Sally Oldfield: Easy, 1979
02.05.2011
Veljensä kanssa hedelmällistä yhteistyötä tehnyt multi-instrumentalisti loi soolotuotannossaan mielenkiintoisempaa materiaalia kuin lähisukulaisensa.
Letkeää automatkailua läpi Reinin jokilaakson 1500-luvun pittoreskien pikkukylien, kohti jylhiä ja yleviä alppimaisemia, määränpäänä Ranskan aurinkoinen Riviera. Auton kaiuttimista kantautuva eteerinen, eri eurooppalaisia kansanmusiikkiperinteitä pehmoprogressiiviseen ja jatsahtavaan yleisilmeeseen kauniisti yhdistelevä new age -pop.
Ja sama idylli toisesta tarkastelukulmasta. Tulikuuma kesäpäivä paahtavassa henkilöautossa aikana, jolloin ilmastointi ei todellakaan kuulu autojen vakiovarusteisiin ja se oma ajokortti – niin, vasta seuraavan vuoden haave. Takana satoja kilometrejä saksalaisia betoniautobaanoja, matkapahoinvointia serpentiiniteillä ja eräs lukuisia kertoja pyytämättäsi toistettu C-kasettikopio. Jäljennös levystä, jonka kirkkaan, hieman lammasmaisen naisvibraton värittämien kappaleiden jokainen intro on mielestäsi valinnut juuri sinut suoltamiensa korvamatojen marttyyrimaiseksi uhriksi. Ja kaiken tämä keskellä: epätoivoiset yrityksesi paeta noita matoja uunituoreen ylellisyysherkun, saksalaisesta suurkaupungista ostamasi kannettavan CD-soittimen suoltaman metallimusiikin syvyyksiin.
Tuo pakotie on äkkiväärän nokkamiehensä Dave Mustainen johtama Megadeth ja albumi lähes vastikään ilmestynyt Rust in Peace. Näissä hikisissä tunnelmissa eletään siis 90-luvun alkuaikoja, mutta levy joka noiden korvamatojen kohtuna toimi, on alun perin ilmestynyt jo vuonna 1979. Levy on Sally Oldfieldin Easy ja nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin, elävät nuo molemmat albumit edelleen omaa, itseoikeutettua elämäänsä musiikillisen kunnianhimon ja uskaliaan omaäänisyyden jalustapaikkansa lunastaneina, auditiivisen hengen ilmentyminä.
Siirrytäänpä kuitenkin historiassa hetkeksi askel taaksepäin. Eletään 1960-luvun jälkipuoliskoa, aikaa jolloin irlantilaissyntyinen filosofian ja kirjallisuuden opiskelija Sally Oldfield harkitsee vakavasti mahdollisuuttaan jatko-opintoihin, perustaen kuitenkin samanaikaisesti The Sallyangie -nimeä kantavan folkyhtyeen yhdessä veljensä kanssa. Yhtye julkaisee lyhyen historiansa aikana ainoastaan yhden albumin, sisarusten jatkaessa musiikillisia uriaan sooloartisteina.
Tuo veli on Mike Oldfield, mies joka muutamaa vuotta myöhemmin julkaisee progressiivisen rockin kenties kuuluisimman instrumentaalialbumin Tubular Bellsin ja tekee erään 80-luvun alkupään suurimmista pop-hiteistä, Maggie Reillyn laulaman Moonligt Shadow:n. Veljensä menestyksen varjoon jäävä Sally jatkaa tahollaan musiikin tekemistä ja julkaiseekin Water Bearer -nimeä kantavan esikoisensa huomattavasti veljeään myöhemmin, vuonna 1978. Levyn Mirrors-kappale nousee kuitenkin Iso-Britannian virallisen singlelistan sijalle 19. Jo seuraavana vuonna julkaistaan parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen korvamatoja vannoutuneelle metallistille aihettava Easy – metallistille, jonka korvat ovat kuitenkin hiljalleen aukeamassa renessanssiaan kokevalle progekulttuurille.
Huolimatta itsenäisistä musiikillisista uristaan ja siitä tosiasiasta, ettei Sally koskaan saavuttanut veljensä kaltaista kuuluisuutta tai kaupallista menestystä, on yhteistyö sisarusten välillä silti jatkunut saumattomasti. Sally oli mukana jo niin Tubular Bellsillä kuin hiljattain edesmenneen basistisuuruutemme Pekka Pohjolan 1977 ilmestyneellä Keesojen Lehto -levylläkin; albumilla, jonka Mike tuolloin yhdessä Pohjolan kanssa tuotti. Vähäisemmästä menestyksestään huolimatta, on Sally myös niin muusikkona kuin säveltäjänäkin osoittautunut vähintään veljensä veroiseksi virtuoosiksi. Easyllä hän soittaakin instrumentteja aina pianosta kitaran kautta puupuhaltimiin – vain muutamia mainitakseni – ja hoitaa siinä sivussa säveltämiensä kappaleiden kaikki lauluosuudet.
Myös musiikillisesti Easy on mielenkiintoisempaa kuultavaa kuin useimmat Miken levyistä. Vaikka tuotannollisissa ratkaisuissa kelttiläisine ja kansanmusiikillisine vaikutteineen on paljon yhteistä, on sisarusparin maskuliinisemman osapuolen musiikki yleensä lähellä jonkinlaista semielektronista maailmanmusiikkia, Sallyn tuotannon nojautuessa ennemminkin näennäiseen pienimuotoisuuteen ja intimiteetin tuntuun – elementteihin, jotka antavat huomattavasti suuremman sielun kappaleille, verrattuna Miken elokuvalliseen äänimaisemakollaasiin.
Ja vaikka Sallyn musiikki tuntuukin rakentuvan vähäeleisistä komponenteista, on niiden sisältä löydettävissä huomattavaa kompleksisuutta ja moninaisuutta. Esimerkiksi kappaleiden rytmiikkaa rakennetaan vain harvoin perkussiivisille soittimille. Rytmiset elementit perustuvat ennemminkin melodisten instrumenttien staccato- ja pizzicatomaisille kudelmille, joita rummut vain vienosti tukevat. Tällaisten elementtien hyödyntäminen on toki sitä samaa, jota Mikenkin musiikissa paljon kuullaan, mutta jotenkin Sally onnistuu tuomaan kappaleisiinsa eräänlaisen maanläheisen, kyläyhteisömäisen tunnelman.
Siis sellaisen samanlaisen, jonka voi kokea astellessaan Reinin jokilaakson olkikattoisten rakennusten lomassa, aamuauringon välkehtiessä rauhassa virtaavan joen pinnasta.
Teksti: Rami Turtiainen
Kuvat: myspace.com/sallyoldfieldofficial
