Elokuun albumikooste
06.08.2012
Elokuun albumikoosteessa ovat mukana Paloma Faith odotetulla kakkoslevyllään, tuottajakaksikko K.V.N & Lobo, Laxa persoonallisella debyytillään, konkari Rick Estrin sekä tuottelias UG/OD -kaksikko.
Paloma Faith: Fall to Grace
Sony
Vuoden 2009 debyytillään raikkaasti ja sielukkaasti popannut Paloma Faith ajaa uutuudellaan klassiseen kakkoslevyn miinaan. Fall to Gracen keskitempoisen, ammattitaitoisen ja suuresti soivan, mutta auttamattoman mitäänsanomattoman materiaalin perusteella Faithin uralle ei uskalla ennustaa kovin pitkää ikää. Ensilevyn pirteys ja ajoittainen rehvakkuus ovat tiessään ja tilalla on pöhöttyneitä balladeja sekä harmittoman kevyitä kasarivaikutteita.
Paloma Faith osaa toki laulaa, eivätkä vertaukset Amy Winehouseen ole aivan tuulesta temmattuja. Faithin laulaessa mikään ei kuitenkaan liikahda sisällä, vaikka yritys on kovaa. Suurin synti on silti lopulta sävellysten mielikuvituksettomuus. Kappaleet ovat rakenteellisesti todella riisuttuja: sooloja, välisoittoja tai usein edes C-osia on turha odottaa. Kaikenlaisen oivaltavuuden puuttuessa Faithin sinänsä komea vokalisointikaan ei onnistu pitämään mielenkiintoa yllä. Tylsää kamaa.
Tommi Saarikoski
K.V.N & Lobo: Mac ShitFreaky Beats / FJUU
Miellyin kovasti K.V.N & Loboon kolmisen vuotta sitten. Tuottajakaksikko tuntui tiivistäneen pitkähkölle Welcome to the Dead Endille monia mielenkiintoisen instrumentaalimusiikin perusjuttuja erittäin kiinnostavaan muotoon. Tuore Mac Shit ei olennaisilta osiltaan edeltäjästään eroa: mitä nyt on vähän synkeämpi, rauhallisempi ja osin myös helpompi jättää huomiotta.
Mac Shit on mitä suurimmassa määrin fiilismusiikkia. K.V.N & Lobo luovat pienin vedoin yllättävänkin puhuttelevaa rytmimusiikkia. Kokonaisuus on edeltäjäänsä monotonisempi, vähemmän muuttuva ja vähemmän ekstaattinen. Tasaisuus on kuitenkin Mac Shitin vahvuus. Levyä voi väittää varovaiseksi, tietyin varauksin jopa värittömäksi, mutta tyylikäs ja varmaotteinen se silti on. Tavallaan siis toisinto edeltäjästään: hyvä osoitus kaksikon kyvystä luoda pidättyväistä, mutta ei vähäeleistä musiikkia.
Jani Ekblom
Laxa: Grandmaster LaxatiiviOmakustanne
Nimen, kannen ja muiden ulkomusiikillisten seikkojen takia olin tuomita Laxan vitsiksi, mitä se ei musiikillisesti ole. Helsinkiläisen esikoinen on melkein tyylipuhdas DIY-tuote: Laxa on itse tehnyt biitit ja tekstit, ja soittanut ja masteroinut lopputuloksen.
Grandmaster Laxatiivi liikkuu paljolti kasaridiskon soul- ja funk-maailmoissa, mutta omaa myös kiinnostavamman puolen. Saatteessa mainitut Vangelis ja Robert Fripp kuuluvat harvemman räppärin vaikutteisiin, ja se on sääli. Laxalla ne kuuluvat rohkeasti läpi. Esim. Uusi alku ja sen synkästä syntikkatrippailusta psykedeeliseksi ambientiksi muuntuva tausta asettaa odotuksia. Ikävää, että ylipitkällä levyllä rohkea kokeellisuus jää vähemmistöön: esimerkiksi Arki ja triptyykki I, II ja III ansaitsisivat tulla paremmin esiin nostetuiksi.
Sanottavaa Laxalla riittää, mutta verbaalinen ulosanti tuntuu väkinäiseltä ja säkeistöt turhan täyteen ahdetuilta; ei kokonaisuuden parempi puoli. Parhaimmillaan mainio, ja joka tapauksessa varsin persoonallinen levy.
Jani Ekblom
Rick Estrin and the Nightcats: One Wrong TurnAlligator
Huuliharpisti, laulaja ja lauluntekijä Rick Estrin on vaikuttanut blues-piireissä jo reilun 40 vuoden ajan. Mieli on kuitenkin pysynyt virkeänä, siitä on osoituksena elinvoimainen One Wrong Turn -albumi. Pätevän The Nightcats-yhtyeen tuella Estrin onnistuu puhaltamaan pahimmat pölyt standardinomaisen bluesin päältä kuitenkaan suututtamatta puristeja. Kuivan humoristiset lyriikat, maaninen huuliharpun soitto ja pienet tyylikokeilut pitävät mielenkiinnon kohtuullisen hyvin yllä läpi levyn.
Perinteisimmissäkin numeroissa Estrin ja the Nightcats nousevat useimmiten keskitason tekemisen yläpuolelle. Kiinnostavinta antia ovat kuitenkin kappaleet, joissa eksytään hiukan sivupoluille pääväylältä. Desperation Perspirationin funk-basso, Old Newsin riisuttu harppukurnutus ja etenkin nimellään itseään hyvin kuvaava rautalankainstrumentaali The Legend of Taco Cobbler tuovat sopivaa maustetta vaisumpien hetkien keskelle. Jos perinnetietoinen, mutta silti moderni blues kiinnostaa, on syytä ottaa One Wrong Turn haltuun.
Tommi Saarikoski
UG/OD: Fatta plattaMonsp
Suomen tuotteliaimman hiphop-muusikon Huge L:n sekä räppäri Moden UG/OD-projektin viimevuotinen albumi saa pikaista jatkoa. Tuntuu siltä kuin Fatta platta olisi syntynyt samoissa sessioissa, sillä levyllä leijutaan edelleen muovisissa kasaritunnelmissa syntikoiden ja rumpukoneiden keskellä. Biitit kuulostavat enimmäkseen unohdettujen 80-luvun elokuvien ja sarjojen soundtrackeiltä napatuilta, ja ihan hyvä niin.
Päihteiden, kevyen kannanoton ja huumorin kolmiossa käyskentelevät tekstit eivät alita rimaa, mutta eivät toisaalta ylitäkään sitä tarpeeksi reilusti. Vaikka Huge kuinka todistelee riimeissään, että nopean julkaisutahdin ei tarvitse vaikuttaa laatuun, on Fatta platassa liukuhihnatuotteen makua. Sitä kuluttaa ihan mielellään, mutta mitään kovin erikoista tai mieleenpainuvaa siinä ei ole. Korviaan höristää oikeastaan vain Tanssii-kappaleen hunajaiselle yhden koukun R&B:lle sekä No hehkutus-biisin simppelin uhkaavalle biitille.
Tommi Saarikoski
