19.09.2011
Smilen ilmestyminen oli jumalaisen popin ja demonien voittamisen juhlaa.
David Leafin Brian Wilson - Beautiful Dreamer (The Making of SMiLE) -dokumenttielokuvan loppukohtauksessa maailman ehk� kuuluisimman julkaisemattoman levyn Smilen esitt�miskuntoon saanut Brian Wilson sek� h�nen yhtyeens� The Wondermints saavat Lontoon Royal Festival Hallin yleis�lt� hurjat suosionosoitukset. Yksi yleis�meress� seisovista, villisti k�si��n innostuksesta herist�vist� ihmisist� on Sir Paul McCartney, The Beatlesin basisti ja lauluntekij�. Mies, joka oli osasyyllinen siihen, ettei Smile koskaan ilmestynyt niin kuin sen piti.
Smilen tarina on moneen kertaan kuultu. Vuonna 1966 Wilson sai valmiiksi The Beach Boysin Pet Soundsin. Studiosta uusia ulottuvuuksia poptaiteeseensa l�yt�nyt Wilson jatkoi melkein vauhdista ja ryhtyi luomaan seuraajaa ihmiset �llik�ll� ly�neelle taideteokselleen.
Wilson ty�sti Smilea vuosina 1966 ja 1967. Apuna oli Van Dyke Parks, johon h�n oli tutustunut Pet Soundsin valmistumisen j�lkeen. Kaksikko loi sarjan lauluja, jotka olivat haastavampia, monipuolisempia ja oudompia kuin Pet Soundsin kappaleet. Ajatuksena oli luoda levyllinen musiikillista virtaa, jossa eri kappaleet kytkeytyiv�t toisiinsa my�s temaattisesti.
The Beach Boysin j�senille Wilsonin ja Parksin aivoitukset tuntuivat korkealentoisilta. Kaksikon suunnitelmia pidettiin vaikeina ja ajautuneina liian kauaksi yhtyeen vakiintuneesta tyylist�. Huolta kannettiin musiikin liven� esitt�misen kelvollisuudesta; siihen ei yhtyeest� sellaisenaan olisi ollut, olivathan heid�n viimeisimm�t levyns� l�hinn� studiomuusikoiden soittamia.
Erityisesti Mike Lovella oli vaikeaa. H�n ep�ili Wilsonin henkist� kuntoa eik� ymm�rt�nyt Parksin sanoituksia. "Mike Love hated it", Wilson on sanonut my�hemmin. Se on yst�v�llisen ammattimaisesti sanottu yhtyetoverista, joka on my�hemmill� t�ill��n osoittanut, ettei ymm�rr� musiikista tai sen tekemisest� mit��n.
Ei Love tietenk��n yksin��n Smilea tappanut. Brian Wilsonilla oli huomattavia paineita, masennusta, vainoharhoja ja mieltymys huumaaviin aineisiin. Armeija halusi Carl Wilsonin, The Beach Boys halusi oman levy-yhti�n ja Capitol ei halunnut maksaa rojalteja. Pet Sounds ei ollut menestynyt toivotulla tavalla, eik� Brian Wilson onnistunut v�litt�m��n visiotaan Smilesta yhtyetovereilleen, sessiomuusikoilleen, levy-yhti�lleen tai perheelleen.
Smilen hyllytyksen todellisista syist�, niist� arkun viimeisist� nauloista, on k�yty paljon j�lkiviisasta keskustelua. Ennen kaikkea The Beach Boysin leiriss� suurinta vastustusta esitt�nyt Love on n�hnyt tarpeelliseksi v�h�tell� omaa osuuttaan. Kyse on monen asian summasta, mutta lukuisat todistukset puhuvat sen puolesta, ett� ennen kaikkea ryhm�n sis�iset ristiriidat � erityisesti Loven ja kaksikon Brian Wilson-Van Dyke Parks v�linen kuilu � vaikuttivat Smilen hylk��miseen ratkaisevalla tavalla.
Suosikkianekdoottini levytyksen p��ttymisest� ei kuitenkaan liity The Beach Boysiin, vaan toiseen yhtyeeseen. Jutun mukaan Wilson kuuli autoillessaan radiosta The Beatlesin uusimman sinkun, Strawberry Fields Foreverin. Wilson pys�ytti auton tien sivuun, kuunteli kappaleen loppuun, ja totesi, ett� liverpoolilaiset olivat "ehtineet ensin". Toisen jutun mukaan Wilson kuuli nauhan A Day In The Lifesta Los Angelesissa itsens� McCartneyn soittamana.
Kun Smilen julkaisusta luovuttiin kev��ll� 1967 Brian Wilson vet�ytyi kotiinsa. H�n s�velsi yh� materiaalia The Beach Boysin levyille ja osallistui levyntekoon, mutta ei ottanut vastuuta niiden tuottamisesta ennen vuotta 1976. Monet Wilsonin yhtyeelleen tarjoamista biiseist� olivat uusia � ts. yksinkertaistettuja � versioita Smilelle aiotuista kappaleista. N�iden kappaleiden perusteella on ollut mahdollista luoda jonkinlainen kuva siit�, millaisesta materiaalista Smilea rakennettiin.
1970-luvun alussa Wilson vietti kolme vuotta makuuhuoneessaan. H�n lihoi, tuhosi ��nt��n eik� onnistunut korjaamaan rikkonaista mielt��n alkoholilla tai huumeilla. Briania auttamaan palkattiin psykoterapisti Eugene Landy, jonka menetelm�t olivat kyseenalaisia ja erikoisia: Wilsonia hoidettiin vuorokauden ymp�ri ja Landy kontrolloi kaikkea lauluntekij�n el�m��n liittyv��. Landy hoiti Wilsonia vuosina 1975-76 sek� vuodesta 1983 eteenp�in.
Landyn hoidot toivat kyll� jonkinlaisia tuloksia � Wilson laihtui, v�hensi huumeiden k�ytt�� ja h�nen yleiskuntonsa parani. Toisaalta Landy� syytettiin potilaansa aivopesusta, liiallisesta l��kitsemisest� ja erist�misest�, etenkin kun Landyst� tuli my�s Wilsonin liikekumppani. L��k�rien eettisi� ohjeita r�ike�sti rikkonut liike maksoi Landylle l��k�rinoikeudet ja maineen.
Landy k�ytti Wilsonia taloudellisesti hyv�kseen sek� l��k�rin� ett� liikekumppanina. On vaikea ymm�rt��, miten Landy Wilsonia kumppanina � esimerkiksi "tuottajana" Wilsonin ensimm�isell� soololevyll� � auttoi, taiteellisesti tai muutenkaan. Landyn toimet Wilsonin kimpussa loppuivat vasta vuonna 1992, oikeuden p��t�ksell�.
Landyn j�lkeen Wilsonia ryhdyttiin hoitamaan perinteisemmin menetelmin. Erityisen hy�dyllist� oli Wilsonin toisen vaimon Melinda Ledbetterin hankkima hoito. Vuonna 1995 uudelleen avioitunut Wilson oli jo nelj� vuotta my�hemmin ottanut odottamattoman paluuaskeleen keikkailevaksi muusikoksi � yli 30 vuotta esiintymiskammosta k�rsitty��n.
Ennen esiintymiskauhun voittamistaan Wilson oli julkaissut ensimm�iset soololevyns�. Eponyymi debyytti (1988) her�tti ymm�rrett�v�sti kiinnostusta ulkomusiikillisista syist�. Musiikillisesti sen suurin vika on 80-lukulaisen pehme� ja tyls� tuotanto. Sis�ll�llisesti se on kuitenkin parempi kuin useimmat The Beach Boysin vuoden 1970 j�lkeisist� levyist�.
Vuonna 1995 seurasi uusintatulkintoja Wilsonin vanhoista kappaleista (I Just Wasn't Made for These Times) sek� levyllinen Van Dyke Parksin lauluja (Orange Crate Art). Kolme vuotta my�hemmin ilmestyi toinen soolo, Imagination. Se oli edelt�j��ns� huomattavasti s�rm�tt�m�mpi, varovainen ja turhan mit��nsanomaton levy. Hyvin aikuiseen makuun.
Kun Wilson taas alkoi keikkailla, julkaistiin luonnollisesti muutama livealbumi. Live at the Roxy Theater esitteli kolhiutuneen lauluntekij�n, jonka liekki ei ollut sammunut. ��ni ei ollut entinen, otekin v�h�n hapuileva. Yhtye on kuitenkin hyv�, kappaleet ensiluokkaisia ja esityksest� v�littyy olennainen: selviytyminen muutaman vuosikymmenen ep�onnistumisista. Samoista syist� my�s Pet Sounds Live (2002) on toimiva albumi, vaikka t�m�n maailman jakenymaneille suoritusten puhtaus on ensisijainen laadun kriteeri. Wilsonin kohdalla pit�� pelkkien nuotteihin tuijottamisen sijaan keskitty� syd�men vilpitt�myyteen.
Wilsonin parantunut kunto sai h�net tarttumaan kesken j��neeseen Smileen. Apuna oli ennen kaikkea The Wondermintsin p��jehu Darian Sahanaja sek� tekstej� j�lleen rustannut Van Dyke Parks. Tarkoitus ei ollut luoda levy�, vaan saada Smile sellaiseen kuosiin, ett� se voitaisiin esitt�� liven�. Asiasta kun oli � v�h�n yll�tt�en � sovittu ja keikkap�iv� luotu lukkoon.
Miten harjoitella sellaisen albumin esitt�mist�, jota ei ole valmiina olemassa kuin ehk� yhden ihmisen korvien v�liss�? Onhan se hankalaa. Sahanaja siirsi l�yt�m�ns� Smile-sessioiden nauhoitukset tietokoneelle ja ryhtyi k�ym��n materiaalia Wilsonin kanssa l�pi. Yritettiin selvitt�� ja hahmottaa, mitk� p�tk�t kuuluivat mihin kappaleeseen ja v�lisoittoon. Urakka oli melkoinen, Wilson oli nauhoittanut materiaalia 85:ss� sessiossa.
Ongelmat olivat p��osin rakenteellisia: miten yhdist�� eri biisit toisiinsa niin kuin Wilsonin alunperin oli tarkoitus? Suuri osa oli biiseist� oli jossain m��rin valmiita, mutta osasta puuttui musiikkia, toisista sanoja. Monien yll�tykseksi Wilson pystyi palaamaan monen kappaleen muistoon. H�n muisti p�tki� sielt�, toisia t��lt� ja aavisteli mihin ne voisivat kuulua. Wilson jopa s�velsi uutta. Sahanaja, Wilson ja tarpeeseen tekstej� tuottanut Van Dyke Parks saivat materiaalista luotua kokonaisuuden, jota kehtasi kutsua Smileksi.
Osalliset pelk�siv�t ty�skentelyn tuovan takaisin Briania vainonneita demoneja ja ahdistusta. Leafin dokumentissa seurataan, kun yhtye treenaa vokaaleja Brianin kotona. Is�nt� on vain vaivoin paikalla, makaa tuolissa poissaolevana kuin h�nt� ei kiinnostaisi p�tk��k��n ja kuin se olisi viimeinen paikka, jossa h�n haluaa olla. Niin paljon Brian Wilson yh� pelk�si Smilea.
Toisella harjoitteluviikolla Wilson oli jo enemm�n mukana. Tuli sekin p�iv�, jolloin Wilsonista n�ki, kuinka h�n nauttii Smile-materiaalinsa soittamisesta. Vuonna 2003 Smilea tehtiin ja harjoiteltiin, ja 20. helmikuuta 2004 Brian Wilson nousi lavalle ja esitti Smilen. Seurasi pienimuotoinen kiertue, jonka j�lkeen Wilson yhtyeineen meni studioon nauhoittaakseen albumin. Osin kyseess� oli l�pihuutojuttu, osin keskityttiin sellaisiin Wilsonin ideoihin, joita ei voitu toteuttaa lavalla.
Wilson halusi tehd� nauhoituksia samalla tyylill� kuin oli tehnyt 1966-67. Se tarkoitti osin vanhojen laitteiden k�ytt�mist�, mutta ennen kaikkea teoksen nauhoittamista pieniss� p�tkiss�. Wilson halusi jokaiseen kappaleeseen ja v�liosaan aivan oman tunnelmansa. Juuri t�st� sirpaleisuudesta johtuen bootlegien tekij�ill� on ollut vaikeuksia.
Smilesta on aina liikkunut bootleg-versioita, jotka ovat koostuneet alkuper�isist� nauhoituksista. Parhaimmat niist� ovat ilmestyneet Smilen valmiiksi saattamisen j�lkeen. Vanhempien ongelmana on ollut tiet�m�tt�myys materiaalin j�rjest�misest�; ei ole tiedetty, mihin j�rjestykseen kappaleet ja v�liosat kuuluvat.
Syyskuun lopulla 2004 ilmestynyt Smile koostuu kolmesta sarjasta lauluja. Niist� muodostuu suuri amerikkalainen tarina, jossa liikutaan maantieteellisesti it�isest� Plymouth Rockista l�ntiseen Hawaijiin ja ajallisesti Amerikan asuttamisesta 1960-luvulle. Mukaan on saatu amerikkalaisia teemoja intiaaneista ja villist� l�nnest� maanosan moottorisoitumiseen. Sarjat ja kappaleet limittyv�t toisiinsa, musiikilliset ja lyyriset teemat toistuvat ja kuljettavat tarinaa eteenp�in. Smile on todellinen teema-albumi, joka ei tarvitse noloja kehystarinoita.
Kysymys siit�, onko kyseess� kovempi kokonaisuus kuin Pet Sounds, kannattaa s��st�� hetkiin, jolloin on aikaa ep�olennaisuuksien miettimiselle. Seitsem�ntoista kappaleen joukosta ei tarvitse erityisemmin hakea huippuja. Smile on yl�s ja alas kulkeva jatkuva virta musiikkia, johon on k�ytetty monta komeaa teosta Wilsonin uralta: Our Prayer, Heroes And Villains, Cabin Essence, Wonderful, Surf's Up, Vega-Tables, On A Holiday, Mrs. O'Leary's Cow, In Blue Hawaii ja Good Vibrations.
Ensiluokkainen kappalemateriaali on tietysti t�rke��, mutta hauskinta on silti, ett� ne lukuisat pienet p�tk�t musiikkia, joiden sijoittaminen on aiemmin tuottanut p��nvaivaa, ovat l�yt�neet paikkansa. Kaiken lis�ksi hyv�lt� tuntuvat paikat! Levyn sovitukset ovat Wilsonille ominaisesti monipuolisia ja el�vi�, b�ndin laaja instrumentaatio hulvaton.
Kun vuoden 2004 Smilea vertaa joihinkin bootlegeihin, ei ero ole �lyt�n: Wilson ei varmasti ole aikoinaan ollut kovinkaan kaukana Smilen valmiiksi saamisesta. Liki 40 vuoden odotuksella on ollut hintansa: lauluharmonioissa The Wondermints ei ole The Beach Boys eik� Wilsoninkaan ��ni ole entisens�. Ehk� albumi silti sopii paremmin n�ihin aikoihin. Smilea tuskin olisi ilman Van Dyke Parksia tai Darian Sahanajaa.
Ensisijaisesti Smile on kuitenkin Brian Wilsonin teos. Kuinka h�mm�stytt�v��, ett� yhdest� p��st� on l�ht�isin n�in paljon ��ni�! Ja ett� ne ��net viel� on j�rjestetty n�in kauniisti.
Smile on tematiikaltaan amerikkalainen teos siin�kin mieless�, ett� tarinalla on onnellinen loppu. Melkoinen stoori se on ollutkin. P��henkil�lt� kesti melkein nelj�kymment� vuotta saada suurteoksensa valmiiksi. H�n otti demoneistaan niskaotteen, ja oppi p�rj��m��n oman mielens� kanssa (saavutus, kun diagnoosina on skitsoaffektiivinen h�iri�). H�n p��si asemaan, jossa h�nt� ei yritetty musiikin varjolla k�ytt�� hyv�ksi. H�n teki mit� tahtoi, perheest��n ja levy-yhti�st��n riippumatta. Mike Lovekin oli jo osoittanut tasonsa soolot�ill��n.
Mutta yksi Smilen-tappaja oli viel� hoitelematta.
Palataan Lontooseen, Smilen ensi-iltaan. Ennen esiintymist� Wilsonin luona k�y tuttuja tervehtim�ss�. Yksi hyvien vointien toivottaja on Paul McCartney. K�ttelyt ja poskipusut, normaalit s��nihmettelyt ja Maccan small talk -perusoppaasta napatut kiitokset. Hyv�� musiikkia teet, fantastista, kiitos siit�, muustakin, hei vaan.
On vaikea sanoa, mit� Wilson McCartneyn sanoista on mielt�. Varmasti paljon n�yristelij�it� kohdannut s�velt�j� on tottunut ylisanoihin ja mairitteluun. Mutta Macca ei ole kuka tahansa suhteessa Wilsoniin. H�n oli yksi unelmien lepoonpanijoista, yksi osa sit� palastoa, joka ajoi Wilsonin umpikujaan, jonka kanssa h�n taisteli liki nelj�kymment� vuotta.
McCartney ei hyv�n musiikin yst�v�n� varmasti esit� intoaan, kun Wilson ja kumppanit ly�v�t keikkansa maaliin. Miksei h�n nauttisi aidosti. Wilson ainakin nauttii, McCartneyst� huolimatta, mutta miksei my�s siksi. Onhan peli nerojen v�lill� yht�kki� v�hint��n tasan.
Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: brianwilson.com
