Vuosipaketti 2011, osa 1
09.01.2012
desibeli.netin vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa selviää millainen The Fall -vuosi 2011 oli, mikä oli vuoden kovin porilainen levy-yhtiö ja miksi suomalainen rap-musiikki on DJ Kridlokkin myötä saavuttanut zeniitin. Tarjolla on myös siivu vuoden kulttuuripääkaupungin Turun kulttuurivuodesta, sekä kattaus vuoden potkivimpia biisejä.
The Fall -vuosi 2011
Julkaisujen määrän ja laadun suhteen The Fall -fanille vuosi 2011 oli pääasiassa hyvä, ellei erinomainen. Kuten viime vuonnakin, myös 2011 saatiin uusi The Fall -studiolevy. Salavihkaa tehdyn, yllättäen julkistetun ja marraskuun puolivälissä julkaistun pitkäsoiton suhteen odotukset olivat korkealla, sillä yhtye tuntui olevan kovassa vedossa ja edellinen studiolevy Your Future Our Clutter oli tiivis paketti. Teoriassa – ja minkä tahansa muun yhtyeen kohdalla – kaikki sujuisi samaa hyvää rataa omalla painollaan.
Kun kyseessä on The Fall, 70-luvun lopulta tähän päivään säilynyt britti-instituutio, jota johtaa diktaattorin ottein älykäs, sivistynyt ja juoppo kusipää Mark E. Smith, ei tavallinen useinkaan ole se todennäköisin vaihtoehto. Fania kylmäsi, kun Cherry Red (!) ilmoitti saaneensa The Fallin talliinsa. Edellisalbumin julkaissut luotettava indie-toimija Domino oli MES:n rivinvälikommenttien mukaan puuttunut liikaa albumintekoon – ja hyvä niin, sillä YFOC:n ansioihin on luettava myös kirkas soundimaailma (asia, joka on The Fall -katalogissa lähinnä poikkeus).
Niin vain kävi, että Ersatz GB, jonka tehnyt kokoonpano on sama, kuin kahdella edellisellä levyllä, oli vaisu ja mitäänsanomaton tapaus. Lussusoundinen levy on tiivis, muttei sisällä yhtään kappaletta, jota suosittelisin The Fallista kiinnostuneelle. Kansi toki on totuttuun tapaan kammottava, itse asiassa kamalin aikoihin. Saattaa olla, että kyseessä on ajan myöten iholle kasvava teos, mutta tällä hetkellä massiivisesta backkatalogista poimitut helmet (ja hudit) houkuttelevat uutta enemmän.
Uusintajulkaisujen suhteen vuosi oli sen sijaan täyttä juhlaa. Tammikuussa Beggars Banquet jatkoi Omnibus-sarjaansa julkaisemalla definitiivisen paketin The Fallin eräästä kehutuimmasta albumista, This Nation´s Saving Gracesta (1985). Kuten edeltäjänsäkin, ensimmäinen Omnibus-käsittelyn saanut The Fall -levy The Wonderful and Frightening World of the Fall (2010), myös TNSG-boksi oli täyttä tavaraa. Kolme levyllistä lähinnä samoja biisejä on se versio tästä täysosumasta, jonka kansikin on niin hieno, että sen mielellään kehystäisi ja nostaisi seinälle.
Varsinainen toiveiden täyttymys koettiin kuitenkin huhtikuussa, jolloin jokaisen köyhän tai keskituloisen Fall-iten pankkitili huokaisi helpotuksesta. The Marshall Suite (Artful, 1999) on tähän asti kuulunut niihin The Fall -julkaisuihin, joista on nähty vain märkiä päiväunia, CD:stä kun on pyydetty (ja maksettu) nettihuutokaupoissa täysin päättömiä summia. Cherry Redin (sijoita tähän hymiö) tuuppaaman uusintajulkaisun myötä kuvetta ei tarvitse kaivaa pohjia myöten saadakseen The Fall -kokoelmansa pitkäsoitto-osion Levitaten (1997) ja The Unutterablen (2000) aukon täytetyksi.
Cherry Redin uusionäkemys The Marshall Suitesta on kerrassaan asiallinen tapaus. Kolme CD:tä sisältävä pahvikantinen boksi on yhtä solakka kuin yksittäinen CD-digipak, mutta sisältää suurin piirtein kaiken tarvittavan: alkuperäinen albumi yhdellä, tanssiremiksit, vaihtoehtomiksit ja Peel-livet toisella sekä kelpo radiokeikka kolmannella levyllä. Kuten yllähehkutetun TNSG-uusinnan suhteen, vastine rahoille on vähintäänkin kohtuullinen.
Kirsikaksi kakun päälle saatiin Ace:n helmikuussa julkaisema Before the Fall, CD:n verran The Fallin versioimia kappaleita. Rakkaudella koostettu (tosin tila- ja lisensointisyistä ei tyhjentävä) kokoelma on hauskaa kuultavaa; Fall-faniukselle nämä kappaleet ovat versioita, eivät alkuperäisiä. Gene Vincent & The Blue Capsin Rollin´ Dannystä Wanda Jacksonin Funnel of Loveen on matkaa 23 askelta ja 25 vuotta. Kokoelmalle valitut kaksi tusinaa alkuperäisesitystä osoittavat, että coveritkin voi valita fiksusti. Pieteetillä toimitetun levyn kruununa on Savage Pencilin eloisa kansikuva. Fall-sanoituksesta taiteilijanimensä napannut hra Pencilhän on tehnyt The Fallille Lie Dream of a Casino Soul -singlen kannen.
Edellä kuvaillut kolme retrospektiivistä julkaisua ovat sen verran mannaa, ettei lattea studioalbumi jaksa edes kismittää. Onpahan mausteena poikkeuksellisen hyvän Fall-vuoden summauksessa.
Tuomas Tiainen
Vuoden porilainen levy-yhtiö
Kun puhutaan tämän päivän porilaisista levy-yhtiöistä, puhutaan yleensä Ektro Recordsista. Hyvä niin, onhan Jussi Lehtisalon lafka tehnyt suomalaisen (ja vähän ulkomaisenkin) vaihtoehtomusiikin eteen viimeisen 15 vuoden aikana enemmän kuin monet muut tupla-ajassa. Mutta Ektron ajoin liki käsittämättömän laadukkaasta julkaisutarjonnasta huolimatta vuosi 2011 muistetaan paremmin toisesta porilaisesta levy-yhtiöstä.
Karkia Mistika Records ei ole julkaissut monta levyä kuluneena vuonna, mutta sitäkin laadukkaammin. Lafkan keskeisin julkaisu on The Leo Bugarilovesin Feelings, kulttiyhtyeen hieman yllättäenkin ilmestynyt pitkäsoitto. Kauaksi eivät jää Nikolai Bladin fantastinen Asunnoista puheen ollen, Sokea Pisteen väkivaltainen Ajatus karkaa -12" tai edes Steel Mammothin Nuclear Rebirth. Kirsikkana kakussa on vuoden sulkeva kulttuuriteko, toisen kulttiyhtyeen Death Tripin tuotannon niputtava kokoelma Pain Is Pain: The Complete Death Trip 1988-1994.
Mm. Ektroverdessä, Circlessä ja Hotguitarsissa soittanut Jyrki Laiho perusti Karkia Mistikan vuonna 2002. Kymmenen vuoden aikana julkaisuja on kertynyt reilu 15. Musiikillisesti on liikuttu Baby Sweetcornin hauraasta popista The Flying Luttenbachersin totaaliseen meteliin. Kansanturvamusiikkikomission tuotannon paketointi tai Old Reinon ug-klassikko Tulkaa köyhät pernavoille - kaikki mausteet! -levyn uudelleenjulkaisu on tuskin heikentänyt Karkia Mistikan osakkeita musiikin ystävien parissa.
Vaikka nyt tulee lausuttua kiitoksen sana yhdelle taholle, on hyvä muistaa, että moni julkaisu on syntynyt yhteispelillä. Ei Karkia Mistikakaan Bugarilovesia ja Bladia lukuunottamatta ole tämän vuoden julkaisujaan yksin maailmaan saattanut. Näin ollen kunniamaininnan näistä hienoista levyistä ansaitsevat myös Tuska&Ahdistus, Kämäset Levyt – ja Lehtisalon Full Contact ja Ektro.
Jani Ekblom
UG Solo ja suomiräpin zeniitti
Zeniitti on taivaan korkein lakikohta ja yleensä sitä käytetään siinä merkityksessä taiteen suhteen, että jokin genre, artisti tai muu osa-alue on saavuttanut hienoimman vaiheensa. Suomalaisella räpillä tämä hetki ei välttämättä ole nyt taiteellisessa mielessä, mutta se on sitä omilla jaloillaan seisomisen suhteen. Sillä juuri tänä vuonna oivalsin itse kyseisen genren saavuttaneen zeniitin, elinvoimaisena ja energisenä, todellisena osana suomalaista musiikkikenttää. Jo julkaisujen määrä, genren vakaa ja erittäin aktiivinen kannattajakunta sekä tason ja tyylien villi vaihtelevuus puhuvat omasta puolestaan.
Vielä enemmän auttoivat kuitenkin ulkomusiikilliset seikat. Omanlaisensa ilmiö kun on historian dokumentointi. Basson sivustolla Seppo Lampela alias Steen1 kävi laajassa ja rönsyilevässä artikkelisarjassa lävitse suomalaisen rap-kulttuurin historiaa omasta näkökulmastaan. 2010 lopulla Yle Teemalla esitetyssä Rock-Suomi -pophistoriikissa omistettiin kokonainen jakso räpille nimellä Kotipojat. Se oli hyvätasoisen sarjan ehdoton huippukohta.
Musiikin itsensä saralla Ruger Hauerin viime marraskuussa ilmestynyt Jokaiselle jotakin -musavideo kokosi omalla tavallaan yhteen genren nimiä laidasta laitaan ja oli tavallaan välitilinpäätös, enemmän kuin pelkkää nostalgiaa. Petri Nygårdin, JVG:n, Fintelligensin ja vastaavien mainstream-räppääjien tasainen menestys osoittaa genren juurtuneen Suomeen ja ennen kaikkea suomen kieleen, jonka taitavasta käytöstä populaarimusiikin saralla on aina oltu ylpeitä. Suomalaisuus on näin nuoressa valtiossa ensisijaisesti kielen olemukseen kuuluvaa, ja hiphop on juurikin kielen musiikkia.
Odotettavissa onkin enää milloin aiheesta aletaan kirjoittaa kattavia kirjoja ja tehdä dokumenttielokuvia samaan malliin kuin metallista on jo pitkään tehty – kas, tässäpä idea jollekin uutteralle toimittajalle. 1998 ilmestyi suomalaista hiphopkulttuuria sivunnut Helsinki Graffiti. 2004 taas markkinoille lykättiin lähinnä mainstreamiin ja muutamaan vuoteen (ja vain musiikkiin, ei varsinaiseen kulttuuriin) keskittynyt Riimi riimistä -teos. Palefacen 2011 ilmestynyt Rappiotaidetta jäi harmillisen pintapuoliseksi artistikavalkadin esittelyksi, kahvipöytäkirjaksi. Olisiko ihan oikean, jykevän ja kattavan historiikin aika pian?
Miten tämä liittyy DJ Kridlokkiin? UG Solo on kaikessa sisäänpäin lämpiävyydessään teos jota ei voisi Memphis-kumarteluissaan luoda ilman vuosien undergroundissa muhimista ja Suomi-räpin kehittymistä tähän pisteeseen, jossa inside-läppien kertominen ja itseparodisuuden rajalla heiluminen on täysin okei.
Useaan otteeseen on todettu Raptorin lähes tuhonneen suomalaisen räpin - hiphopin kaapuun puettu huumorimusiikki sai suuren yleisön ajattelemaan koko genreä vain vitsinä. Tuntuu että erityisesti räpin uuden tulemisen myötä huumori oli hetken aikaa turhankin tiukasti pannassa, kuin itsesensuurin kourissa. Ei haluttu asettaa itseä naurunalaiseksi, jotta yleisön mielikuva ei luisuisi takaisin Raptoriin ja muihin hiphop-imagolla ratsastaneisiin yrittäjiin.
Silti rap-musiikkiin on aina kuulunut ihmisläheinen huumori ja nyt sen käyttäminen tuntuu olevan jo okei – huumorin on vain synnyttävä kulttuurista itsestään. Toisin sanoen se ei saa olla vain kasa toisiinsa liittymättömiä huonoja vitsejä, räpin tavoin kerrottuna. Olen itse kasvanut suomalaisen hiphopin parissa, fanina. Ette arvaakaan kuinka helpottavalta tuntuu kun saa nauraa artistin mukana. Tai on sitä saanut ennenkin, mutta nyt sitä ei tarvitse puolustella yhtä piinkovaan kuin joskus nuorempana. Itseluottamusta on tullut teinivuosista lisää, sekä minulle että suomiräpille.
UG Solossa on onnistuneen räppihuumorin kiteytymiä. Sen kaltaista työtä ei voisi ilmestyä ennen kuin aikaa on yksinkertaisesti kulunut tarpeeksi. Sen lisäksi se on kevyesti viime vuoden paras kotimainen levy.
Mikko Lamberg
Pieni siivu Turun kulttuurivuodesta
Turku toimi Tallinnan ohella vuoden 2011 kulttuuripääkaupunkina. Millaista kulttuurisemman Turun musiikkitarjonta kokonaisuudessaan sitten oli? Ei harmainta aavistustakaan. Todennäköisesti virallisissa loppuyhteenvedoissa sen sanotaan olleen anniltaan monipuolista ja kivasti kaiken kansan saatavilla. Kuvailemalla kahta viralliseen ohjelmaan kuulunutta tapahtumaa, Logomon jazz-iltaa ja Eurocultured 2011 -festivaalia, luulen saaneeni jonkinlaisen kuvan siitä, millaista musiikkianti oli ja eritoten siitä, millaista turkulainen yleisö on. Ainakin turkulaiset ovat suorasanaisia sekä nimiä ja mediahehkutusta kumartelemattomia.
Logomossa esiintyneet Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet sekä Ricky-Tick Big Band aloittivat oman kulttuurivuoteni helmikuun lopulla. Opiskelijat pääsivät paikalle vajaalla parilla kympillä, mutta silti tunsin seuralaiseni kanssa olleeni parikymmentä vuotta ikäkeskiarvon alapuolella. Siksi kuvittelinkin, että Salokosken ja Ilmiliekin vähäeleisen suuret, folkjazziksi sovitetut ruotsinkieliset sävelmät ja runot olisivat olleet yleisön keskuudessa odotetumpia kuin RTBB:n hikisen vauhdikas big band -iloittelu. Olin väärässä. Ei ollut ainoastaan yksi suu, josta kuului välitauolla: ”tosi väsyttävää, pitäisi olla vähän enemmän menoa. Eihän siinä tapahtunut yhtään mitään.”
RTBB:n riemukas soolovuorottelu sai yleisön sympatiat puolelleen, eikä Salokosken kokoonpanon vakavan kaunis tulkinta upeasta Vi sålde våra hemman -albumista vakuuttanut täyttä katsomoa. Olisin selvässä vähemmistössä puolustanut jälkimmäistä.
Niillekin, joille liian paksuja viipaleita siivuttava juustohöylä on ikävä rahareikä, oli tarjolla mielenkiintoista suomalaista livemusiikkia toukokuussa Eurocultured-kaupunkifestivaalilla aivan ilmaiseksi. Jokirannassa ei ollut ainuttakaan suuria väkijoukkoja liikuttavaa artistia, vaan indiemusiikin puhutuimpia nimiä. Äkkiä kävi selväksi, ettei etukäteiskohina houkuta turkulaisia – on osattava viihdyttää.
The Bad Ass Brass Bandia oli tuskin moni varta vasten tullut katsomaan. Lauantai-iltana bändin marssikulkue lähti tält pualt jokke ja päätyi omalle esiintymislavalleen tois pual jokke. Toistakymmentä soittoniekkaa käsittänyt orkesteri sai omaperäisellä aloituksellaan sivulliset liittymään kulkueeseen, ja pian tois pual jokke oli tungosta. Punkia, humppaa, kansanmusiikkia ja ties mitä yhdistelevä yhtye sai turkulaiset joraamaan ja kehuttu livekuntonsa oli itsellenikin nyt pätevästi perusteltu.
Festareiden hämmentävimmän hetken koin aurinkoisena sunnuntaiaamuna. ”At their best Shine 2009's backward-leaning pop songs make for a lighthearted, fun listen”, kehaisi jopa Pitchfork Mikko Pykärin ja Sami Suovan Shine 2009 -duon levyarviossa. Muutkin musiikkimediat ovat hehkuttaneet ihan kiitettävästi.
Mitään hauskaa ei sen sijaan ollut siinä, kun kaksi vittuuntunutta ja etäistä aurinkolasipäistä miestä jauhoi melodista mutta äärimmäisen tylsää elektropoppiaan. Vaikea sanoa, kumpi oli suurempi syyllinen floppiin: keikalle annettu varhainen ajankohta vai bändin intohimoton esiintyminen. Joka tapauksessa yleisömäärä vaihteli viidestä kahteenkymmeneen, mihin on laskettu mukaan musiikilta huomion vienyt reippaassa kesäkunnossa ollut herra ja kaksi häntä opastanutta vartijaa.
Mistä ihmeestä turkulaiset tiesivät jäädä kotiin? Vedin aamulla hätäisen ruisleivän, jotta ehdin varmasti saada hyvän paikan ja näköyhteyden, kun olisin voinut jäädä kotiin paistamaan herkkumunakasta, kuten kaikki muut turkulaiset. Puolitoista vuotta olen kaupungissa asunut, enkä vieläkään tiedä, missä oikeasti kannattaa olla ja missä ei. Ei käy kulttuuriohjelmaa laatineita kateeksi.
Pietari Raekallio, BABB-kuva Juuso Noronkoski / myspace.com/thebadassbrassband
2011: yksittäisiä parhauksia
Vuosi 2011 tarjosi vaatimattomasti huippuluokan albumikokonaisuuksia, mutta yksittäisistä biiseistä löytyi silti potkua. Vuoden parhaimmista albumeista mainittakoon kuitenkin 22-Pistepirkon Lime Green Delorean, Chisun Kun valaistun, Elbown Build a Rocket Boys! , Freemanin 4 ja Ville Leinosen Auringonsäde/pommisuoja. Tässä yksittäisiä parhauksia:
Cross-over: Felix Zenger feat. Asa & Kari Tapio – Pitkät päivät täällä
Eihän ”Klabbin” olisi vielä tarvinnut lähteä. Mutta kun kerran lähti, niin oli enemmän kuin suotavaa että juuri tämä jäi hänen viimeiseksi äänityksekseen. Samaan tapaan kuin Clarence Clemonsilla vierailu Lady Gagan levyllä. Asan vihkoon-viikkoon-riimit aiheuttavat aina pieniä otsankurtistuksia, mutta kyllä mies hommansa osaa. Mestarin ääni istuu saumattomasti kappaleeseen ja Zengerin beatboxaus on aina kiinnostavaa.
Roots: Scandinavian Music Group – Hautojen yli
Ensimmäinen kuuntelukerta aiheutti hämmennyksen: missä tässä on se ihana melodinen folk-biisi? Ajan kuluessa sitä kuitenkin oivaltaa, että eihän tämä mitään folkia ole, vaan erinomaista southern rockia – kuningasriffin kera.
Ulkomainen pop: Duran Duran – The Man Who Stole a Leopard
No tämä ainakin on poppia. Okei, levy julkaistiin digitaalisena jo vuoden 2010 tienoilla, mutta fyysinen julkaisu oli 2011. Jälleen yksi osoitus siitä, että liian usein levy-yhtiön jätkät ja mimmit tunnistaa kadulla kuulokojeista ja opaskoirasta, sillä kappaletta ei julkaistu lainkaan singlenä. Eri asia tietysti, jos bändi on vastustanut radio editin tekemistä 6-minuuttisesta biisistä.
Kotimainen pop: Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset
Niin, mikä nyt on poppia ja mikä indie/alternativea nykyään. Kenties vahvin kilpailija tässä kategoriassa oli Yonan Toisen oma. Tämä laulu jysähti jo Koivun soolokeikalla pari vuotta aiemmin. Mutta onhan se herkullista valita parhaaksi pop-lauluksi kappale, jonka kertosäe kuuluu: ”minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa – ja minä vihaan sitä”.
Video: Lisa Hannigan – Safe Travels (Don't Die)
Ei varmasti budjetilla pilattu video, mutta vuoden paras. Musiikki istuu videon hauskaan tarinaan saumattomasti. Eihän tätä tarvitse enempää perustella, katsokaa itse.
Alternative: Ville Leinonen – Aika
Ex-runopoika maailmanlopun meiningeissä. Mystinen ja hypnotisoiva, piinaavakin. Leinonen osoittaa taitavansa myös elektronisen musiikin salat. Jopa Depeche Modelta hiukan haiskahtava kosketinkuvio kruunaa esityksen neuvottoman ja lohduttoman tunnelman.
Iskelmä: Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani – Bonsaipuu
Etäisesti Hectorin laajimpia ja filosofis-realistisimpia kappaleita muistuttava teksti yhdistyy saumattomasti aivan perkeleellisen tarttuvaan melodiaan. Oman genrensä ehdotonta mestariluokkaa.
Lipunheiluttaja: Beady Eye – The Beat Goes On
Anthem-osaston voittaja tulee yllättävästä suunnasta. Liam Gallagherin laulamana näitä on toki kuultu enemmän kuin laki sallii, mutta kun tässä bändissä ei ole sitä lauluntekijää, joka näistä on yleensä vastannut. Näin syleilemme maailmaa futiksen hengessä, oli se kornia tai ei.
Live: Manic Street Preachers – Brixton Academy 2011
Tiukassa livekunnossa oleva bändi, jolla on 20 vuoden ajalta yksinkertaisesti ne kaikki biisit, joita onnistuneelle rokkikeikalle voi edes kuvitella. Lontoossa biisilista on jotain ihan muuta kuin Suomen festarikeikoilla ja keikkapaikan linnamainen miljöö on hulppea. Lavarekvisiittana mm. marmorista (?) tehty koira. No further questions.
Comeback: Freeman
Vaikka Uusi Fantasia -tuotantoryhmän ja Freemanin taannoisen Liian myöhään -hitin menestys saattoi vihjatakin laajemmasta yhteistyöstä, tuli tämä levy silti aika puskista. Kotimaista laatupoppia ja artisti, joka heittäytyy musiikkiinsa täysillä eikä ota asioita tai itseään liian tosissaan.
Taistelu: Topi Sorsakoski
Kun sairaus iskee keuhkoihin, on laulamisesta kunnialla selviytyminen hatunnoston arvoinen asia. Taiteilijan viimeisellä albumilla on hyvin kuultavissa missä vaiheessa mikäkin laulu on äänitetty. Tämä aivan loppuvaiheen Lou Reed -tulkinta kiteyttää oikeastaan koko levyn. Mestarin voimakkaat maneerit ovat kateissa, ja siksi esitys tuntuukin entistä paljaammalta ja koskettavammalta.
Heikki Väliniemi
Tästä vuosikatsauksen toiseen osaan.
