Ajankohtaista

Maaliskuun albumikooste

07.03.2012


Dear Superstar Dear Superstar: Damned Religion
Blast

Manchesterilainen Dear Superstar on löytänyt vähän keskimääräisestä poikkeavan tavan diggailunsa hyödyntämiseen. Yhtye sotkee 80-luvun lopun tukkahevinsä moderniin metalli-ilmaisuun sillä lailla mallikkaasti, että se lienee karannut MTV UK:n Maybe For Future MTV-Metal Revivals If We Don't Have Anything Else -laatikosta monen paremman, mutta yhtä tylsältä kuulostavan yhtyeen vietyä sen paikan taivaskanavalla.

Kyllähän Dear Superstar on aivan mainio yhtye, esimerkiksi kiertueelle lämmittelijäksi. Tämän ovat huomanneet mm. Bullet For My Valentine sekä kotoinen Hanoi Rocksimme. Dear Superstar – nuori, energinen ja vauhdikas – saa lämmön koholle, mutta ei jätä ketään varjoonsa. Yhtyeen kolmas albumi Damned Religion tekee selväksi, että soittojärjestystä pitäisi muuttaa. Soundi on suurta ja puleerattua ja paikoin Dear Superstar soi juuri niin likaisesti, että yhtyettä kehtaa sellaisena mainostaa. Mutta ehkä sisältöäkin olisi pitänyt miettiä: kymmenen biisin joukossa on melkein pelkästään radioystävällistä, mutta täysin mitäänsanomatonta veisuuta maailman radiorockilaisille. On hei rajua ja vittu minkä kokoset rummut padapum – ja ensi viikolla uudet bändit ja "uudet" biisit!

Jani Ekblom


Fadeout Fadeout: To Protect Our Way of Living
Secret Entertainment

Joskus hommat voi hoitaa erittäin mallikkaasti, jopa hyvin, ja silti jäädä oven väliin ihmettelemään, kun muut jo menevät kaukana. Kolmen demon aikana metallisen ilmaisunsa kohti radioystävällistä pop-rockia kääntänyt Fadeout on esikoisellaan lähtenyt isolle järvelle kalaan. To Protect Our Way of Livingin on miksannut Tim Palmer ja se luonnollisesti kuuluu. Fadeoutin sointi on komeaa, tasapainoista ja tuhansia kertoja kuultua soundia, jota voi kutsua vaikka kypsäksi.

Mielenkiintoisesta kyllä, Fadeout ei muodollisesti perinteiseen radioon mahdu. Yhtye ammentaa oppinsa 1970-luvun rockista ja sen pyöreistä, ilmavista ja progressiivisista suunnista. Biisit ovat nättejä, mutta rakentuvat laajoiksi, venytetyiksi ja vähän perustelemattomiksi läpijuoksuiksi – vaikka aineksia olisi paljoon muuhunkin, ja vaikka päinvastaiseen. Kokonaisuudessaan albumi on taidokas kudelma vähän pehmeää, alternativeenkin taipuvaa pop-rockia. Se vain kaipaisi hirveästi lisää särmikkyyttä. Silloin tekstit läpäisevä agendakin nousisi paremmin esille.

Jani Ekblom


Lurk Lurk: Lurk
Totalrust

Suomalaisen Lurkin itse toteuttama ja israelilaisen Totalrustin julkaisema debyyttilevy on melkoinen kattaus doomin, sludgen ja hitaamman kuolonmetallin sekaista murskausta: kylmää, rohtunutta, raakaa ja pirullisen tehokasta rutinaa. Esimerkiksi Soar on niin perustavalla tavalla painoa harteille heittävä aloitus, että sitä seuraava biisiviisikko jää väistämättä jälkeen, vaikkei levy kokonaisuutena juuri anteeksi pyytele.

Tamperelaisten tarjonnan edessä on nöyrryttävä: Lurk ei ainoastaan ole paahtavan raskas levy, vaan se sisältää aimo annoksen kimuranttisuutta ja vivahteita sekä groovea. Lurk soittaa kuin viihdyttääkseen, ei tuhotakseen. Varsinkin yhdistelmänä harvemmin raskaassa hidastelussa todistettu ominaisuus on yhtyeen jatkon kannalta arvokas. Debyytiksi Lurk on mallikas, vaikka se on niin ilmeisesti vinyyliprässiä varten miksattu, että on pakko toivoa levyn ilmestyvän myös isona mustana.

Jani Ekblom


Läskit lokit Läskit lokit: Älä tuomitse
Omakustanne

Jos pitäisi veikata, sanoisin että Läskien lokkien soittimissa on kotimaisista levyistä pyörinyt mm. Ruudolfin, Tulenkantajien ja Kemmurun hengentuotokset. Ainakin nämä kuuluvat Älä tuomitse -levyllä paikoin häiritsevänkin paljon läpi, sekä taustoissa että läpissä/riimeissä. Mutta sen ansiosta ryhmän ensimmäinen levymittainen tuotos on myös varsin letkeä kokonaisuus.

Taustoja levyllä on noin kahdentyylisiä: ne pyörivät jonkin klassishenkisen ja kivan samplen ympärillä, tai ne ovat rytmipainotteisempia, mutta vähäeleisiä, jopa huomaamattomia. Jälkimmäinen nostaa huomion nokkaan verbaalisen ulosannin, ja se lienee Läskien lokkien ankarin työnsarka tulevaa ajatellen. Leppoisasti tai vain laiskasti etenevät flow't menettevät helposti otteensa kuulijasta, etenkin kun juttujen sisältö on kuullunpuoleista. On kuitenkin positiivista, ettei levyltä löydy oikein minkäänlaista uhoa: vittuilussakin luotetaan enemmän pyöreisiin ja pehmeisiin muotoihin. Älä tuomitse ei aiheutakaan ahdistusta millään ominaisuudellaan, mutta kokonaisuus on melko valju. Kömpelöydestä pääsee eroon treenaamalla, näkemystä tulee jos on tullakseen.

Jani Ekblom


The Terraces The Terraces: The Terraces
DR2

Englannin ja Australian työväenluokkaisista kaupunginosista ponnistava The Terraces ilmoittaa kulkevansa The Clashin ja Sex Pistolsin jalanjäljissä. Ajatus on oikea, koska esikoisensa perusteella The Terraces sijoittuu jonnekin verrokkiensa väliin: suht monipuolisesti klassista melodista punk rockia soittava nelikko ei saavuta sellaista tiukkuutta tai räjähtävyyttä kuin se ehkä itse haluaisi uskoa.

Laulaja Gary Buckleyn (ex-One Way System) ulosannissa on kyllä roimaa rouheutta, mutta myös oletettavasti iän mukanaan tuomia rajoituksia, eli pidättelevyyttä. Yhtyekin soi nätisti, mutta vähän kahlitun oloisesti. The Terraces lieneekin repäisevämpi lavalla. Levymuodossa käteen jää tunne, että yhtye halajaa klassisten punk-yhtyeiden kaanoniin, mutta tekee samalla uskottavuuden kannalta kuolettavia ja musiikilliseen umpikujaan johtavia kurvauksia MTV-"punkin" puolelle. Kymmenbiisinen ei ole huono, vain melko mitäänsanomaton.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 3648
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s