota yleisesti pidetään bändin vaikuttavimpana. Levyllä yhtye yhdistelee tuttua death/black/thrash-vetoista räiskettään klassisiin elementteihin, sampleihin ja gootti-henkiseen tunnelmointiin entistäkin ennakkoluulottomammin, mutta pian kiitetyn albumin jälkeen alkoi alamäki. Pandemoniumia seurasi pitkä kiertue, jonka myötä kolmikko paloi loppuun ja hajosi lähinnä jatkuvaan riitelyyn levy-yhtiönsä, saksalaisen Noise Recordsin kanssa.
Parin opportunistin toimesta Fischer puhuttiin vielä seuraavana vuonna herättämään Celtic Frost eloon, seurauksenaan kammotus nimeltä Cold Lake. Siirappisen glam rockin kanssa imagoa myöten piehtaroinut hirvitys oli totaalinen, tekijänsä häpeään saattanut floppi, josta on vieläkin vaikea löytää edes jonkinlaisia huumoriarvoja. Huolimatta yrityksistä palauttaa yhtyeen maine perusasioihin kohtuullisella menestyksellä pureutuneella, vuoden 1990 Vanity/Nemesis-pitkäsoitolla, oli lopullinen vahinko jo tapahtunut. Celtic Frost lakkasi olemasta vuonna 1993... pitkäksi aikaa.
Vuonna 1999 ilmestyneiden, re-masteroitujen CF-kiekkojen (poislukien Cold Lake) myötä huhut yhtyeen paluusta yltyivät, ja lopulta, viiden vuoden työstämisen jälkeen, paluualbumi Monotheist ilmestyi 2006. Vaikka kyseessä oli alkupään tuotannon jatkumoon erinomaisesti istunut, ensiluokkainen albumi, eivät bändin vaikeudet vieläkään päättyneet. Syyskuussa 2008 Fischer ja Ain ilmoittivat yhtyeen tarun lopullisesti päättyneen, tällä kertaa syynä oli Fischerin tyytymättömyys yhtyetovereidensa panostukseen ja asenteeseen. Vaan eipä loppunut vaaleatukkaisen visionäärin tarina vielä tähänkään - miekkosen uuden yhtyeen, Triptykonin, debyyttialbumi ilmestyy kuluvan vuoden maaliskuussa. Levyn kerrotaan jatkavan Monotheistin osoittamalla tiellä, joten jatkoa, ja edellä
esittämäni, metallin kyvykkyyttä käsitelleen väitteen mahdollista todeksi
muuttumista odotellessa.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: cvcomics.com, rollingstone.com
