08.06.2011
Skeleton In Armour on kertomus paitsi lahjakkaan yhtyeen ainokaiseksi j��v�st� levyst�, my�s peilikuva aikakaudesta, jonka teemat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.
Swinging Sixties. Elet��n aikaa, jolloin nuori Mick Jagger raahaa junassa mukanaan Muddy Watersin levyj�. Aikaa, jolloin r&b tarkoittaa viel� Sonny Boy Williamsonia, my�hempien aikojen silikonikyll�steisen pyllynvatkauksen sijaan. N�iden samojen musiikillisten vaikutteiden piiriss� kasvaa my�s 14-vuotias Colin Dawson, nuorimies, joka juuri on alkanut tapailla sointuja uunituoreella akustisella kitarallaan. Jo kouluik�isen� h�n liittyy yhtyeisiin, joiden repertoaarissa soivat niin vanhojen blues-jermujen aamukrapulakertomukset kuin Eddie Floydin soul-klassikotkin.
My�hemmin ymp�r�iv� inspiroiva kentt� laajenee. Mukaan tulevat Cream, Hendrix ja mit� noita nyt onkaan. Uudistajia, kokeilunhaluisia kaikki tyynni. Tuo innovatiivisuus kiehtoo nuorta Dawnsonia. Sitten tuleekin psykedelia, Pink Floyd ja yh� kompleksisempia muotoja saava rock-ilmaisu. Nuo samat elementit innoittavat my�s Dawsonin lapsuudenyst�v��, kitaristikollega Stan Landia ihan siin� samassa, miss� heid�n yhtyetoveriaan, rumpali Dave Belli�kin. Perustukset tulevalle Fusion Orchestralle on valettu.
Bassonvarteen, vokaaleitakin hoitamaan, pestataan aluksi Colinin ja Stanin vanha yst�v�, Dave Wheeler. Lopullisen kiinnityksen saa kuitenkin jo puoliammattilaisena uraa tehnyt kitaristi Mick Sluman, jonka instrumentti vaihtuu nelikieliseen. Yhtye kiertelee ahkerasti Lontoota l�hialueineen ja saavuttaa pian vankan kannattajakunnan. B�ndill� on nyt my�s manageri, Steve Parker, mutta jotain tuntuu kuitenkin uupuvan. Tuo puuttuva linkki on kirkkaana s�teilev� keulakuva, jota yhtye ryhtyy nyt j�ljitt�m��n ilmoituksella aikansa arvostetuimmassa musiikkilehdess�, The Melody Makeriss�.
Haku tuottaakin mukavan kandidaattivalikoiman koe-esiintymisiin. Lopullisesti pankin r�j�ytt�� kuitenkin nuori, ik�ns�kin koe-esiintymistilaisuudessa valehteleva, vasta kuusitoistakes�inen Jill Saward. Flirttaileva nuori nainen uhkuu itsevarmaa karismaa, tulkitsee kappaleita kuin Janis Joplin ja k�ytt�� ��nirekisteri��n ��rimm�isen taitavasti. My�hemmin ilmenee, ett� Saward on paitsi lahjakas laulaja, my�s taitava instrumentalisti, joka hallitsee niin koskettimiston, huilun kuin kitarankin. H�nen panoksensa my�s instrumentti- ja s�vellyspuolella muodostuu sittemmin merkitt�v�ksi.
Sitten elet��nkin jo vuotta 1971. Kykyns� jo useaan kertaan todistanut yhtye saa viimein ensimm�isen levytyssopimuksensa pienelt� Mothers Recordsilta. Yhteisty� osoittautuu kuitenkin vaivalloiseksi, eiv�tk� asiat tunnu etenev�n odotusten mukaisesti. Yhtye tuntuukin kaipaavan suuremman yhti�n tukea, mutta samanaikaisesti Mick Sluman p��tt�� muiden harmiksi j�tt�� ryhm�n. Jo seuraavana vuonna riveihin l�ydet��n kuitenkin lahjakas Dave Cowell ja klassikoksi osoittautuva kokoonpano on n�in muodostunut.
Yhtye tekee satoja keikkoja, s�velt�en samanaikaisesti uutta materiaalia. Panoksensa antavat niin Dawson, Cowell, kuin Sawardkin. Kappaleista tulee yh� kompleksisempia, kunnianhimoisempia ja niiden pituus kasvaa. Vaikutteiden kirjo on laaja: mukana kaikuvat niin jazz, soul, folk, hard rock kuin klassinen musiikkikin. My�hemmin Skeleton In Armourille p��tyv�t Sonata in Z, Have I Left The Gas On ja Talk To The Man In The Sky syntyv�t. Live-esityksiss� yhtye esittelee suurta virtuositeettiaan, joka esillepannaan n�ytt�v�n lavashow:n voimin. Ponnistelu her�tt�� lopulta suuryhti� EMI:n kiinnostuksen ja maaliskuussa 1973 sopimus esikoislevyn julkaisusta solmitaan.
Jostain syyst� yhtye ohjataan EMI:n p��lipun alle sen sijaan, ett� vastuun ottaisi yhti�n progressiiviseen rockiin erikoistunut Harvest -tuotemerkki. Niinp� tuottajaksi osoitetaankin Jeff Jarret, mies jolla ei ole aiempaa kokemusta progressiivisen rockin tuottamisesta. Levy� p��st��n kuitenkin ��nitt�m��n maineikkaalle Abbey Road -studiolle, mutta n�kemyserot yhtyeen ja tuottajan v�lill� nousevat aika-ajoin pintaan. Levy-yhti� my�s edellytt�� yhtyeelt� helpommin pureksittavaa singlejulkaisua ja n�in Rolling Stones -hengess� synnytet��n ajan standardiksi muodostuneilla torvisektioilla ryyditetty When My Mama�s Not At Home. N�kemyseroista huolimatta Skeleton In Armour saadaan pakettiin noin kuukauden studiosessioilla.
EMI:n p��merkin alle joutuminen tarkoittaa my�s sit�, ett� yhti� ei juuri markkinointipanostuksia julkaisun ymp�rille uhraa. Pari puolen sivun lehti-ilmoitusta, siin� kaikki. Sitten iskee �ljykriisi ja sen seurauksena viinylipr�ss�yksen hinta kohoaa pilviin. Levy-yhti�t kautta linjan sijoittavat tiukentuvat taloudelliset resurssinsa myyvimpien artistiensa ��nitteiden valmistuskustannuksiin. Lapsipuolen asemaan t�ss� taistossa j��v�t Fusion Orchestran kaltaiset, pienempien painosten yhtyeet.
Taloudellisten paineiden lis�ksi my�s henkil�kohtaiset kriisit alkavat sy�d� yhtyett� ja rivit rupeavat repeilem��n. J�senist� uusiutuu aina perustajiaan my�ten ja lopulta, vuoden 1975 viimeiseksi j��v�ss� kokoonpanossa on mukana en�� yksi alkuper�isj�sen, rumpali Dave Bell. Sanomattakin on selv��, ett� on aika ly�d� lappu luukulle. Fusion Orchestra soittaa viimeisen keikkansa, vajaat kuusi vuotta perustamisensa j�lkeen, Birminghamissa nelj�nten� toukokuuta armon vuonna 1975.
Mit� Skeleton In Armour sitten albumina edustaa? Musiikillisia hengenheimolaisia lienev�t Babe Ruth, Atlantis, Renaissance, Jethro Tull ja miksei Colosseumkin. Loisteliaita s�vellyksi�, prim��rist� instrumenttien hallintaa ja sielukasta tulkintaa. T�t� kaikkea on Fusion Orchestra. Mutta niin on toki moni muukin aikansa progetimantti.
Klassikoksi levyn nostanevatkin ne syyt, jotka johtivat siihen tosiasiaan, ett� Skeleton In Armour j�i ilmi�m�isen orkesterin ainokaiseksi, er��nlaiseksi kulttiaseman saavuttaneeksi lehtolapseksi. On nimitt�in paljon mahdollista, ett� noina aikoina jo pelkk� yhtyeen nimivalinta saattoi ohjata osaltaan uraansa aloittelevien b�ndien tulevaisuutta. N�in ainakin, mik�li uskomme Colin Dawsnonin progarchives.com:lle vuoden 2011 maaliskuussa antamaa haastattelua. Dawson spekuloi osin aiheellisesti, ohjattiinko Fusion Orchestra EMI:ll� emotuotemerkille yhtyeen nimess� esiintyv�n orkesteri-sanan vuoksi. Ainakin Jarretin osoittaminen tuottajaksi puoltaa t�t� n�kemyst� � h�n kun oli aiemmin tuottanut l�hinn� �sinfoniaorkesteri x soittaa kuumimpia rock-hittej� -tyyppisi� levytyksi�. Niin tai n�in, emoyhti�n v�h�iset markkinointiponnistukset ja niit� seurannut �ljykriisi katkaisivat lopullisesti kamelin sel�n, jota eiv�t osaltaan helpottaneet yhtyeen j�senten henkil�kohtaiset ongelmat. Globalisaation nurjemmasta puolesta ja luonnonvarojen riitt�m�tt�myydest� saatiin siis konkreettinen n�yte jo tuolloin.
Ent� t�n� p�iv�n�? Suurin osa yhteen historiassa vaikuttaneesta j�senist�st� on jatkanut musiikin parissa enemm�n tai v�hemm�n vakavasti. Dawsonin k�ynnist�m� Fusion Orchestra2 -projekti on tietysti oma lukunsa, mutta my�hemm�st� arvostuksesta p��si nauttimaan ainakin Alan Murphy, josta HI-virus vei valitettavasti voiton vuonna 1989. Miehest� kun kehkeytyi arvostettu sessiomusiikko, jolle t�it� tarjosivat niin Level 42 kuin Kate Bushkin. Kaikkein n�kyvimm�n uran lienee kuitenkin tehnyt multivirtuoosi Jill Saward, joka Shakatak -yhtyeen j�senen� on p��ssyt my�s k�rkikaartin listamenestyksen imuun.
Teksti: Rami Turtiainen
Kuvat: fusionorchestra.com
