16.07.2013
Grungen j�lkil�ylyiss� menestystutkassa v�l�ht�neen orkesterin toinen t�yspitk� paljastui ajattomien powerpop-helmien aarreapajaksi.
Leikit��n mielikuvabingoa. Sanon sinulle aikakauden, musiikkityylin ja sijainnin, ja sin� kerrot mit� siit� tulee mieleen. Valmis? Okei, t��lt� tulee: 90-luvun puoliv�li, alternative rock ja Seattle. Mit� tuli mieleen? Ei varmaan ainakaan iloisesti virnuileva kaksikielist� kitaraa soittava kaljup��, joka rallattelee kissoista, persikoista ja supermalleista tukevan rullauksen p��lle.
Menestyksen kannalta seattlelainen Presidents of the U.S.A tai PUSA j�i v�l�hdykseksi tutkassa, mutta j�lkik�teen tarkastellen b�ndi oli omanlaisensa valopilkku. Nimikkodebyytin ilmestyess� vuonna 1995 grungen kovimmat vuodet olivat jo takana � liek� Kurt Cobain vienyt ne menness��n, sill� 90-luvun alussa suosioon nousseiden rock-b�ndien saralla elettiin murroksen aikaa. Alice In Chains taisteli Dirtin (1991) seuraajaa kasaan vokalisti Layne Staleyn upotessa syvemm�s p�ihdespiraaliinsa, Soundgarden taisteli Superunknownin seuraajaa kasaan, ja vaikka Down on the Upside (1996) olikin ihan hyv� luomus, hiipui orkesterikin sen my�t� pitk�ksi aikaa. Pearl Jam taisteli No Coden (1996) kasaan, ja edelt�jiins� n�hden levy floppasi vahvasti sek� yleis�n ett� kriitikoidenkin mielest�.
Seattlen ulkopuolella tilanne n�ytti samaan tapaan nihke�lt�. Weezer p�kersi kasaan Pinkertonia (1996), jonka hienous huomattiin noin kymmenen vuotta levyn ilmestymisen j�lkeen. Seurauksena b�ndist� kuultiin seuraavan kerran vasta vuosituhannen vaihteen my�t�. Red Hot Chili Peppers taisteli nitisev�ll� kokoonpanolla esiin One Hot Minuten (1995), joka oli raskas, synkk� ja kompasteleva floppi. Dinosaur Jr. :kin hiljeni Hand It Overin (1997) j�lkeen hyv�ksi aikaa. The Smashing Pumpkinsilla sent��n pyyhki paremmin kuin koskaan - lukuunottamatta Mellon Collie and the Infinite Sadnessin kiertueen keskeytymist� live-kosketinsoittaja Jonathan Melvoinin yliannostuskuoleman johdosta, joka puolestaan johti rumpali Jimmy Chamberlinin potkuihin ja synapop-painotteiseen Adore �levyyn (1998), joka floppasi ilmestyess��n.
Huh. Samalla kun ys�rin alternative rockin suuret nimet ajautuivat itse kukin omanlaisiin edell� esitettyihin vastatuuliinsa, alkoi b�ndien j�tt�m� tyhji� t�ytty� lupaavista tulokkaista, kuten Creed ja Moist, ja mit� niit� muita yksisanaisia, t�ysin unohdettavia pseudo-grungeb�ndej� nyt olikaan. V�h�n masentava skenario, jossa �rsytt�v�n pitk�ll� nimell� varustetun PUSAn debyytilt� lohjenneet pienoiset hitit Kitty, Peaches ja Dunebuggy n�ytt�ytyv�t virkist�vin� poikkeamina. B�ndin toinen pitk�soitto antoi kaikki merkit yh� suurempaan suosioon ponnahtamisesta, mutta suuri yleis� k��nsikin selk�ns�, ja orkesterin osaksi j�i pienehk� kulttisuosio.
Ei tunnu merkityksellist� pohdiskella miksi se ei menestynyt niin kuin oli tarkoitus, vaan iloita siit� hyv�st�, ett� t�m� kyseinen, aikoinaan luokkaretkell� Helsingiss� ostamani levy kaivautui naftaliinista esiin t�ysin sattumalta. Leimallisesti sis�lt� on puhdasta ys�ri�, mutta nostalgian sijasta sen kuoren alla majailee roima nippu ajattomia powerpop-veisuja puettuna omalaatuisiin asusteisiin. Stemmojen kannalta b�ndi vet�� vertoja Weezerin debyytille, ja trio kuulostaa pelkistettyn�kin hieman itse��n paksummalta, kiitos matalalle omituisella kielikombinaatiolla viritettyjen �basitarin� ja �guitbassin�.
Tyylillisesti m��ritellen II on melkoinen sillisalaatti. Lunatic to Love ja riemastuttava soittokamaylistys Toob Amplifier kaahaavat punkrockin rajamailla, pirte�sti suriseva Volcano omaa Beach Boys-piirteit� ja ihastuttavan rock�n�roll-pianon. Mach 5 sen sijaan r�m�ytt�� suorilta polkimen pohjaan ja suuntaa moottoritietunnelmiin Tiki Godin pahaenteisen rullauksen muistuttaessa sit�kin enemm�n 70-luvun hard rock-remellyksi�. Parhaimmillaan b�ndi on hypertarttuvien ja el�v�isten powerpoppien parissa, kuten stadionmaisiin mittasuhteisiin kasvava Bug City ja erityisesti Supermodel, tuo turhanp�iten hukattu hupihelmi.
Rehellisyyden nimiss� on todettava, ett� aivan t�ysin sillisalaatti ei vakuuta. Twig j�� v�h�n tyls�ksi jankutukseksi, etel�valtiomainen boogie-l�ntystys Bath of Fire tuntuu olevan ihan v��r�ss� paikassa ja huvittava jatsisekoilu Froggie hujahtaa joka kerta ohi v�h�n kuin vahingossa. Kolme hutia nelj�st�toista on kuitenkin aika komea suoritus, eik� vilkkaasti etenev� kokonaisuus liiemmin k�rsi notkahduksista.
Huomionarvoisinta onkin levyn ominaisfiilis, josta v�littyy soitannan riemu, kieliposkinen sanoitusmaailma (�yeah, she�s super colossal / she�d make a fascinating fossil�) ja kaikenlaisen yrmyotsaisuuden totaalinen uupuminen. 90-luvun puoliv�liss� pirte� h�lm�ily ei kaikesta p��tellen sopinut kuvioon, mutta mit�s sitten � maailmassa riitt�� viel� aurinkoisia p�ivi�, joiden valoisuuden voi tuplata ly�m�ll� t�m�n albumin soittimeen kohtuuttomalla ��nenvoimakkuudella. Urpot ilmakitaraposeeraukset sallitaan!
(Yll�: potentiaalinen skenaario ilmakitaratemppuilulle)
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: presidentsrock.com
