Klassikko

Tin Machine: Tin Machine, 1989

20.01.2014



Rockin suuri kameleontti ei ehkä tuolloin vielä tiennyt sitä, mutta pian lukemattomat muut yhtyeet tulisivat toimimaan pitkälti samoin eräiden seattlelaisten ryhmien innoittamana. Musiikkihistoria tulisi tuntemaan tuon ilmiön grungena, mutta sen aika ei ollut aivan vielä. Bowie ja kumppanit olivatkin vuonna 1989 aikaansa edellä, tosin Tin Machine kurotti jo niin kauas horisontin tuolle puolen, ettei kukaan oikein ymmärtänyt albumia kun se ilmestyi vuosikymmenen viime metreillä.

Useissa yhteyksissä Tin Machinen ensimmäistä albumia on pidetty johdonmukaisena jatkona Bowien vuoden 1980 pitkäsoitolle Scary Monsters (and Super Creeps), eikä levyjen välistä yhteyttä voi jättää täysin huomiotta. Kumpaakin kiekkoa yhdistää kokeellisuus, rosoisuus ja ympäröivän maailman vikojen sekä varjopuolien korostus. Esimerkiksi huumeongelmaa käsittelevä Crack City ja rasismin raakuutta tarkasteleva Under the God ovat suoruudessaan lähes häkellyttäviä luentoja.



Toimivimpien raitojen joukkoon on laskettava mukaan myös Kevin Armstrongin ja Bowien yhdessä kirjoittama Run, joka ei jostain syystä mahtunut albumin vinyyliversioon vaan jäi CD-painoksen bonukseksi. Silti albumin kirkkain hetki löytyy Tin Machinen rullaavasta vastustamattomuudesta, joka antoi koko yhtyeelle lopulta nimen. Kuinka ollakaan biisin singlejulkaisulla b-puoleksi valikoitui liveversio Bob Dylanin Maggie’s Farm - kappale jolla folkin äänitorveksi muuttunut Dylan aikoinaan sanoutui irti folk-liikkeestä, jonka hän koki tuolloin rajoittavan itseään.

Bowie, Gabrels ja Salesin veljekset takoivat nopeassa tahdissa kasaan ensimmäisen albuminsa, joka on kestänyt paremmin aikaa kuin aluksi ennustettiin. Pesäero tyyli(ttömyyde)ltään järkyttävään Never Let Me Down -pitkäsoittoon oli totaalinen ja Gabrelsin rajoja kolkutteleva kitarointi yhdistettynä veljesparin rytmityöhön antoi kappaleille uudenlaista voimaa ja liikettä. Tähän kaikkeen istuu sangen sopivasti John Lennon -laina Working Class Hero, joka ei nojaa halpaan ironiaan vaan kertoo tarinansa kuten pitääkin. Tämä oli neljän duunarin bändi, neljän tasaveroisen muskettisoturin liitto, joka ohjasi Bowien takaisin tähän maailmaan ja loi samalla pari harmillisen unohdettua levyä.

Mika Roth




Lukukertoja: 2120
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa myös