The Smashing Pumpkins: Mellon Collie and the Infinite Sadness
05.02.2013
EMI
Muistan edelleen sen päivän kuin eilisen. Oli vuoden 1995 loppu, olin 11-vuotias ja MM-kultahuuma oli vieläkin tuoreena mielessä. Matkasimme perheen kanssa autolla Kirkkonummelta Helsinkiin, pistimme auton parkkiin Esplanadille ja suuntasimme puistokadun pohjoispuolella sijaitsevaan levykauppaan. Isoveli teki ratkaisevan päätöksen, ja kaikista houkuttelevista tarjolla olleista levyistä mukaan tarttui The Smashing Pumpkinsin äskettäin julkaistu Mellon Collie and the Infinite Sadness. Yhtyeen Today-kappale oli entuudestaan tuttu ja Siamese Dreamkin oli ollut lainassa kirjastosta. Tämä oli kuitenkin toista maata. Mazdan takakontissa olevaan kuuden CD-levyn vaihtajaan asetetut kaksi levyä muuttivat jotain nuoren pojan sisällä.
En todellakaan osaa sanoa, kuinka suuri osa tarinasta on totta. Voi olla että kasa erillisiä tapahtumia on yhdistynyt päässäni selkeäksi narratiiviksi, jonka avulla albumin vaikutusta on helpompi muistella. Vuosi saattoi hyvin olla vaikka 1996 tai 1997, saatettiin olla junalla liikenteessä ja levykauppakin saattoi olla Anttila. Ikiviisas Google ei ainakaan pikaisella haulla viitannut merkilläkään siihen, että Kasarmikadulla tai Korkeavuorenkadulla olisi ollut alan putiikkia. Kuuden CD:n vaihtajasta olen sentään varma, ja Mazdasta. Muistan kuinka sininen kakkoslevy jäi joskus jumiin vaihtajaan. Siitä muistona x.y.u.n loppumetakasta tuli vain pätkivää ja nykivää mössöä.
Hypätään vuoteen 2013. Kuuntelen remasteroidulta levyltä x.y.u.-kappaletta, ja huomaan, että sen loppu, jonka olemassaolosta en ole lähes 20 vuoteen tiennyt, on sittenkin vimmaista, kaikessa rumuudessaan ja vihlovuudessaan kaunista mössöä. Olo on jälleen kuin 11-vuotiaalla, samaan aikaan hämmentynyt ja innostunut.
Mellon Collie and the Infinite Sadness on yhä tänä päivänä selittämättömän kiehtova levy, eikä sen maagisuuden ja mystisyyden aura ole paljoa hälvennyt. Muistikuvat uskomattoman monipuolisesta kappalemateriaalista, kansitaiteessa seikkailevista eläinhahmoista, sanoitusten viereen asetelluista biisikohtaisista symboleista ja levyjen aurinkonaamoista ovat painaneet albumista mieleen niin vahvan jäljen, että myöhemmällä iällä itse kuuntelukokemus on tuntunut jäävän pettymykseksi. Lukemattomia ovat ne kerrat, kun olen levyhyllyäni selatessa tarttunut naarmukantiseen Mellon Collieeni, hypistellyt sitä hetken ihaillen, mutta laittanut lopulta takaisin odottelemaan parempaa päivää.
Remasteroitua albumia kuunnellessa mieleen palaa kuitenkin se musiikillinen rikkaus, joka on viime aikoina jäänyt kiehtovien mielikuvien alle. Muistelen harmitelleeni taannoin levyn yleissoundin suttuisuutta, mutta uuden masteroinnin (ja varmasti myös uusien parempien kaiuttimien) ansiosta pahanlaatuisesta tuhnuisuudesta ei ole tietoakaan. Päinvastoin, kitaran upea särökirjo sekä etenkin ihanan 1990-lukulaiset rumpusoundit potkivat persettä tainnuttavalla voimalla. Tämän ansiosta tajusin vasta nyt, kuinka upea rumpali Jimmy Chamberlain on. Kuunnelkaa vaikka Muzzlen jatkuvaa fillitulitusta tai Porcelina of the Vast Oceansin jykevyyttä!
Billy Corgan (huomatkaa kuinka pitkälle pääsin mainitsematta vanhaa narisijaa!) on kuvaillut levyä The Smashing Pumpkinsin vastineeksi Pink Floydin The Wallille. Vielä tätä selkeämmin Mellon Collie vertautuu kuitenkin The Beatlesin White Albumiin. Molempia levyjä yhdistää tyylien laaja kirjo, kokeilunhalu sekä ylenmääräisen perfektionismin puute. Kumpikaan levyistä ei missään nimessä ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan levyjen vahvuus piilee siinä runsaudenpulassa, mihin albumit kuulijan hukuttavat. En voi millään väittää rakastavani kaikkia Mellon Collien 28 kappaleesta, mutta siltikin olisi vaikea luopua yhdestäkään.
Kokonaisuuden aloittava nimikappaleen kaunis pianointro ja paketin päättävä koko yhtyeen laulama, hellyttävän kömpelö Farewell and Goodnight pyrkivät luomaan jonkinlaisia kehyksiä, mutta levyä tekee silti mieli arvostella kappalekohtaisesti. Ja kohokohtiahan riittää. Ensimmäisen levyn jatkumo Tonight, Tonightista Bullet With Butterfly Wingsiin on tyrmäävä, ja siitä täydellisesti toipuminen kestää aina Porcelina of the Vast Oceansiin asti. Itselleni Porcelina on aina ollut levyn avainkappale, jonka matka hitaasti kasvavasta näppäilystä seisauttavaan riffiin sekä kauniisiin laulumelodioihin koskettaa aina. Eräänlainen sisarkappale tälle on kakkoslevyn eeppinen Thru the Eyes of Ruby, jonka 70 kitararaitaa syntyivät Corganin vastaiskuna bändikavereiden saamattomuudelle.
Toinen levy sisältää myös muita täysosumia. Aloituskappaleet Where Boys Fear to Tread ja Bodies osoittavat, että Corgan oli parhaimmillaan lyömätön kitarariffien säveltäjä. Hittisingleksi noussut 1979 ihastuttaa täsmällisen nakuttavalla rytmillään ja hienolla melodiallaan. Aina kiehtonut yksityiskohta on myös kappaleen säkeistössä toistuva ääni, joka kuulostaa siltä kuin joku pärisyttäisi huuliaan sormilla. Mitäköhän siinä oikeasti tapahtuu? Sininen levy sisältää myös ääripäät, jotka eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan. Tales of a Scorched Earthin vesikauhuista sekoilua ja Lily (My One and Only):n 1900-luvun vuosisadan alun mieleen tuovaa kepeyttä on vaikea kuvitella saman yhtyeen tekeleiksi. Niin kiehtovia kokeiluja kuin kakkoslevy tarjoaakin, jää se ensimmäisen levyn hittikavalkadin varjoon.
Uuden painoksen kansiteksteissä Corgan kertoo levyn teosta sekä yleisesti että kappalekohtaisesti. Levyn tuottaneiden Floodin ja Alan Moulderin panos vaikuttaa olleen todella suuri. Mellon Colliella Corgan antoi hieman lisätilaa myös Siamese Dreamilla varjoon jääneille James Ihalle ja D’arcy Wretzkylle, mutta kappalekuvauksia lukiessa ei jää epäselväksi, kenellä nauhoituksissa oli viimeinen sana. Joka tapauksessa albumi oli Corganin mukaan bändikemian tasolla yhtyeen huippuhetki, ja sellaiseksi se jäi myös musiikillisesti sekä kaupallisesti. Tuntuu tavallaan täysin käsittämättömältä, että ääripäästä toiseen seilaavaa parituntista järkälettä on myyty pelkästään Yhdysvalloissa yli 10 miljoonaa.
Mellon Collie and the Infinite Sadness on itselleni lämmin muisto paitsi nuoruudesta, myös yhtyeestä, joka on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Oma mielenkiintoni Smashing Pumpkinsiin lopahti melko pian Adoren jälkeen, mutta onneksi syventymistä menneeseen voi jatkaa vaikkapa hankkimalla Mellon Colliesta julkaistun 5 CD:n ja DVD:n paketin. Ehkä silloin selviäisi myös vastaus mieltäni pitkään askarruttavaan kysymykseen: Olisiko Mellon Collie vielä parempi levy, jos Billy Corganilla olisi vahvempi ja miellyttävämpi ääni? Vai piileekö suurin osa levyn karismasta juuri Corganin nasaalinarinassa?
Tommi Saarikoski
