20.11.2024
Viidestoista osa Kirjoituksia Kellareista -sarjasta nostaa esiin mm. tekijän kansien takaa. Jukka Junttilan kokoama sarja on fanzine kirjan muodossa, eikä juttujen seurassa pääse ikävystymään. Tällä erää tarkastelussa ovat juuret eri tavoin. Punkin juuret, proto-punkin alkuhämärät ja toisaalta kotimainen juurimusiikki, joka lähtee kuokkimaan tyystin toisenlaisia palstoja. Mukana myös syvältä sydämestä kumpuava tunnustus sankaribändiä kohtaan, joka on piakkoin laittamassa hanskat naulaan. Sekä tietysti paljon muuta.
Hiljainen
Hyvä kirja osaa yllättää ja fakta koskee myös musiikkikirjoja. Tai ehkäpä olen vain heikommin joistain asioista perillä oleva. Joka tapauksessa mm. Ornette Birks Makkosen luonut sarjakuvataiteilija Ville Pirinen paljastui minulle samaksi hepuksi, joka on niin Black Audion nokkamies, kuin (mielestäni) erinomaisesta Digitaalimiehet-yhtyeestä tuttu Ville. Kun vielä Steel Mammoth löytyy hepun CV:stä, ja tästä kirjasta, niin johan riitti hämmästeltävää.
Pirisen kanssa juttu on kulkenut ja Ville Pirinen Combat School -oli sentään tuttu allekirjoittaneelle. Harmillisesti Combat School sivuutetaan kirjassa lähinnä yhden nuotin projektina, joka on sooloprojekti ilman sooloprojektin rasitteita. Combat Schoolilla on silti muutkin arvonsa. Jos ette minua usko, niin kuunnelkaapa jostain herran näkemys Lintunen-kappaleesta, joka on siis käännös 22-Pistepirkon klassisesta Birdystä. Eihän se voi toimia – paitsi että voi. Yllätys ei ehkä ole samaa kaliiberia kuin Constance Bonacieuxin kohtalo eräässä kirjassa, mutta yllätys silti.
Junttila on tuttuun tapaan koostanut soittolistan kirjasta ja siihen kannattaa tutustua – vaikka Lintunen siitä ei löydykään. Soittolistan äänet ja sanat täydentävät toisiaan ja aiheuttivat ainakin allekirjoittaneelle pari oivalluksen kirkasta hetkeä. Yksi sellainen oli kotimaisen Hellhoundin tarinan ensimmäinen osan kohdilla. Enpä tiennyt kuulleeni bändiä aiemmin, mutta nyt oli hauskaa nousta vaunuun kunnolla. Ajankuva kekkoslovakian aikaisesta Suomesta ja mm. teknillisistä rajoituksista ovat periaatteessa inhorealistisia, mutta ajat olivat kliseisesti todettuna erilaisia. Vesa Kontiainen tekee ansiokasta työtä, kerraten samalla pienten piirien äänitystiloja, julkaisuongelmia ja bändiläisten elämää yleisemminkin.
Kotimaisesta kulmasta tarkasteltuna kirjan kolmas huomionarvoinen juttu käsittelee Sidi & The Crayons -yhtyettä, jonka kesällä julkaistu The Song Was Gone Forever? -pitkäsoitto on nannaa kaikille countryn ystäville, jotka eivät vierasta poikkeamista mm. bluesin puolella pihaa. Kapakkapiano ja banjo kantavat kauas, jos nyt mollikin pääsee kiekolla toisinaan vallalle. Onhan kyse suomalaisesta bändistä. Hese Kirkkopelto lähestyy bändiä ja aihetta erittäin leppoisasti. Voin suorastaan kuulla pikkulusikoiden helkkeen kahvikuppeja vastaan, kun herrat rupattelevat.
Sidi & The Crayonsin linkki Ray Jone & The Gray Ones -yhtyeeseen tulee myös valaistua. Mielestäni The Gray Ones -bändillä olisi ollut vielä annettavaa, sillä Faraway Star EP on aika uniikkia americanaa näillä main, mutta toisinaan bändeillä vain on aikansa.
Ohikiitäviä tapauksia käsittelee kirjassa myös Vesa Vahtera, jonka terävä kynä kertaa The Androidsin ja XDreamystsin taipaleet. The Androids oli Belfastista kotoisin oleva punk-remmi, jonka materiaali on julkaistu vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Niin ikään belfastilainen XDreamysts vaihtoi puolestaan hetkellisesti countryn punkkiin 70-luvun kohinoissa, mitä voi jo itsessään pitää jutun arvoisena siirtona. Vahteran kokenut punk-korva on yhtäältä armoton, mutta toisaalta kaikesta päätellen myös lahjomaton.
Asiat sanotaan kuten ne ovat, eikä sivuja haaskata turhaan länkyttelyyn. Internetin kutistettua maailman (ja ajan) on kaikkea mahdollista nykyään vahdata verkon palveluista. Olen kuullut paljon heppoisempiakin bändejä – jos nyt myös niitä laadukkaampia, mutta kummankin belfastilaisen punk-remmin tekemisiä kannattaa tarkastella aikakauden linssin lävitse.