30.09.2002
Jos minun olisi valittava yksi itseeni eniten vaikuttanut levy, olisi chicagolaisen The Smashing Pumpkins -yhtyeen kakkoslevy Siamese Dream sille pallille hyvin vahva ehdokas. Siin� kiteytyy t�ydellisesti sek� ajan henki ett� ikuinen ajattomuus, sen tunnelmat vaihtelevat enkelim�isest� kauneudesta ankarimpaan riffittelyyn ja sill� soittaa b�ndi, joka on juuri l�pimurtonsa kynnyksell� � pahimmat lapsentaudit taakseen j�tt�neen�, mutta nuorella ja n�lk�isell� virralla t�ytettyn�. Muistain kirkkaasti perjantain 8.12.1993, jolloin py�r�ilin Hyvink��n Isabel-levykauppaan kiihkoissani vaatimaan kyseist� kiekkoa. Olin edellisen� iltana kuullut ensi kertaa biisin nimelt� Today ja muutahan ei tarvittu � liekki oli syttynyt. Onneksi kaupan pit�j�, ex-naapurini muuten, oli asiansa tunteva miekkonen ja kyseinen CD hyllyst� l�ytyi. Tuosta p�iv�st� l�htien Siamese Dream on soittimessani s��nn�llisesti py�rinyt.
80-luvun lopulla perustettu Pumpkins oli eritt�in tuottelias ja monipuolinen b�ndi, vaikka julkaisikin elinaikanaan vain suht� normaalilta kuulostavat kuusi pitk�soittoa, niist�kin yhden ollessa b-puolia ja sillisalattia sis�lt�nyt kooste (Pisces Iscariot, 1994. Huom. mukaan ei ole laskettu vain nettiin kev��ll� 2000 laskettua Machina/Machines Of Godin kakkososaa). N�iden lis�ksi b�ndi kuitenkin suolsi ulos my�s ison l�j�n EP:it� ja �sinkkuja�, joiden bonusraidoilta saattoi bongata lukemattomia hienoja biisej�. Pumpkinssien nokkamies Billy Corgan ei ikin� yritt�nyt hillit� valtaisaa biisinkirjoitustahtiaan, vaan levytti niit� l�hes samalla tahdilla kuin niit� syntyi. Muistan aikanaan lukeneeni jostain Corganin haastattelusta ettei h�nen metodeihinsa kuulu ylet�n kappaleiden eestaas hinkkaaminen � purkkiin vaan ja uutta putkeen. H�mm�stytt�vint� t�ss� ei suinkaan ole pelkk� m��r�, vaan se ett� laatu on muutamia huteja lukuunottamatta pysynyt suorastaan h�ik�isev�n�. B�ndin jokaisella levyll� on useampi kuolematon kappale, Siamese Dreamilla ne ovat sit� kaikki.
Levyn avaus on tehokas. Cherub Rock ja Quiet sis�lt�v�t monia oleellisia The Smashing Pumpkins-ristiriitoja, jotka tekiv�t siit� niin elinvoimaisen ja omalaatuisen; tuima s�r�rokkaus vastaan Corganin mielipiteit� jakava ��ni, eleet�n mutta eritt�in groove komppiryhm�, s�rmik�s mutta huoliteltu ��nimaailma, jne jne. Ilman n�it� kesken��n sotivia elementtej� b�ndi olisi ollut vain yksi muista grungen siivell� esiin nousseista jenkkipumpuista. Ajan kuluttua onkin k�ynyt yh� selvemm�ksi ettei SP:ll� ollut tuon Seatte-scenen kanssa juuri mit��n yhteist�. Siin� miss� l�nsirannikkolaiset virkaveljens� tukehtuivat muotimaailman ja bisneksen verenimuun, Chicagon suunnalla saatettiin rauhassa keskitty� p��asiaan. Orastavasta musiikillisesta seikkalunhalusta Siamese Dreamilla kertovat p��osin akustinen Disarm sek� levyn loppup��n biisikolmikko Silverfuck, Sweet Sweet ja Luna. N�ist� erityisesti kaksi viimeksi mainittua osoittavat suoraan vuoden 1995 Mellon Collie And The Infinite Sadness -levyn suuntaan. Mutta se onkin sitten jo aivan eri juttu.
Aikuisena t�ll�inen puolitieteellinen jaarittelu voinee olla hauskaa, mutta jos minulta olisi kysellyt asiasta vajaa kymmenen vuotta sitten, vastaus Siamese Dreamin her�tt�m��n tunnetilaan olisi todenn�k�isesti ollut tyyli� �vitun kova�. Sit�h�n rock parhaimmillaan on, se r�j�ytt�� p��si ja valtaa kehosi vastustamattomalla voimalla ja energialla � ei ihme ett� sit� muinoin vainottiin paholaisen musiikkina.
Jari Jokirinne
