07.02.2011
Baseball-legendan mukaan yhtyeens� nimenneet britit siirtyv�t ��rimm�isest� tunnelmasta toiseen, silti s�ilytt�en ilmaisullisen identiteettins�.
Alkuun tunnustus. Vaikka progressiivinen rock eri muodoissaan on kuulunut p��asialliseen populaarimusiikilliseen valikoimaani jo kohta kolmatta vuosikymment�, tupsahti baseball-legendan mukaan nimetty brittiyhtye Babe Ruth ja sen esikoinen, 1972 ilmestynyt First Base, itselleni t�yten� yll�tyksen�. Yll�tyksen�, vaikka yhtyeen perustajan, kitaristi Alan Shacklockin historiasta ennen Babe Ruthia l�ytyy yhteisty�t� esimerkiksi tulevien Rolling Stones- ja Jethro Tull -muusikoiden kanssa ja vaikka b�ndin kiertuetovereihin kuului 70-luvun alkuvuosikymmenen aikaan esimerkiksi sellaisia suuruuksia kuin Roxy Music, Aerosmith ja The Who.
Jo First Basen avaavan Well Fargon ensiriffit antavat ymm�rt��, ett� nyt vedet��n tyylill�, taidolla ja asenteella. Kun Janita �Jenny� Haan viel� avaa vokaalisen arkkunsa, alkaa allekirjoittaneen rytmijalka hivuttautua kohti levykauppaa. Levyn keitos blues-, groove- ja aikansa hard rock-aineksia yhdistettyn� progressiivisen yleisilmeeseen, ammentaa osin samasta l�hteest� Led Zeppelinin tai vasta kolme vuotta Babe Ruthin esikoista my�hemmin ilmestyneen Caress Of Steel -levyn aikaisen Rushin kanssa, eik� olekaan ihme, ett� yhtye nautti suosiota niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. My�s Haanin laulutapa, jonkinmoisesta alttomaisesta ��nialastaan huolimatta, oli er��nlainen aikansa naispuolinen vastine Robert Plantille.
Babe Ruthin eduksi on sanottava, ett� mist��n pastissista tai yrityksest� monistaa hyv�ksi havaittua kaavaa ei kuitenkaan ole kysymys, vaan yhtye p�rj�ilee mainiosti omilla ansioillaan. Jopa levylt� l�ytyv� Zappa-laina King Kong kuulostaa silt�, ett� kappale voisi hyvin olla b�ndin omaa tuotantoa. T�st� onkin kiitt�minen pyh�� kolmiyhteytt�: Shacklockia s�vellys-, sovitus- ja tuotantokyvyist��n, Haania karismaattisesta laulannastaan sek� eritt�in ammattitaitoista muusikkoryhm�� instrumenttiensa ensiluokkaisesta hallinnasta.
Jotenkin olen aina kunnioittanut taiteentekij�it�, jotka onnistuvat siirtym��n ��rimm�isest� tunnelmasta toiseen, s�ilytt�en kuitenkin niin tyylitajunsa kuin oman ilmaisullisen identiteettins�kin ja pit�m��n lis�ksi kokonaisuuden jotenkin yhten�isen�. T�ss�kin mieless� First Base toimii varsin hyvin. Esimerkiksi tiukkaa riffittely� ja raakaa rock-vokalisointia Wells Fargon j�lkeen seuraava, herkk� ja hauras The Runaways ei kuulosta mill��n lailla p��lle liimatulta pakkoballadilta, vaan toimii sek� itsen�isen� kappaleena ett� osana levyn yleist� tuotannollista ��nimaisemaakin. Etenkin kappaleen teemaa kehittelev� finaali on kaikessa, hieman pateettisessa mahtipontisuudessaankin, ihokarvoja nostattava kokemus.
Potentiaalistaan huolimatta Babe Ruth ei koskaan noussut yhdeksi proge- tai hard rock-taivaan ikoneista, mik� osittain johtunee miehist�nvaihdosten aiheuttamasta kitkasta. Viimeist��n Jenny Haanin ja kumppaneiden l�hdetty� vuonna 1975, murtui yhtyeen musiikillinen s�dekeh�, jota edes London's Royal Academy of Music -oppilaitoksesta valmistuneen Shacklockin lahjakkuus ei pystynyt pelastamaan.
Esikoislevylt� j�i kuitenkin populaarimusiikille melko erikoinen perint�. First Basen ainoaksi, jonkinlaiseksi hitiksi aikoinaan noussut The Mexican p��tyi nimitt�in my�hemmin ensisiipi��n kokeilevan hip hop- ja s�mpl�yskultuurin siipien suojaan, mm. Grandmaster Flashin kaltaisten esitaistelijoiden hy�dynt�ess� kappaletta ja siit� tulikin vuosikymmenten saatossa er��nlainen dj-kulttuurin kulttiaihio.
The Mexican nosti keskeisemmin esiin my�s yhtyeen italo-western-estetiikasta ja latinorytmeist� ammentamaa ilmaisua, joka korostui etenkin yhtyeen seuraavalla, vuonna 1973 ilmestyneell� Amar Caballero -levyll�. Erikoiseksi yll�tyksekseni l�ysin musiikillis-assosiatiivisia analogioita my�s niinkin erikoiseen yhtyeeseen kuin my�hempien aikojen vaihtoehtob�ndien ykk�snyrkkeihin kuuluneeseen Jane�s Addictioniin.
Mik� sitten tekee First Base-levyst� klassikon? The Mexicanin el�m� levynveivaajien tiskeill� on tietysti oma lukunsa, mutta itselleni levyss� kiteytyv�t tavallaan kaikki ne elementit, miksi rock-touhu jaksaa edelleen jollain tasolla kiinnostaa: hyv� s�vellys-, sovitus- ja tuotantoty�, taitava soitanta sek� lahjakas ja karismaattinen laulanta, joiden musiikillisina raaka-aineina toimivat niin rockin syntyyn vaikuttaneet juuriyksik�t bluesin ja jazz-elementtien muodossa kuin halu raja-aidat ylitt�v��n, kunnianhimoiseen progressiiviseen ilmaisuunkin. Kun n�ihin elementteihin yhdistet��n viel� ripaus rockin vanhan ajan vaaraa tiukkojen tulkintojen muodossa, voi levy� pit�� er��nlaisena historiallis-antropologisena koostepisteen� omasta kevyen musiikin kulutustottumuskent�st�ni.
Toisinaan olen my�s aistinut, ett� tiukan rock-riffittelyn ja alkuper�isen progeh�rh�ilyn yst�vien v�lill� on jonkinlainen asennemuuri, jonka murtamisessa tutustuminen Babe Ruthin ensipes��n voisi toimia jonkinlaisena suodattimena.
Klassikkopiirteit� rockpoliisi- ja triviafriikkiosastoilla t�ydent�nee levyn ��nitys Abbey Road-studioilla The Beatles-��nitt�j�n�kin kunnostautuneen Tony Clarkin toimesta. My�s kansiin satsattiin ja niiden suunnittelijaksi pyydettiinkin progressiivisen kansigrafiikan aikansa supernimi Roger Dean. Osattiin konseptointi siis jo ennen Idols-aikaakin, vaikka kaikkihan me dinot tied�mme, ett� oli se homma sent��n aitoa silloin.
Yhtye on j�lleen viime vuosina koonnut rivins�, julkaissut uuden, Que Pasa -nime� kantavan levynkin ja tehnyt kes�ll� 2010 my�s lyhyen, mutta menestyksekk��n paluukiertueen Kanadassa. Muutaman videoleikkeen perusteella, tuntuu b�ndin yhteissoitto sujuvan edelleen ammattimaisen varmoin ottein. Hieman yll�tt�en my�s Haanin ��ni toimii edelleen todella hyvin. T�m� kun ei ole mitenk��n itsest��n selv��, ottaen huomioon h�nen intonaatio- ja fraseeraustapansa, sek� i�n mukanaan tuoman v�ist�m�tt�m�n painolastin ��nenk�yt�lle.
Itseironiaakin tuntuu b�ndilt� l�ytyv�n: katsokaapa vaikka yhtyeen virallisten kotisivujen avauskuvaa, joka kumartaa niin rock-kukkojen stereotypioille kuin b�ndin musiikkia elossa pit�neelle hip-hop-kulttuurillekin.
Teksti: Rami Turtiainen
Kuvat: www.baberuthband.com
