18.10.2011
Koti��nitysten kuninkaan satojen julkaisujen joukossa on kaikkia todenn�k�isyyksi� uhmaten sek� hyvi� ett� merkitt�vi� yksil�it�.
Jos normaalien levy-yhti�julkaisujen lis�ksi on itse julkaissut noin 400 levytyst� kasetilla ja CDR:ll� on mit� luultavimmin hullu, tai ainakin melko tuottelias. Todenn�k�isyydet eiv�t my�sk��n puhune sen puolesta, ett� on onnistunut luomaan yhden 1900-luvun t�rkeimmist� indierock-levyist�. Saisi varmaan aikamoiset kertoimet, jos is� viel� sattuisi olemaan muun muassa Elviksen ja Roy Orbisonin pitk�aikainen basisti.
Tammikuussa 1952 syntyneen R. Stevie Mooren el�m� musiikin parissa on monella tapaa ollut erikoinen. Is�ns� Bob Moore kuului parhaaseen ryhm��n nashvillel�isi� sessiomuusikoita, jotka 1950- ja -60-luvuilla soittivat lukuisten suosittujen laulajien taustalla. Muun muassa Bob Dylanin, Jerry Lee Lewisin, Sammy Davis Jr.:n, Julie Andrewsin, Moby Grapen ja Quincy Jonesin kanssa ty�skennellyt Bob nimettiin Life-lehden toimesta viime vuosisadan countrybasistiksi.
Bobin vanhin poika Robert Stevie aloitti levytysuransa nuorena, 7-vuotiaana. Jim Reevesin kanssa laulettu duetto But You Love Me, Daddy julkaistiin 10 vuotta valmistumisensa j�lkeen. Siit� tuli R. Stevie Mooren ensimm�inen hitti Englannissa, todenn�k�isesti my�s ainoa. Mutta maailmalla Moorea ei tunneta pikkupojan ohuesta ��nest��n.
R. Stevie Moore halusi aina olla yhden miehen rock-orkesteri. H�n aloitti koti��nitykset vuonna 1966 vanhempiensa kellarissa, avusti is��ns� studiomuusikkona sek�, my�hemmin, j�tti korkeakouluopinnot voidakseen keskitty� unelmansa t�ytt�miseen. Ensimm�inen iso askel oli kirjoittaa ja nauhoittaa tarpeeksi materiaalia esikoisalbumi Phonographya varten.
Tarpeeksi on tosin melko h�ilyv� k�site R. Stevie Mooren yhteydess�. Satojen levytysten mies oli jo ennen Phonographya tehnyt l�j�n levyj�. Niit� on julkaistu my�hemmin omakustanteina, ja osalla niist� on h�kellytt�v�n laadukkaita biisej�. En tied�, mill� kriteerein Moore (tai julkaisija) Phonographyn materiaalin valitsi, mutta lopputulos on yht� kaikki mainio.
Phonographya ei voi pit�� loistavana albumina siksi, ett� sen biisit olisivat aivan erityisen hyvi�, koska suurin osa ei ole. Se ei my�sk��n j�� aikakirjoihin siksi, ett� se muodostaisi osiaan vaikuttavamman kokonaisuuden, koska sit� se ei tee. Sen sijaan sit� on helppo kunnioittaa, koska se toimii taustavaikuttajana niin monelle sen ilmestymist� seuranneiden kahden-kolmenkymmenenvuoden tee-se-itse-artistille.
Halvan kuuloista lo-fi-musiikkia, koti��nityksi� ja yhdenmiehen-yhtyeit� oli ennen Mooreakin. Harvat olivat kuitenkaan yht� omatoimisia, yht� monipuolisia tai yht� laadukkaita kuin h�n. Ja harvat my�sk��n toteuttivat my�hemmin punkin kautta yleistynytt� DIY-asennetta niin laajasti niin varhain. Moore on julkaissut musiikkiaan R. Stevie Cassette Clubin kautta, ja my�hemmin, 2000-luvulle tultaessa, kasetit vaihtuivat CDR-levyihin (R. Stevie Moore CDR Club).
Moore on hyvin omatoiminen ja tuottelias my�s videoiden saralla. Esimerkiksi YouTubesta l�ytyy kahmaloittain miehen tekemi� musiikkivideoita. Ilmeisen halpa tuotanto ei onnistu peitt�m��n Mooren syd�nt� esiinty�, laulaa, liikkua. V�littyy kuva miehest�, jolla tuotantonsa laajasta hajanaisuudesta huolimatta on yhten�inen n�kemys ja visio siit�, mit� h�nen taiteensa on.
Mooren usein ep�tasaisilta ja pienipainoksisilta levyilt� on ker�tty materiaalia monelle hienolle kokoelmalle. Meet the R. Stevie Moore. An Introduction To The Godfather Of Home Recording (Cherry Red, 2008) ja kaltaisensa ovat turvallisin ja osumatarkin tapa tutustua miehen tuotantoon. Phonographykin kun on siit� tyypillinen Moore-levy, ettei se sis�ll� yksinomaan hittej�.
Levy alkaa pahaenteisell� Melbourne-instrumentaalilla, joka synke�n alkunsa j�lkeen toistaa jokseenkin brianwilsonmaista, toiveikasta melodiaa. My�s California Rhythmill� voi kuulla Beach Boysin l�sn�olon. Music hall -vaikutteinen Goodbye Piano on samankaltaista mustavalkoista slapstick-musiikkia kuin Daniel Johnston teki kymmenen vuotta my�hemmin (n�ill� kahdella kellarinauhoittelijalla on toki muutakin yhteist�). Albumin hienoin yksitt�inen hetki on seeste� I've Begun To Fall In Love, pieni ja klassinen, kuiskaavilla stemmoilla varustettu ikivihre�, jota Moore edelleen soittaa keikoillaan.
Albumi on samalla sek� toivottaman imel� ja koukukas ett� outo. Moore esittelee itsens� virtsatessaan, biisej� raamitetaan ihmeellisill� keskusteluilla, mukamas-radio-ohjelmilla ja kaikenkuuloisella h�pin�ll�. Mutta p��osassa ovat silti sellaiset laulut kuin The Beatles-henkinen I Want You in My Life, syntikkavetoinen rock-pulputus I Wish I Could Sing ja psykedeelinen Showing Shadows. Tai She Don't Know What To Do With Herself, joka on �lyk�s kuin Sparks; tai Moons, joka on sellaista ��niarkkitehtuuria, jonka parissa Stereolab oli parhaimmillaan parikymment� vuotta my�hemmin.
Phonographyn alkuper�inen painos oli sata kappaletta. My�hemmin ilmestyneet uusinnat, erityisesti laaja bonuskappaleilla varustettu CD-painos vuodelta 1998, ovat tuoneet levyn 2000-luvun kuulijoiden iloksi. Se on v�hint�, mit� yhdest� 1970-luvun erikoisimmista levyist� voi toivoa.
Olen kuullut noin pariakymment� Mooren albumia. Useimmilla on tarjota pureskeltavaa ja h�mm�stelt�v�� monen vuoden iloksi. Esimerkiksi miehen new wave -levyt sis�lt�v�t erityisen laadukasta musiikkia. Silti Phonography on Mooren tuotannon k�rki, koska se oli l�ht�aukaus h�nen kovimmalle aikaansaannokselleen, ainakin kahdeksan osaa sis�lt�v�lle R. Stevie Moore Tributelle (kokoelmat julkaisi Sick Of The Radio, jonka sivuilta levyt saa ladata).
Sarjan levyill� pitk�lti yli 150 artistia ja yhtyett� (tunnetummasta p��st� ovat muun muassa Ariel Pink, Jad Fair ja MGMT:n James Richardson) esitt�v�t n�kemyksi��n ja kunnioitustaan Mooren musiikille. Mukana on luontevan paljon lo-fi-poppia, mutta my�s elektronista musiikkia, rockin eri alalajeja, jazzia, metallia, laulaja-lauluntekij�it� ja h�rh�j� moneen l�ht��n (oma suosikkini on Mitchell Friedman, joka laulaa ilman s�estyst� valikoituja otteita Mooren kappaleista; lopputulos on heng�styneen hullun ��ni puhelinvastaajassa).
T�m� on paras osoitus siit�, kuinka monipuolinen, genreist�, ik�luokista ja ennen kaikkea budjeteista piittaamaton vaikutus R. Stevie Moorella j�lkipolviinsa on ollut.
Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: rsteviemoore.com
