Jethro Tull: Aqualung, 1971
13.01.2012
Progen jättiläisen ”se toinen tunnettu” pitkäsoitto sai 40 vuotta julkaisunsa jälkeen arvonsa mukaisen uudelleenjulkaisun. Ensimmäisen ja toisen sukupolven cd-versiot eivät missään nimessä tehneet oikeutta alkuperäiselle levylle, mutta nyt mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Aqualung 40th Anniversary Collector’s Edition -boksi on kaikin puolin todella tuhtia tavaraa.
Vuoden 1971 keväällä julkaistu Aqualung oli Jethro Tullin uran kannalta oleellinen julkaisu. Hieman kärjistetysti voikin sanoa, että ilman sitä (ja seuraajaansa Thick As A Brickiä) yhtye ei olisi enää pitkään aikaan ollut olemassa. Nyt Ian Andersonin johtama bändi kiertää maailmaa säännöllisen epäsäännöllisesti ja puheita uudesta pitkäsoitosta nousee aina silloin tällöin esiin.
Kovinkaan aktiivinen Jethro Tull ei levytysrintamalla ole enää vuosiin ollut, sillä vuoden 2003 The Christmas Album on yhtyeen viimeisin uutta materiaalia sisältänyt albumi. Aqualungin juhlajulkaisun kaltaiset paketit pitävät Tull-fanit varmasti kuitenkin tyytyväisenä, sillä alkuperäisen albumin lisäksi mukaan on mahdutettu Porcupine Treesta tutun Steven Wlisonin uusi, alkuperäistä kunnioittava miksaus, sekä blu-ray-, DVD- että vinyyliversiot levystä. Ja jotta joka pennille tulisi varmasti vastinetta, on kaiken suolana 48-sivuinen kovakantinen kirja. Tämän tyyppiset juhlajulkaisut olisivat tietysti aivan yhtä tyhjän kanssa, jos itse sisältö ei olisi kunnossa. Onneksi tästä ei Aqualungin tapauksessa ole pelkoa.
Jethro Tull edustaa varmasti monelle juuri niitä arvoja, joiden takia klassinen rock kärsi valtavan inflaation 70-luvun lopun myllerryksissä. Pitkät, raskassoutuiset kappaleet yhdistettynä virtuoosimaiseen soittoon ja mahtipontiseen tuotantoon olivat monelle liikaa ja Jethro Tull sai aikanaan osansa tästä heitetystä loskasta – ja osittain aivan aiheestakin. Pömpöösin progen maailmassa Jethro Tull oli kuitenkin juuri se kaikkein ketterin ja arvaamattomin yksikkö.
Huomionarvoista on, että vaikka Tullin levyt on päällisin puolin hyvin tuotettuja, löytyy niistä nykypäivänä varsin paljon särmää ja lukuisia spontaaneja päähänpistoja. Merkille pantavaa on myös se, että Aqualungilla bassoa soittava Jeffrey Hammond oli vasta liittynyt yhtyeeseen, eikä hänelle ollut juurikaan soittokokemusta ennen Jethro Tullia. Kuvataitelijaksi kouluttautunut ja sillä alalla sittemmin hyvin menestynyt Hammond hoitikin leiviskänsä omaan ”persoonalliseen” tyylinsä Andersonin vahvassa ohjauksessa. Toisaalta juuri tämä puukätinen ja suoraviivainen bassottelu tekee Aqualungista osaltaan niin vahvan levyn kuin se on – Andersonin huilulle ja Martin Barren kitaralle jäi selvästi enemmän liikkumatilaa.
Tärkein osatekijä Aqualungin klassiseen asemaan ovat kuitenkin itse laulut. Levyn nimiraita on kahdesta, toisistaan radikaalisti eroavasta osasta liki nerokkaasti koostettu yhtenäinen kappale, joka onnistuu samanaikaisesti olemaan koskettava ja päällekäyvä. Kappaleen herkempi osa, ns. kertosäe, on yksi 70-luvun rockin kiistämättömästi hienompia hetkiä. Se, että kappaleesta saattaa jollekin tulla mieleen Led Zeppelinin eeppinen Stairway To Heaven ei välttämättä ole täysin tuulesta temmattu mielikuva, sillä Zeppelin nauhoitti IV-levyään samaan aikaan samoissa studiotiloissa. Se, kumpi imi inspiraatiota kummalta, jäänee arvoitukseksi.
Toinen JT-kaanoniin olennaisena osana kuuluva Aqualung-kappale on Locomotive Breath, josta puolestaan voi vetää jonkinlaisia yhtäläisyysviivoja muutaman vuoden päästä suosioon nousseeseen Queeniin. Aqualungin ja Locomotive Breathin tärkeydestä Ian Andersonille kertoo jotain se, että Jethro Tull ei ole kappaleiden ilmestymisen jälkeen soittanut yhtäkään (!) keikkaa ilman näitä kahta.
Vaikka Aqualung usein leimataankin teema-albumiksi, ei se varsinaisesti ole sitä. Tai pikemminkin sillä on kaksi, eri puolille rajoittuvaa, teemaa. Ensimmäinen puoli käsittelee laitapuolen kulkijoita: resuisia kerjäläisiä, kierosilmäisiä huoria ja sekalaista rosvojen kokoelmaa kun taas kakkospuoli keskittyy puhtaasti järjestäytyneen uskonnon ankaraan kritisoimiseen. Ja kuten arvata saattaa, juuri b-puoli aiheutti levylle hankaluuksia Yhdysvalloissa, jossa levystä julkaistiin aikanaan versio, jolta oli poistettu selvimmin uskonnonvastainen My God-biisi. Sen sijaan murteen taakse piiloutuneet kielikuvat seksistä menivät Amerikan portinvartijoilta täysin ohi tutkan.
Aqualung on Jethro Tullin levyistä ilmiselvin klassikko, sen ihka oma Sgt. Pepper, mutta henkilökohtaisena suosikkina sitä en voi yrityksestä huolimatta pitää. Tullin levyistä läheisin on minulle aina ollut vuoden 1978 folk-henkinen Heavy Horses, eikä tilanne tule tästä enää mihinkään muuttumaan. Aqualung on kuitenkin olennainen osa rockin historiaa ja varma tärppi johonkin pubin musiikkivisaan. Jo pelkästään sen vuoksi se kannattaa tsekata ajatuksella läpi.
Teksti: Jari Jokirinne
