R. Stevie Moore: Phonography, 1976
18.10.2011
Kotiäänitysten kuninkaan satojen julkaisujen joukossa on kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten sekä hyviä että merkittäviä yksilöitä.
Jos normaalien levy-yhtiöjulkaisujen lisäksi on itse julkaissut noin 400 levytystä kasetilla ja CDR:llä on mitä luultavimmin hullu, tai ainakin melko tuottelias. Todennäköisyydet eivät myöskään puhune sen puolesta, että on onnistunut luomaan yhden 1900-luvun tärkeimmistä indierock-levyistä. Saisi varmaan aikamoiset kertoimet, jos isä vielä sattuisi olemaan muun muassa Elviksen ja Roy Orbisonin pitkäaikainen basisti.
Tammikuussa 1952 syntyneen R. Stevie Mooren elämä musiikin parissa on monella tapaa ollut erikoinen. Isänsä Bob Moore kuului parhaaseen ryhmään nashvilleläisiä sessiomuusikoita, jotka 1950- ja -60-luvuilla soittivat lukuisten suosittujen laulajien taustalla. Muun muassa Bob Dylanin, Jerry Lee Lewisin, Sammy Davis Jr.:n, Julie Andrewsin, Moby Grapen ja Quincy Jonesin kanssa työskennellyt Bob nimettiin Life-lehden toimesta viime vuosisadan countrybasistiksi.
Bobin vanhin poika Robert Stevie aloitti levytysuransa nuorena, 7-vuotiaana. Jim Reevesin kanssa laulettu duetto But You Love Me, Daddy julkaistiin 10 vuotta valmistumisensa jälkeen. Siitä tuli R. Stevie Mooren ensimmäinen hitti Englannissa, todennäköisesti myös ainoa. Mutta maailmalla Moorea ei tunneta pikkupojan ohuesta äänestään.
R. Stevie Moore halusi aina olla yhden miehen rock-orkesteri. Hän aloitti kotiäänitykset vuonna 1966 vanhempiensa kellarissa, avusti isäänsä studiomuusikkona sekä, myöhemmin, jätti korkeakouluopinnot voidakseen keskittyä unelmansa täyttämiseen. Ensimmäinen iso askel oli kirjoittaa ja nauhoittaa tarpeeksi materiaalia esikoisalbumi Phonographya varten.
Tarpeeksi on tosin melko häilyvä käsite R. Stevie Mooren yhteydessä. Satojen levytysten mies oli jo ennen Phonographya tehnyt läjän levyjä. Niitä on julkaistu myöhemmin omakustanteina, ja osalla niistä on häkellyttävän laadukkaita biisejä. En tiedä, millä kriteerein Moore (tai julkaisija) Phonographyn materiaalin valitsi, mutta lopputulos on yhtä kaikki mainio.
Phonographya ei voi pitää loistavana albumina siksi, että sen biisit olisivat aivan erityisen hyviä, koska suurin osa ei ole. Se ei myöskään jää aikakirjoihin siksi, että se muodostaisi osiaan vaikuttavamman kokonaisuuden, koska sitä se ei tee. Sen sijaan sitä on helppo kunnioittaa, koska se toimii taustavaikuttajana niin monelle sen ilmestymistä seuranneiden kahden-kolmenkymmenenvuoden tee-se-itse-artistille.
Halvan kuuloista lo-fi-musiikkia, kotiäänityksiä ja yhdenmiehen-yhtyeitä oli ennen Mooreakin. Harvat olivat kuitenkaan yhtä omatoimisia, yhtä monipuolisia tai yhtä laadukkaita kuin hän. Ja harvat myöskään toteuttivat myöhemmin punkin kautta yleistynyttä DIY-asennetta niin laajasti niin varhain. Moore on julkaissut musiikkiaan R. Stevie Cassette Clubin kautta, ja myöhemmin, 2000-luvulle tultaessa, kasetit vaihtuivat CDR-levyihin (R. Stevie Moore CDR Club).
Moore on hyvin omatoiminen ja tuottelias myös videoiden saralla. Esimerkiksi YouTubesta löytyy kahmaloittain miehen tekemiä musiikkivideoita. Ilmeisen halpa tuotanto ei onnistu peittämään Mooren sydäntä esiintyä, laulaa, liikkua. Välittyy kuva miehestä, jolla tuotantonsa laajasta hajanaisuudesta huolimatta on yhtenäinen näkemys ja visio siitä, mitä hänen taiteensa on.
Mooren usein epätasaisilta ja pienipainoksisilta levyiltä on kerätty materiaalia monelle hienolle kokoelmalle. Meet the R. Stevie Moore. An Introduction To The Godfather Of Home Recording (Cherry Red, 2008) ja kaltaisensa ovat turvallisin ja osumatarkin tapa tutustua miehen tuotantoon. Phonographykin kun on siitä tyypillinen Moore-levy, ettei se sisällä yksinomaan hittejä.
Levy alkaa pahaenteisellä Melbourne-instrumentaalilla, joka synkeän alkunsa jälkeen toistaa jokseenkin brianwilsonmaista, toiveikasta melodiaa. Myös California Rhythmillä voi kuulla Beach Boysin läsnäolon. Music hall -vaikutteinen Goodbye Piano on samankaltaista mustavalkoista slapstick-musiikkia kuin Daniel Johnston teki kymmenen vuotta myöhemmin (näillä kahdella kellarinauhoittelijalla on toki muutakin yhteistä). Albumin hienoin yksittäinen hetki on seesteä I've Begun To Fall In Love, pieni ja klassinen, kuiskaavilla stemmoilla varustettu ikivihreä, jota Moore edelleen soittaa keikoillaan.
Albumi on samalla sekä toivottaman imelä ja koukukas että outo. Moore esittelee itsensä virtsatessaan, biisejä raamitetaan ihmeellisillä keskusteluilla, mukamas-radio-ohjelmilla ja kaikenkuuloisella höpinällä. Mutta pääosassa ovat silti sellaiset laulut kuin The Beatles-henkinen I Want You in My Life, syntikkavetoinen rock-pulputus I Wish I Could Sing ja psykedeelinen Showing Shadows. Tai She Don't Know What To Do With Herself, joka on älykäs kuin Sparks; tai Moons, joka on sellaista ääniarkkitehtuuria, jonka parissa Stereolab oli parhaimmillaan parikymmentä vuotta myöhemmin.
Phonographyn alkuperäinen painos oli sata kappaletta. Myöhemmin ilmestyneet uusinnat, erityisesti laaja bonuskappaleilla varustettu CD-painos vuodelta 1998, ovat tuoneet levyn 2000-luvun kuulijoiden iloksi. Se on vähintä, mitä yhdestä 1970-luvun erikoisimmista levyistä voi toivoa.
Olen kuullut noin pariakymmentä Mooren albumia. Useimmilla on tarjota pureskeltavaa ja hämmästeltävää monen vuoden iloksi. Esimerkiksi miehen new wave -levyt sisältävät erityisen laadukasta musiikkia. Silti Phonography on Mooren tuotannon kärki, koska se oli lähtöaukaus hänen kovimmalle aikaansaannokselleen, ainakin kahdeksan osaa sisältävälle R. Stevie Moore Tributelle (kokoelmat julkaisi Sick Of The Radio, jonka sivuilta levyt saa ladata).
Sarjan levyillä pitkälti yli 150 artistia ja yhtyettä (tunnetummasta päästä ovat muun muassa Ariel Pink, Jad Fair ja MGMT:n James Richardson) esittävät näkemyksiään ja kunnioitustaan Mooren musiikille. Mukana on luontevan paljon lo-fi-poppia, mutta myös elektronista musiikkia, rockin eri alalajeja, jazzia, metallia, laulaja-lauluntekijöitä ja hörhöjä moneen lähtöön (oma suosikkini on Mitchell Friedman, joka laulaa ilman säestystä valikoituja otteita Mooren kappaleista; lopputulos on hengästyneen hullun ääni puhelinvastaajassa).
Tämä on paras osoitus siitä, kuinka monipuolinen, genreistä, ikäluokista ja ennen kaikkea budjeteista piittaamaton vaikutus R. Stevie Moorella jälkipolviinsa on ollut.
Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: rsteviemoore.com
