Harris: Hail! Hail! Rock'n'Roll
08.10.2010
Älyllisestä terävyydestään tunnetun kirjoittajan uutukainen ei osaa päättää mitä ja miten se olisi.
Atena
Pontevasta otsikosta ja ympäripyöreästä alaotsikosta ("Äärimmäinen opas musiikkiin, myytteihin ja mielettömyyteen") huolimatta odotukset teoksen suhteen olivat korkealla. Syy löytyy tekijästä. John Harris (s.1969) kuuluu kiistämättä brittiläisen rockjournalismin aateliin työskenneltyään vuosien varrella käytännössä kaikissa alan merkittävimmissä julkaisuissa kuten Rolling Stonessa, Mojossa ja Q-lehdessä. Erityisesti hänet on syytä muistaa britpopin nousua ja tuhoa ajan blairilaisiin yhteiskunnallisiin oloihin peilanneesta teoksesta The Last Party (2003), joka älyllisessä terävyydessään kuuluu rock-kirjallisuuden kaikkien aikojen kärkijoukkoon. Sinne ei Hail! Hail! Rock´n´Rollilla ole asiaa.
Harrisin uutuus ei osaa päättää mitä ja miten se olisi. Sinänsä sujuvasti kulkevassa johdantoesseessä tekijä itse määrittelee projektinsa jonkinlaiseksi tieteellisen käsikirjan ja Rolling Stone -lehden ristisiitokseksi ja jatkaa teosta oivallisesti kuvaavalla hapuilulla: "Ideana oli jollain tavalla antaa tunne, että tässä oli mukana koko lailla kaikkea ja että se oli oikein." Luulisi Harrisin tasoisen kirjoittajan tietävän, ettei mikään tuo tarkoita mitään ja että jokaisen vähän sinne tänne hapuilemaan pyrkivän teoksen on noustava virtuoosimaiselle assosioinnin tasolle pysyäkseen mielenkiintoisena.
Päämääränä Harrisilla on nostaa esille rockin myyttejä ja paneutua näiden avulla rakastamansa taiteenlajin erityisluonteeseen. Ei vain ole lainkaan selvää mitä myyttikavalkadilla haetaan. Teoksen ensimmäisessä luvussa siteerataan muiden muassa Lemmy Kilmisterin ja Keith Richardsin lausuntoja esimerkkeinä räväkästä ja massasta erottuvasta puhetavasta. Mutta onko niinkin hohdokas mytologian kaksikko kuin Richards ja huumeet todella syytä nostaa valokeilaan, yhäkin? Nähdäkseni latteampaa ja jokaiselle joskus rock´n´rollista kuulleelle tutumpaa yhdistelmää on hankala löytää. Tällainen ilmiselvyyksillä hehkuttelu enemmänkin osoittaa kuinka ankeita rockin mytologiat voivat olla. Samalla Harrisin ylistyslaulu rockin ainutlaatuisuudelle kääntyy halventamaan kohdettaan.
Vitsikäs ja yläasteen rennosti sivistävää musiikkikirjaa muistuttava ote saavuttaa huippunsa osiossa, jossa lukijalle tarjotaan mahdollisuus opetella soittamaan kitaraa tunnissa (basso hoituu tietenkin puolessa tunnissa, basistit kun on niin tyhmiä, heh heh). Harris siis pyrkii yllättämään lukijansa ilmoittamalla rockin soittamisen olevan yksinkertaista. Mistähän myytistä tässä on kyse? Ja mitä helvettiä tämän esittämisellä haetaan? Erityisesti näillä main on vaikea hahmottaa kelle Hail! Hail! Rock´n´Rollia voisi suositella. Periaatteessa teos on kevyt johdanto-opas laatikossa kasvaneille. Led Zeppelin- ja Elvis-anekdooteista saatetaan kuitenkin hetkessä hypätä Jason Piercen lausuntoihin minimalismista tai suositeltaviin tapoihin luovia Canin tuotannossa. Puuduttavaa toisille, lumoavaa toisille, sekavaa kaikille.
Etevimmillään Harris on upotessaan tarkasti rajattujen yksityiskohtien luettelemiseen. Live Aidin aikataulun läpikäyminen minuuttitasolla on erinomaisen viihdyttävä ratkaisu, samoin The Beatlesin jäsenten 70-luvun levytysten kompakti arviointi. Beatlesille on omistettu oma lukunsa, joka kaikkia todennäköisyyksiä vastaan nousee kirjan raikkaimmaksi ja antoisaksi jopa yhtyettä tunteville. Vaikkapa kuuluisan "Paul is dead" -kohun ainekset on koottu napakasti yhteen. Kun Harris malttaa käsitellä myyttejä pedantisti ja pahemmin ironisoimatta, tulee hommaan hetkeksi mieltä.
Tahatonta komiikkaa ja arvostuksen sekoittamista alentamiseen on havaittavissa myös teokseen ympätyistä Suomi-lisäyksistä, joista vastuussa lienee täkäläiseksi toimittajaksi ilmoitettu, teoksen suomentanut Juha Virkki. Kun John Lydonin ja Courtney Loven repliikkien viereen nostetaan Jouni Hynysen lämpöistä ryyppyretostelua, on suhteellisuudentaju hukassa. Sama ilmiö toistuu esimerkiksi kun kuuluisien Gibson Explorer -kitaran käyttäjien listassa kummittelee The Edgen ja James Hetfieldin ohessa Sturm Und Drangin Alexander Ivarsin nimi. Jälleen: onko tämä kaikki uljasta, latteaa, naurettavaa, siistiä vai – Harrisin sanoin – "koko lailla kaikkea"?
Hail! Hail! on selailukirja, vaihtelevan tehokas triviavyöry, josta ei välttämättä löydy jokaiselle jotakin. Kunnon kahvipöytäjärkäleeksi siitä ei ole suppeutensa (alle 200 sivua) ja hiukan halvan vaikutelman luovan visuaalisen puolensa vuoksi. Jäljelle jää kovin hutaistun oloinen monumentti, josta voi joskus tarkistaa pari juttua, mutta voisi ne tarkistaa muualtakin.
Teksti: Antti Hurskainen
Kuva: johnharris.me.uk
