Fusion Orchestra: Skeleton In Armour, 1973
08.06.2011
Skeleton In Armour on kertomus paitsi lahjakkaan yhtyeen ainokaiseksi jäävästä levystä, myös peilikuva aikakaudesta, jonka teemat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.
Swinging Sixties. Eletään aikaa, jolloin nuori Mick Jagger raahaa junassa mukanaan Muddy Watersin levyjä. Aikaa, jolloin r&b tarkoittaa vielä Sonny Boy Williamsonia, myöhempien aikojen silikonikyllästeisen pyllynvatkauksen sijaan. Näiden samojen musiikillisten vaikutteiden piirissä kasvaa myös 14-vuotias Colin Dawson, nuorimies, joka juuri on alkanut tapailla sointuja uunituoreella akustisella kitarallaan. Jo kouluikäisenä hän liittyy yhtyeisiin, joiden repertoaarissa soivat niin vanhojen blues-jermujen aamukrapulakertomukset kuin Eddie Floydin soul-klassikotkin.
Myöhemmin ympäröivä inspiroiva kenttä laajenee. Mukaan tulevat Cream, Hendrix ja mitä noita nyt onkaan. Uudistajia, kokeilunhaluisia kaikki tyynni. Tuo innovatiivisuus kiehtoo nuorta Dawnsonia. Sitten tuleekin psykedelia, Pink Floyd ja yhä kompleksisempia muotoja saava rock-ilmaisu. Nuo samat elementit innoittavat myös Dawsonin lapsuudenystävää, kitaristikollega Stan Landia ihan siinä samassa, missä heidän yhtyetoveriaan, rumpali Dave Belliäkin. Perustukset tulevalle Fusion Orchestralle on valettu.
Bassonvarteen, vokaaleitakin hoitamaan, pestataan aluksi Colinin ja Stanin vanha ystävä, Dave Wheeler. Lopullisen kiinnityksen saa kuitenkin jo puoliammattilaisena uraa tehnyt kitaristi Mick Sluman, jonka instrumentti vaihtuu nelikieliseen. Yhtye kiertelee ahkerasti Lontoota lähialueineen ja saavuttaa pian vankan kannattajakunnan. Bändillä on nyt myös manageri, Steve Parker, mutta jotain tuntuu kuitenkin uupuvan. Tuo puuttuva linkki on kirkkaana säteilevä keulakuva, jota yhtye ryhtyy nyt jäljittämään ilmoituksella aikansa arvostetuimmassa musiikkilehdessä, The Melody Makerissä.
Haku tuottaakin mukavan kandidaattivalikoiman koe-esiintymisiin. Lopullisesti pankin räjäyttää kuitenkin nuori, ikänsäkin koe-esiintymistilaisuudessa valehteleva, vasta kuusitoistakesäinen Jill Saward. Flirttaileva nuori nainen uhkuu itsevarmaa karismaa, tulkitsee kappaleita kuin Janis Joplin ja käyttää äänirekisteriään äärimmäisen taitavasti. Myöhemmin ilmenee, että Saward on paitsi lahjakas laulaja, myös taitava instrumentalisti, joka hallitsee niin koskettimiston, huilun kuin kitarankin. Hänen panoksensa myös instrumentti- ja sävellyspuolella muodostuu sittemmin merkittäväksi.
Sitten eletäänkin jo vuotta 1971. Kykynsä jo useaan kertaan todistanut yhtye saa viimein ensimmäisen levytyssopimuksensa pieneltä Mothers Recordsilta. Yhteistyö osoittautuu kuitenkin vaivalloiseksi, eivätkä asiat tunnu etenevän odotusten mukaisesti. Yhtye tuntuukin kaipaavan suuremman yhtiön tukea, mutta samanaikaisesti Mick Sluman päättää muiden harmiksi jättää ryhmän. Jo seuraavana vuonna riveihin löydetään kuitenkin lahjakas Dave Cowell ja klassikoksi osoittautuva kokoonpano on näin muodostunut.
Yhtye tekee satoja keikkoja, säveltäen samanaikaisesti uutta materiaalia. Panoksensa antavat niin Dawson, Cowell, kuin Sawardkin. Kappaleista tulee yhä kompleksisempia, kunnianhimoisempia ja niiden pituus kasvaa. Vaikutteiden kirjo on laaja: mukana kaikuvat niin jazz, soul, folk, hard rock kuin klassinen musiikkikin. Myöhemmin Skeleton In Armourille päätyvät Sonata in Z, Have I Left The Gas On ja Talk To The Man In The Sky syntyvät. Live-esityksissä yhtye esittelee suurta virtuositeettiaan, joka esillepannaan näyttävän lavashow:n voimin. Ponnistelu herättää lopulta suuryhtiö EMI:n kiinnostuksen ja maaliskuussa 1973 sopimus esikoislevyn julkaisusta solmitaan.
Jostain syystä yhtye ohjataan EMI:n päälipun alle sen sijaan, että vastuun ottaisi yhtiön progressiiviseen rockiin erikoistunut Harvest -tuotemerkki. Niinpä tuottajaksi osoitetaankin Jeff Jarret, mies jolla ei ole aiempaa kokemusta progressiivisen rockin tuottamisesta. Levyä päästään kuitenkin äänittämään maineikkaalle Abbey Road -studiolle, mutta näkemyserot yhtyeen ja tuottajan välillä nousevat aika-ajoin pintaan. Levy-yhtiö myös edellyttää yhtyeeltä helpommin pureksittavaa singlejulkaisua ja näin Rolling Stones -hengessä synnytetään ajan standardiksi muodostuneilla torvisektioilla ryyditetty When My Mama’s Not At Home. Näkemyseroista huolimatta Skeleton In Armour saadaan pakettiin noin kuukauden studiosessioilla.
EMI:n päämerkin alle joutuminen tarkoittaa myös sitä, että yhtiö ei juuri markkinointipanostuksia julkaisun ympärille uhraa. Pari puolen sivun lehti-ilmoitusta, siinä kaikki. Sitten iskee öljykriisi ja sen seurauksena viinyliprässäyksen hinta kohoaa pilviin. Levy-yhtiöt kautta linjan sijoittavat tiukentuvat taloudelliset resurssinsa myyvimpien artistiensa äänitteiden valmistuskustannuksiin. Lapsipuolen asemaan tässä taistossa jäävät Fusion Orchestran kaltaiset, pienempien painosten yhtyeet.
Taloudellisten paineiden lisäksi myös henkilökohtaiset kriisit alkavat syödä yhtyettä ja rivit rupeavat repeilemään. Jäsenistö uusiutuu aina perustajiaan myöten ja lopulta, vuoden 1975 viimeiseksi jäävässä kokoonpanossa on mukana enää yksi alkuperäisjäsen, rumpali Dave Bell. Sanomattakin on selvää, että on aika lyödä lappu luukulle. Fusion Orchestra soittaa viimeisen keikkansa, vajaat kuusi vuotta perustamisensa jälkeen, Birminghamissa neljäntenä toukokuuta armon vuonna 1975.
Mitä Skeleton In Armour sitten albumina edustaa? Musiikillisia hengenheimolaisia lienevät Babe Ruth, Atlantis, Renaissance, Jethro Tull ja miksei Colosseumkin. Loisteliaita sävellyksiä, primääristä instrumenttien hallintaa ja sielukasta tulkintaa. Tätä kaikkea on Fusion Orchestra. Mutta niin on toki moni muukin aikansa progetimantti.
Klassikoksi levyn nostanevatkin ne syyt, jotka johtivat siihen tosiasiaan, että Skeleton In Armour jäi ilmiömäisen orkesterin ainokaiseksi, eräänlaiseksi kulttiaseman saavuttaneeksi lehtolapseksi. On nimittäin paljon mahdollista, että noina aikoina jo pelkkä yhtyeen nimivalinta saattoi ohjata osaltaan uraansa aloittelevien bändien tulevaisuutta. Näin ainakin, mikäli uskomme Colin Dawsnonin progarchives.com:lle vuoden 2011 maaliskuussa antamaa haastattelua. Dawson spekuloi osin aiheellisesti, ohjattiinko Fusion Orchestra EMI:llä emotuotemerkille yhtyeen nimessä esiintyvän orkesteri-sanan vuoksi. Ainakin Jarretin osoittaminen tuottajaksi puoltaa tätä näkemystä – hän kun oli aiemmin tuottanut lähinnä ”sinfoniaorkesteri x soittaa kuumimpia rock-hittejä” -tyyppisiä levytyksiä. Niin tai näin, emoyhtiön vähäiset markkinointiponnistukset ja niitä seurannut öljykriisi katkaisivat lopullisesti kamelin selän, jota eivät osaltaan helpottaneet yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset ongelmat. Globalisaation nurjemmasta puolesta ja luonnonvarojen riittämättömyydestä saatiin siis konkreettinen näyte jo tuolloin.
Entä tänä päivänä? Suurin osa yhteen historiassa vaikuttaneesta jäsenistöstä on jatkanut musiikin parissa enemmän tai vähemmän vakavasti. Dawsonin käynnistämä Fusion Orchestra2 -projekti on tietysti oma lukunsa, mutta myöhemmästä arvostuksesta pääsi nauttimaan ainakin Alan Murphy, josta HI-virus vei valitettavasti voiton vuonna 1989. Miehestä kun kehkeytyi arvostettu sessiomusiikko, jolle töitä tarjosivat niin Level 42 kuin Kate Bushkin. Kaikkein näkyvimmän uran lienee kuitenkin tehnyt multivirtuoosi Jill Saward, joka Shakatak -yhtyeen jäsenenä on päässyt myös kärkikaartin listamenestyksen imuun.
Teksti: Rami Turtiainen
Kuvat: fusionorchestra.com
