Pienet - Tammikuu 2026
Carma: Uskon hyvään karmaan
Itähelsinkiläinen indiepoppia luova Carma jäi mieleen Uuden lopun alku -debyyttisinkun myötä. Uskaliaasti balladilla julkaisu-uransa korkannut Carma avasi sydäntään ja sama linja jatkuu debyytti-EP:llä.
EP:n kuudesta raidasta neljä julkaistiin sinkkuina vuonna 2025, mutta jostain syystä em. esikoissinkkua ei kuulla. Selkeitä kärkiraitoja ovat kiekon avaava Kaikkeen turtuu, sekä sen sulkeva Uskon hyvään karmaan. Ensinnä mainitulla on muhkeaa groovea ja vinkkiä tanssilattian suuntaan, kun taas nimiraidalla positiiviset ja laajemmat äänikentät uskaltavat kohota eeppisempiin pilviin. Muodot vaihtuvat ja taustat muuntuvat, mutta kaiken keskellä on aina Carman ääni ja sydämen ongelmia ruotivat sanat. Biisit käsittelevät koviakin aiheita, vaan rakentavasti ja asiattomuuksiin sortumatta. Filosofiana toimii se, että maailma on jo riittävän paha, joten uskotaan hyvyyteen, karman lakiin ja annetaan enemmän kuin otetaan.
Väriäkin joukkoon toki saadaan. Virkistävän folkkia soundia joukkoon tuo Kaivo ilman tikapuita, kun taas Kärpäsellekään avaa siipensä modernimman popin suuntaan. Luotisade lienee synkin hetki, josta siitäkin löytyy silti positiivinen elementti. Paperilla osat ovat maailmoiden päässä toisistaan ja tässä vaiheessa onkin oikea aika nostaa esiin tuotannon voima. Kuudelle raidalle kun on osattu luoda maailmat, jotka linkittyvät vahvasti ja luontevasti toisiinsa. Komea ja ansiokas esikois-EP.
Mika Roth
Electric Elisa: Ei vielä / Suru poisviemis
Alalkulttuuritalo
Electric Elisan julkaisuhistoriasta löytyy iso pino sinkkuja. Debyyttisinkku
Möröt esitteli reilu pari vuotta sitten ysärisen synapopjytkeen, jota ei ole sen kummemmin muunneltu tässä välissä. Trance, eurodance ja melodinen pop ovat suoraa jatketta 90-luvun rave-kulttuurille ja näillä mennään.
Tuplasinkun A-puoleksi valittu
Ei vielä virtaa korostetun elektronisesti yli viiden minuutin ajan, rytmi on kiivas ja tumma teksti pohtii sielun varjoja. Biisin ainekset ovat jännän ristiriitaiset, kitkan ja konfliktin hangatessa pinnoista sähköä. Musiikissa on kiistatta melankolisuutta, vaan se ei paina päätä liian hanakasti. Kappale onkin mielestäni kaikista varjoistaan huolimatta toiveikkaaksi tulkittava. Instrumentaaliraita
Suru poisviemis maalaa taivaanrantaa eeppisemmin synamaisemin, jotka korvaavat puuttuvia sanoja. Nytkin mitta venyy selvästi viiden minuutin tuolle puolen, mutta biisi tuntuu liitävän tyylikkäänä halki minuuttiensa vailla vihjettäkään negatiivisesta ja alas kiskovasta painovoimasta. B-puolen viimeinen minuutti jopa nostaa panoksia siinä määrin, että väkevä lopetus on näkökannan mukaan jopa tuplasinkun parhainta antia.
Musiikissa aikakaudet käyvät piirileikkiä, kun vanha vaatetetaan nostalgian toimiessa räätälimestarina. Uusnostalgista ja tahallisen retroa modernismia on haastavaa luoda, mutta Electric Elisa on löytänyt tekemisilleen tasapainon. Sinkkuputken jälkeen olisi muuten tilausta isommallekin satsille.
Mika Roth
Heili: Huvin vuoksi yksin Kouvolaan
Alalkulttuuritalo
Mitä on indie pop, miten sen voisi kiteyttää osuvasti? Helsinkiläinen yhtye/projekti/artisti
Heili räjäyttää termin osiinsa. Nyt luodaan indie poppia vapaalla ajattelutavalla ja ilman turhia rajoja, kun musiikin kirjoittanut vokalisti/kosketinsoittaja
Heli Lyytikäinen antaa luovuutensa virrata. Bändissä on rumpali, kontrabasisti ja saksofonisti. Tunnelma on sininen, toisinaan jazzahtava, tangoinen, folkahtava, öinen, haastava, lohduttava, kiehtova.
Huvin vuoksi yksin Kouvolaan on ehkä kaupallisesti arveluttava valinta avausraidaksi, mutta minkä matkan kuulija Heilin kanssa kokeekaan? Lähes kuusi ja puoli minuuttia vaeltelevaa tarinaa, joka piirtää kaarensa ja jättää flirttailun kuulijan kanssa väliin. Entä sitten
Chanel No. 5? Kohtalokas, elokuvamainen ja superdramaattinen raita kopistelee kantojaan boheemien täyttämän kapakan lattiaan. Tangon kanssa askeleita sovittaa myös upean rajatun sovituksen saanut
Jätän valot eteiseen, jolla vokaalit ja soittimet ilman rumpuja intoutuvat hurjiin pyrähdyksiin maalailevien osuuksien välissä.
Heilin debyytti-EP on tunteiden kurvikas vuoristorata, jonka kulkua on vaikea ennustaa. Yksikään biisi ei mahdu alle viiteen minuuttiin, tyylien vaihtuessa usein jo yhdellä ja samalla raidalla villisti. Hajanaisuuden uhka häilyy tietysti taustalla, mutta neljän soittajan yhdessä luoma voimakenttä pitää osat riittävän liki toisiaan. Melkoinen esikoinen, joka saa odottamaan innolla lisää.
Mika Roth
HEIMRICH: ...De Morte
HEIMRICH on yhden miehen bändi, joka omien sanojensa mukaan on rupista ja räkäistä säksätystä Imatralta. Eli kauhuista kertovaa konemusiikkia, metallisempaa induvibaa, ja black metalkin taitaa kurkkia mustimpien puunrunkojen takaa. HEIMRICH nojaa vahvasti kirjallisuuden maailmaan ja yhtymäkohdat
George R. R. Martinin, sekä aina luotettavan
H. P. Lovecraft suuntiin ovat selvät. Näin rankassa musiikissa ei taida tätä nykyä olla muodikasta mainita
J. R. R. Tolkienin nimeä ääneen, mutta olisi oikeusmurha jättää mestari ulos.
Synkän rupinen soundimaailma on tietysti osa kokemusta, mutta matalatekninen muoto haiskahtaa paikoin demolta. Soundien lievä keveys ja midi-äänimaisemointi jättävät toivomisen varaa, etenkin kun vokaalit vedetään kautta linjan kärinää ja kähinää korostaen. Vaan mikä menetetään soundihygieniassa ja tulkinnan syvyydessä otetaan korkojen kera takaisin omistautumisessa. HEIMRICH kertoo paikoista, joissa kauhu saa uusia, teknologisempiakin muotoja, mutta pysyy yhä myös alkukantaisena ja alkuvoimaisena.
Ilolintujen maa viistää primitiivisten viettien maailmaa,
Jack the Ripperin pistäessä kiperästi.
Tapaan korostaa materiaalin ytimen merkitystä, mutta ...De Morte EP:n tapauksessa ideat ovat selvästi teknisten (ja oletettavasti taloudellisten) rajoitteiden rampauttamia.
Kuoleman jumala on rohkea kappale, joka olisi ansainnut kestävämmät siivet kylkiinsä. Näkemystä ja rohkeutta on silti kunnioitettava.
Mika Roth
Hirsipuutarha: Haloo Helvetti!
Otsikkonsa perusteella hiukan toisenlaista viherpiharakentamista suosiva
Hirsipuutarha niputti ”suomeksi huudettua rässiään” EP:ksi reilu kaksi vuotta sitten. Samalla idealla mennään nyt, kun sinkut vuosilta 2024 ja 2025 on koottu yhteen. Otsikon mukaista rallia ei kolmesta iskusta löydy, mutta helvetillisiä näkyjä ja huutelua piisaa.
Avausraita on joukon pisin siivu, eikä lähemmäs kahdeksaa minuuttia kellottava
Taivaankappale sen kummemmin selittele maailmaansa ja tapojaan. Pitkän johdattelun kautta päästään huudon & meuhkan pariin, mutta yhtye ei maalaa itseään metakalla nurkkaan. Niin tämä kuin muutkin biisit saavat kehittyä, kasvaa ja muuntua kuka mitenkin. Koukeroisuus on usein sukua progelle, mutta omiin silmukoihin ja kaariin ei sotkeuduta. Hienoon melodiaan rakentuva
Laulamatta jäänyt säe kärisee mustemmin ja murisee alkuvoimaisemmin, pysyen silti ns. perinteisen metallin rajoissa. Muinaiset energiat rätisevät aivan mullan alla ja taivas kääntyy entistäkin synkemmäksi, kun ankkuri
Varjon ja valon valssi kolahtaa pohjaan. Ei tällä mitään valssin kanssa ole tekemistä, metallivyörytyksen kaatuessa kivilastin voimalla niskaan.
Metallista ja raskaista hirsipuista on pursi pistetty kasaan ja synkkä on kokkapuu. Hirsipuutarha ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen, kuin mitä ensikosketus mahdollisesti vihjaa. Biisit kehittyvät ja kulkevat suuntiin, jotka antavat sisällölle toistuvasti lisäarvoa. Kuulisi tätä enemmän ja useamminkin.
Mika Roth
Hyvät Hevoset: Hyvät Hevoset
Jämädiili Records
Ja sitten koittavat synkemmät ajat ja tummemmat sävelet. Jyväskylästä käsin operoiva
Hyvät Hevoset soittaa kitararockia välillä kantrin ja hiukan folkinkin hengessä, eikä EP:n avaava
Huomenna sinä saat uudet vaatteet kerro mistään teinityttöjen ostarireissusta, vaan kaivosmiehen viimeisistä vaatteista. Niistä, joiden kanssa päästään laatikkoon makailemaan ikuisuudesta ikuisuuteen.
Soitto on suruista tehty, kerrotaan meille, mutta bändi potkii silti tutkainta vastaan. Alle kolmeminuuttinen
Mansikoita, Sofia kapuaa folkrockin rattaille, kun kuolo tulee ja korjaa taas satoaan. Huuliharppu soi reippaasti, akustinen kitara saa kyytiä, räminää pistetään peliin ja niin ne mansikat kasvavat Sofiankin haudalla. Murhe on taitolaji, jossa surun vaakakuppia tulisi tasoittaa jollain, ja tuon opin Hyvät Hevoset on ottanut sydämeensä.
Minä ja mustarastaat antaa linnun laulaa ja vaikka vettäkään ei tule kesätaivaalta, niin menevän folkrockin siivet osoittautuvat lähemmässä syynissä kantaviksi. Nostovoimaa tuo povitaskuun sujautettu pop-koukku, eikä melodisen valion kanssa tule suru (liikaa) puseroon.
Hyvät Hevoset on läpitunkevan suomalaisugrilainen EP, jonka sinisyyttä on kuitenkin lantrattu rohkeasti lännenmaiden vesillä. Pieniä jälkigrungen väreitä rantaan tuova
Flotsam/jetsam on kumma ankkuri, mutta ehkäpä kaiken pitikin päättyä juuri noin tällä erää. Kaunista ja avaraa synkkyyttä.
Mika Roth
Janne Suhonen & Surmanajajat: Janne Suhonen & Surmanajajat
Janne Suhonen & Surmanajajat on uusi kitaravetoista, suomenkielistä ja rosoista rockia soittava yhtye, mutta bändin nokkamies
Janne Suhonen on tuttu tekijä aiemmista yhteyksistä. Suhosen vajaan puolentoista vuoden takainen
Pahan tytön CV -albumi pelasi jo suomirockin ja suomenkielisen iskelmärockin kanssa, eikä kaavaa ole isommin korjailtu.
Entä mitä bändi on sitten tuonut mukaan kuvaan? Lisää suoruutta ja eläväisyyttä soittoon nyt ainakin, EP:n kipaleet on vedetty kuuleman mukaan rohkeasti suoraan nauhalle, eikä jälkiäänityksillä ole rakenneltu hienostelevia soundikerroskakkuja. Suoruus ei kuitenkaan tarkoita laadussa tinkimistä, kakkosluokan soundeja tai rakenteiden yksinkertaisuutta, minkä alankomaisen outo
Surmanajaja osoittaa. Yhtyeen soitossa onkin runsaasti sävyjä ja magiikkaa, eivätkä pienet säröt ja rosot ainakaan heikennä lopputulemaa. Soundien puolella biisit erottuvat myös toisistaan, countryn, folkin ja alkubluesinkin maustaessa pataa.
Siinä missä Suhonen työsti soolomateriaaliaan vuosia hioten ja viimeisen päälle kaiken punniten, on bändin kanssa luotu musiikkia hetkessä eläen. Sielua on kiistatta saatu näin mukaan, eikä tarkkuudesta tarvitse silti tinkiä liikaa. Melankolinen
Pieni lintu lentelee sinisin siivin hivenen nopeammin ja kitarapoprockin aalloilla keinuva
Valasratsastaja on suorastaan tarttuva ralli, joten avaus on onnistunut taidonnäyte.
Mika Roth
JP Matias: Purppuraa
JP Matias on muusikko, jonka historiasta löytyy bändejä. Sooloura käynnistyi pari vuotta sitten, kun kolmen biisin mittainen
Polte-EP ilmestyi. Tuore
Purppuraa pitää sisällään niin ikään kolme siivua, joilla tamperelainen musiikintekijä pyörittää perinteisestä suomirockia, johon yhdistyy elementtejä modernimmasta voimapopista. Eikä tämä tule jäämään tähän, sillä seuraavaakin EP:tä lupaillaan jo, joten soolonälkä on selvästi kasvamaan päin.
Ties miksi biisitrion menevin lenkki on sysätty ankkuriksi, mutta nostan
Hidasta-raidan takarivistä kärkikappaleeksi. Nimi ei todellakaan ole nyt enne, kun menevä hard rock -pala runttaa klassisella soundilla ja teksti kehottaa hellittämään puristusta arjen ratista. Etenkin tekstittäjänä artisti osoittaa kykynsä, kun kipeitäkin tuntoja käsitellään halki EP:n. Avausraita
Tuska on pianomelodiaan nojaava tunnelmointi, mutta JP Matias ei ole uusi
Ville Valo, eikä silmäpeli iskelmän suuntaan mielestäni onnistu tällä erää parhaimmalla mahdollisella tavalla. Nimikappale maalaa tekstissään tunteista vahvimpia, mutta etenkin nyt rajallinen budjetti syö tehoja mahtiballadiksi tarkoitetusta kappaleesta. Joskus enemmän vain olisi enemmän.
JP Matias osaa kirjoittaa toimivia rokkikappaleita, joilla suomalainen ja angloamerikkalainen kitarapoprock pelaavat yhteen. Tekstien saralla suomalaisuus ei ole rasite, vaan ennemminkin voimavara, joten tarvittavat palaset ovat jo kasassa. Nyt vain jalostustyötä peliin, sekä mahdollisesti apuvoimia studioon.
Mika Roth
Milton: Ykseytyjä
All That Plazz
Oulu, Turku ja Helsinki ovat kartalla kaukana toisistaan, mutta niitä yhdistävät monet asiat, kuten mm.
Milton. Duo soittaa omien sanojensa mukaan suomenkielistä indiefolktaidehämärää elektronisilla elementeillä, eikä Ykseytyjä EP ole mikään simppeli folkpoppiskipaleiden nippu. Kärkisinkut tarjoavat usein vaivattomimman reitin esiintyjien musiikilliseen maailmaan, mutta
Katso sisimpääsi osuu ’jotain muuta’ -sektoriin hämmentäen vesiä entisestään.
Milton nimeää innoittajikseen mm. filosofian ja juutalaisen mystiikan, eli altaan syvään päähän sukelletaan. Musiikillisesti mystisyys saa monia muotoja, eikä tekstejäkään avata ihan tuosta vain. En kuitenkaan koe kuultua tekotaiteellisena ja/tai jäykkänä pönötyksenä, mistä kiitos kuuluu folkeille elementeille. Milton pelaa usein vertauksia, mutta samaan aikaan yllättävänkin suorilla kentillä ja säännöillä. Teksteissä runous kukkii luomusti ja folkisti, mutta sävyisästi. Toiseksi sinkuksi valittu
Ykseytyjä on rokimpi ja rosoisempi tuokio, kun taas keskellä EP:tä pyörivä
Spiraali kieputtaa soundin hypnoottisuuden äärimmilleen. Mystisyys on voimavara ja dynamo, joka ei kuitenkaan pääse määräämään liiaksi ympäristönsä tapahtumia.
Mystisyys ja monitulkintaisuus väijyvät alati äänimaisemissa, mutta Milton osaa pitää rakennelmansa riittävän pieninä, eikä duo kadota itseään mystisiin pilviin. Jopa avauksena kuultava ja allekirjoittaneen korvaan kovasti
Kalevalaltakin kuulostava
Ilmestys uskalletaan pitää sopuisan pienenä.
Mika Roth
Pauhaus: Ylivieska
Sonic Foundation
Pauhaus on hauska nimi, sekä elektronisesti sävyttynyttä poprockia soittava kotimainen yhtye. Suoria linkkejä bauhaus-liikkeeseen ei varsinaisesti ole, mutta bändin soundi on kiistattoman tyylikästä kuultavaa.
Pablo Hetero ja
King Sembung ovat tuttuja heppuja
The Alibies -yhtyeestä, mutta nyt soundi on rokimpi ja kielenä palvelee suomi.
Selvimmät tanssiaskeleet The Alibiesin suuntaan syntyvät mielestäni
Kipupiste kadoksissa -raidalla, jonka synainen soundi ja nykivä kulku ovat autenttista uutta aaltoa. Viimeinen minuutti viskaa lisää löylyä ja puristus on kova. Samaa hien puristumista otsalle henkii myös
Arjen rutiinit, jotka likistävät kertojan hitaasti mutta varmasti ilottomaksi.
”I want to break free”, lauloi
Freddie muinoin, eikä Ylivieskan
Mercury pääse ainakaan vähemmällä. Suomenkielisyys on monelle uhka, mutta
Aaveiden kapina osoittaa mahdollisuuksiakin löytyvän, kun Pauhaus tempaa rautalankaässän povaristaan. Kertooko ralli krapulasta, vai jostain muusta, entä mitä
Tähtitarhain takana varsinaisesti tarkoittaa? Kuulijan ei tarvitse tietää sen enempää kuin
Fellinin leffan katsojankaan.
Ylivieska on korskean komea EP, joka saattaa avata täysin uuden suunnan. The Alibies vei
Too Fragile for Fame -albumilla synapopdiskonsa yhteen maksimiin asti. Ylivieska ei ole suoraa jatkoa aiemmin kuullulle, vaikka linjat risteävät hetkittäin. Ristipölytys on nyt enemmän mahdollisuus kuin uhka. Eli kuullun perusteella lisää tätäkin laatua, kiitos.
Mika Roth
Silverforms: The Apparent Visible Surface
Silverforms on noin sinkun vuodessa julkaiseva progehtavaa instrumentaalirockia soittava projekti. Musiikin takaa löytyy säveltäjä, sekä rumpuja ja perkussioita vaille kaiken soittanut
Janne Laine, joka vastaa myös design-puolesta. Tyylilliset suuntalinjat osoittavat mm. 70-luvun lopun
Rushin ja
Joe Satrianiin tienoille.
Chromosphere avaa kolmen raidan EP:n, mutta eipä tuo ainoa alle kuuden minuutin siivukaan mikään tavattoman terhakka ralli ole. Laine luottaa enemmän tunnelmaan kuin nopeuteen, mikä suurimman osan ajasta on laskettavissa eduksi. Minuutit voivat ja saavat virrata, mutta edes lähemmäs yhdeksää minuuttia kasvava
The Visible Surface ei ole millään tavalla tai tasolla tylsä kokemus. Melodisuus ja kerroksellisuus ovat keskeisiä tekijöitä työssä, minkä lisäksi noston ansaitsee Silverformsin kyky rakentaa nostalgisista paloista pinnoiltaan moderneilta vaikuttavia instrumentaaliteoksia. Toki
Luminous on selvästi velkaa 80-luvun hard rock kitarasankareille, mutta se on myös riittävästi tätä päivää ja 20-lukua.
The Apparent Visible Surface on teknistä taituruutta väläyttelevää instrumentaalirockia, josta puuttuu onneksi genreä usein vaivaava snobahtava briljeeraus. Sooloileva sähkökitara soi keulilla ja nuottia piisaa, mutta kunkin kappaleen melodia sekä tunnelma pysyvät mielestäni aina etusijalla. Näin musiikista välittyy lämpöä ja energiaa, eivätkä osaset ole tarpeettomasti kilpasilla keskenään.
Mika Roth
The New Tigers: Off the Wall / Butterfly
Soliti
Vajaa kahdeksan vuotta sitten pohdin miksi
The New Tigers julkaisee materiaalia niin harvakseltaan. Mainio
The Badger -albumi sai odottaa yli kolme vuotta jatkoa, ennen kuin
Do Xao -pitkäsoitto ilmestyi. No, sittemmin on ollut entistäkin hiljaisempaa. Onneksi hiljaisuus on päättymässä, sillä Off the Wall / Butterfly -tuplasinkku pohjustaa tietää myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle albumille.
Maailma on tässä välissä muuttunut melkoisesti, The New Tigersin musiikki ei niinkään, vaikka tuplan biisipari edustaa ryhmän repertuaarin eri laitoja.
Butterflyn siivet kantavat ilman rumpuja tai muitakaan perkussioita, kun melodiaa vaalitaan hellin käsin ja sähköviulun nuotein. Siloista ja nättiä, minkä lisäksi A-puolen rokkailu tuntuu tätä taustaa vasten vieläkin rapeammalta. Angloamerikkalainen kitarapoprock soikin
Off the Wallilla täyteläisenä, säröisenä, utuisenakin, mutta neljän minuutin rajaa ei toki ylitetä. Joku roti sentään rokkailullakin.
Kummastelin alkuun näin vahvasti toisistaan eroavia raitoja. Onko tarkoitus jättää tulevalle pitkäsoitolle mahdollisimman paljon kyynärpäätilaa? Kun pohtii viimevuotista ’paluusinkkua’
Säbää, tuntuu vain taivas olevan rajana. Nyt liikkeellä on tosi uusia tiikereitä, joiden aikeita sekä tavoitteita voi vain arvailla.
Mika Roth
Torch Us: To Non-Existence
Turkulainen
Torch Us ilmoittaa soittavansa raakaa melodista death metalia, eikä tuohon ole juuri vastaansanomista. Kolmen biisin mittainen To Non-Existence EP ehti ilmestyä jo marraskuun lopulla, mutta totaalinen death-kokemus ei ole ikääntynyt ainakaan negatiivisella tavalla tässä välissä.
Avausraita
Sworn sukeltaa välittömästi syvään päätyyn ja päästää viisihenkisen bändin julman grooven riehumaan. Mittaa kertyy lähes viisi ja puoli minuuttia, mutta kyydissä ei ainakaan pitkästy. Yhtäältä bändi tuuttaa energistä mättöä, mutta samaan aikaan pohjalla virtaa kelpo groove. Suoremmin deathia tauluun lyövä
Am I Eternal on hetkittäin jo lähes ideaansa nopeampi, mutta rohkea lavennustyö sovituksen kautta avaa puolivälin jälkeen pelikentän. Suoraa ja raivoisaa, yllättävyyttä poissulkematta, mistä pinnat bändille. Ankkuriraita
As Shadows jatkaa linjaston laventamista, kantaen yli viiden ja puolen minuutin. Joku voisi kutsua metallia progehtavaksi, minulle kyse on enemmänkin deathin täyden potentiaalin hyödyntämisestä ja soundien kattavasta tutkimustyöstä.
Torch Us ei varsinaisesti ylitä punaista linjoja viedessään musiikkiaan pidemmälle ja pidemmälle, sillä kaikki tuntuu luonnolliselta jatkumolta jo kuullulle. To Non-Existence on toimiva jatko vuoden 2024 debyytti-EP:lle. Ei tässä deathin suurtöitä olla vielä tekemässä, mutta työ osoittaa jo rohkeamman suuruuden merkkejä.
Mika Roth
Torrances: Drain / Not You
Minusta on hyvä, että etenkin kitararockin saralla tartutaan toisinaan härkää sarvista ja pelataan selkeillä perusasioilla. Tamperelainen
Torrances rakastaa 90-luvun pörinää ja surinaa, minkä voi kuulla tuoreen tuplasinkun ensisekunneista lähtien. Jos joku kysyisi juuri nyt, kuinka kiteyttää ysärin indiekitararockin meininki, niin
Drain olisi mainio esimerkki.
Nostalgiakin on voimaa, mikä on saatu monesti todeta, mutta Drain-kappaleen tärkein voima on silti biisin pääkuvio. Se lähtee kiertämään heti startista kitaran voimalla, rytmiryhmän paukuttaessa rennon leveästi tukea taakse. Välillä himmaillaan miltei hiljaisuuteen asti, vokaalien raapustaessa melankolisia rivejä ryskeen keskelle. Ideat ovat tuttuja, vaan turha kaavoja on keksiä uudelleen kaiken toimiessa. B-puoleksi sijoitettu
Not You on kolmen minuutin ylittävä tunnelmallisempi, melodisempi ja rauhallisempi luenta, jolla säröt on korvattu suurimmaksi osaksi melodisemmilla sivupaneeleilla. Jälkimmäisen puolen maalailevaksikin äityvä pitkä kitarasoolo napsahtaa kohdilleen myös tavalla, joka ansaitsee ehdottomasti maininnan. Jostain saadaan vielä koskettimiakin viimeisiksi sekunneiksi sekaan väriä antamaan, joten kaksi peukkua ylös.
Kahden hyvin erilaisen raidan annos esittelee joulukuisen
Arachnophobic Spider -albumin eri puolia ja bändin kykyä muuntaa soundiaan. Ysäriin luotetaan, vaan siihen ei ripustauduta kuin elon ankkuriin.
Mika Roth
Veiston: Do You See Me Now?
Veiston on perinteistä, kitaravetoista ja angloamerikkalaista kitararockia soittava yhden miehen yhtye. DIY-mentaliteetti onkin poikkeuksellisen vahva, sillä vain
Do You See Me Now? -avausraidalla kuullaan vierailevaa soittajaa,
Aukusti Koskisen vastatessa tuolloin toisesta kitarasta. Muuten kaikki äänet ovat Veistonin, eli
Veikka Liukkosen, luomia. Lisäksi tuotanto, äänitys, miksaus ja masterointi on luonnistunut artistilta itseltään.
Mihin näin totaalinen yhden näkemyksen seuraaminen on sitten johtanut? Viimeistelemätön äänimaisema ja runsas kaiku kielivät 90-luvun alternativerockin arvostuksesta. Viehettä heitetään pohtivamman – eli tummemman – tekstityksen keinoin, kertojan aprikoidessa paikkaansa, identiteettiään sekä kohtaloaan elon suurissa ja pienissä koskissa. Sydänverta on työssä mukana, mutta ei mitään tappavia annoksia. Kolmen kappaleen annos on hetkittäin demomainen, tosin tekninen tinkiminenkään ei peitä
How Can You Know? -raidan kaunista pohdintaa. Voisi syvimpien tuntojen pyörrettä kauniimminkin esiin tuoda, mutta ehkäpä juuri nyt tikkuisempi muoto korostaa ytimen lämpöä osuvimmalla tavalla.
Kahden ison raidan jälkeen
Washed Ashore on kuin siirtymä toisen bändin tai artistin levylle. Eteerinen synautuilu ja tunnelmamaalailu ei voisi olla juuri kauempana avausraidan voimasoinnuista ja melskauksesta. Laidat ovat kaukana, mutta ne toimivat ja Veistonin soisi jatkavan avaruuksien täyttämistä.
Mika Roth
Verona: Parallella Universum
Texicalli Records
Veronan elektroakustinen pop-musiikki saavutti huipentumansa reilu viisi vuotta sitten, kun
Vaihtuvat perspektiivit -esikoisalbumi ilmestyi. Elettiin pandemian aikoja ja sirpalemaisen levyn moderni taidepop tuntui kaikuvan ajan henkeä. Olen sittemmin palannut levyn äärelle useasti, joten jatko oli odotettu.
Parallella Universum tuo muassaan kielenvaihdon, mutta suomen tilalla ei kuullakaan englantia vaan ruotsia. Siirto on poikkeuksellinen, vaan kuullun perusteella kaivattu ja sydämestä kummunnut. EP:n viisi varsinaista kappaletta ja niitä kehystävät
Intro,
Outro, sekä kaiken halkaiseva
Interlude luovat yhdessä tarinaa. Ytimessä on kaipuu pois, kotiin ja ehkä kauemmaskin, mutta ilman mahdottomia surun huntuja. Nimikappale ja ensimmäinen sinkku
Parallella Universum lähtee unisesti liikkeelle, muuttuen kolmen minuutin tuolla puolen meneväksi elektropop-helmeksi. Uusin sinkku
Resonans ja
Hur länget till? ovat melankolisen autereisia tuokioita hetkien välistä, popin laskostuessa kauniisti aloilleen. Piano kantaa kysyvää ääntä, kun taas
00:00 kääntyy spoken word -taiteen puolelle, puhaltimien yllättäessä EP:n sydämessä.
EP on kenties väliasema, tai yhden tien ääripää. Mahdollisia vastauksia antaa tuleva, jota jään odottamaan mielenkiinnolla. Hiljaisempaa ja pohtivampaa Veronaa on ilo kuulla, kun elämä tapahtuu ympärillä.
Mika Roth
Lukukertoja: 147
