Pienet

Pienet - Kesäkuu 2014

06.06.2014


Eem: Pommisuojasessiot vol. 1 ja 2 Eem: Pommisuojasessiot vol. 1 ja 2

Nyt on meno hi-das-ta ja ras-kas-ta. Henki salpautuu ja rintaa puristaa kun pari vuotta sitten perustettu Eem möyrii doomin ja sludgen raskailla soilla. Erona moniin muihin nykysynkistelijöihin orkka on oivaltanut, että raskaus ei välttämättä tarkoita tolkutonta säröä, mikä antaa kipaleille mukavasti tilaa. Toinen mainio oivallus on se, että äänivallin paksuuden ei tarvitse vastata Kiinan muuria etsittäessä raskauden syvintä olemusta. Jos selkeä oppi-isä Black Sabbath sai luotua mestariteoksensa niinkin vähillä palasilla, niin toki moisen voi toistaa myös 10-luvun Suomessa?

Voitte hengähtää helpotuksesta, sillä en tule nostamaan Eemiä edellä mainittujen mestareiden rinnalle, mutta sen sanon, että yhtye on oivaltanut jotain oleellista doom/sludge –rintamalla. Bändin nimi kannattaakin raapustaa muistiin, sillä neljän kappaleen paketti antaa runsaita lupauksia loistavasta tulevaisuudesta. Lisäpisteet vielä rohkeasta suomenkielen käytöstä, eikä ainoastaan erikoisuuden nimissä, vaan myös aivan lyyrisistä ansioista.

Mika Roth


Evil Forces Evil Forces: Evil Forces EP

Vuonna 2010 aktivoitunut jyväskyläläinen, viipyilevää ja tunnelmallista indie-folkrockia soittava Evil Forces julkaisee parin vuoden takaisen, ensidemoksi harvinaisen vakaan pikkukiekon tuoman positiivisen palautteen jälkeen ensimmäisen EP-mittaisen julkaisun. Sen verran esimerkiksi desibeli.netin Jani Ekblom innostui yhtyeestä että otti jyväskyläläiset haastatteluun. Rauhallista jökötystä oli tuolloin meininki tiivistettynä ihan otsikkoon asti. Entä nyt?

Lisäisin sanat hypnoottisuus ja pahaenteisyys, vaikka yhtyeen junnaava näppäily ei uhkakuviaan toteutakaan. Kaisa Halmemiehen toteavan laulun ja soiton junnaavuuden yhdistelmästä nousee vahvasti mieleen yksi kotimaan parhaista yhtyeistä Plain Ride, samanlaista viipyilevää ajattomuutta ja tummaa patinaa. Kuuden biisin EP on oikeastaan alusta loppuun yhtä lailla hypnoottisen tarttuva ja tasapainoinen, sellaisia yksittäisiä hekumointeja en joukosta nostaisi vaan koko paketti potkii. Oikein hyvä!

Ilkka Valpasvuo


Fjeld: Apple Thief Times Fjeld: Apple Thief Times

Raumalainen Fjeld nousee uutena tuttavuutena heti vahvasti esille. Yhtyeen post rockin jylhyyttä indiepopin heleään hissutteluun yhdistelevä kauniisti leijaileva mutta stadionkokoisesti kaartuva soitanto ei häpeä skandinaavisia vaikutteitaan Rubikista Mew´n kautta Sigur Rósiin. Viisikon nelibiisinen EP ei juuri demopöhinästä kärsi, vaan lähtee alusta lähtien hienosti viimeistellyllä ja harkitusti askeltavalla sovituskynällä liikkeelle. Leijailevat maisemat ja korkealla liitävä rauhallinen laulu vetävät viivaa Rubikin suuntaan, onneksi myös biisikoukullinen näkemys ja soundillinen rikkaus on yhtä lailla Fjeldinkin vahvuuksia. Nyansseja ja vivahteita piisaa.

Avausraidalla Mt. Ebanks tulee toki pääsääntöisesti järkevistä kuvioista huolimatta hetkittäin mieleen onko jokainen käänne ja ravinnelisä tarpeellinen? Onneksi Fjeld ei sentään liian täyteen ole mennyt pakettiaan ahtamaan mutta paikoin ehkä yksinkertaisempikin kaava riittäisi. Jatkuva vaikeuden vaatimus kasvaa helposti kikkailuksi, jossa monimutkaisuus muuttuu itse tarkoitukseksi. Post rockin viipyilevällä mahtiponnella maalaava Are We Newborns? leijailee isosti, mutta osaa myös välillä riisua osasiaan. Ärhäkkä särökitarakaari luo suotavaa munakkuutta jolla paketti pysyy viriilinä. Jonkinlaista räväyttävyyttä, kliimaksia silti vielä kaipaisi. Nyt laulu jää hiukan valjuksi kun se ei lähde kilvoittelemaan soiton korkean patsaan kanssa.

Raukeasti liikkeelle keinahtava Wind Power Is Best For Sailing etenee mukavan kiireettä, kaavaansa hillitysti värittäen. Isompaa kaarta löytyy toki myös yli kuusiminuuttisesta indierock -vaelluksesta, mutta siitä palataan rauhallisemmilla aalloilla seilailuun. Bermudan kipakampi syke ja siitä akustiseen hymyyn taittuva rentous nostaa päätösraidan levyn avainpelaajaksi. Laulu saa jotenkin sopivalla tavalla tilaa kun soitto ei jyrää. Heleys on hyvä lisä Fjeldin pakettiin. Kliimaksiakin löytyy. Totta kai käänteitä piisaa tässäkin, mutta lopputuntuma on muuta materiaalia hötkyilemättömämpi ja rennompi. Kaiken kaikkiaan Fjeld on nimi joka kannattaa pistää muistiin.

Ilkka Valpasvuo


Grus Paridae: Passes By Grus Paridae: Passes By

Kun uuden yhtyeen musiikkia lähdetään ensi kertaa ruotimaan, on kahden kappaleen sinkku oikeastaan vaikein mahdollinen annos. Tulevan musiikin painopisteitä ja bändin kaikkia eri puolia on vaikea arvuutella, joten syvempien analyysien tekeminen on erittäin vaikeaa. Tuota suurempaa näytettä Grus Paridae ei kuitenkaan suo, joten mennään sillä mitä saadaan.

Grus Paridae on kahden musiikintekijän, Rami Turtiaisen ja Petteri Kurjen, luoma pienoismaailma. Duoa täydentää vierailijaksi nimetty viulisti Jarno Koivunen. Säästeliäästi käytetyt jouset antavat bändin musiikille lievän Led Zeppelin III -kaiun, eikä 70-luvun alun Pink Floydkaan ole kaukana, minkä tekijätkin ovat taatusti huomanneet. Termejä ja genrejä pohtiessa lähimmäksi tuntuu osuvan akustispainotteinen artrock, jossa on vonhertzenmaista sähköisyyttä mutta jonka seesteisyys ja pohtivuus irrottavat Grus Paridaen kaikista aikakausista.

Avauksena kuultava Passes By on biisikaksikosta selvästi tarttuvampi, mutta jälkimmäisenä soiva Inheritance of Devotion on sisarustaan kiehtovampi teos. Kappaleen monitasoisessa polveilussa ja arvaamattomissa syvänteissä lepääkin runsaasti ihmeteltävää, harmillisesti sovitus ei vain pysty hyödyntämään biisin potentiaalia lähimainkaan täydellisesti. Avaus on kuultu ja jään kulmakarva innostuneesti koholla odottamaan jatkoa.

Mika Roth


Jälkiabortti: Kaikille Jälkiabortti: Kaikille

Raflaavalla nimellä ensipinnat kotiinsa nappaava Jälkiabortti on kuopiolainen vuoden ikäinen hc-pumppu, joka avaa pelin peräti 12 raidan mittaisella kiekolla. Talla poljetaan punk-kiesin lattiaan ja rähinää lantrataan sopivalla annoksella metallia. Lyriikoissa pääasiallisina aiheina ovat ”päihteet, väkivalta ja poikien olematon seksielämä”, eli otsa ei ole turhan rypyssä näillä jässiköillä.

Biiseistä puolet jää alle kahden minuutin lanauksiksi, eivätkä loputkaan intoudu juuri tutkimaan sovituksellisesti syvempiä vesiä. Tempo on kiivas ja blastbeat pauhaa, mutta kaiken runttauksen keskelle on ujutettu myös tarttuvampia palasia. Cowboy ja Kaupungintalo voisivatkin olla siistitympinä versioina lähtöisin huomattavasti ”kiltimpien” orkestereiden repertuaarista, eikä sävellyskynän paras terä rajoitu suinkaan näihin raitoihin. Kiekon synkin ja samalla pisin raita Viimeiseen hengenvetoon lähtee tutkimaan suomalais-ugrilaista tuskaa tavalla, joka toivottavasti rajoittuu tähän yhteen kokeiluun, moista finno-synkistelyä kun riittää jo pilvin pimein.

Mika Roth


Kehä: Rakkaus ennen muita Kehä: Rakkaus ennen muita / Aallonmurtaja

Onko se Leevi & The Leavings? Vai Hausmylly? Eiku sittenkin Valvomo? Tummasti pyörteilevästä särökitararockista vuosien saatossa synavetoiseen poppiin ja reggae-rytmiin asti kulkenut laitilainen suomipop-yhtye Kehä vastaa näihin kaikkiin heittoihin uudella kahden biisin sinkullaan. Tuore julkaisu valmistelee yhtyeen syyskuuksi suunnitteilla olevaa pitkäsoittoa. Aika pitkä matka on kuljettu siitä kun kaipailin vuoden 2009 Asfalttiin -promosinkulta enemmän persoonaa ja Kehä-soundia. Nyt sellainen on rajattavissa, joskin sillä on aika vähän tekemistä silloisen soundin kanssa.

Leevi-heitto lähti itse asiassa vain sinkun avausraidan Rakkaus ennen muita synasoundin kasari-kohtalokkuudesta, jossa on jotain samaa. Enemmän biisin synavetoinen, haaveellinen mutta sykkivä stadionpop vertautuu niinkin kaukaiseen verrokkiin kuin Hausmylly, joskin Kehän lähestymiskulma tanssipoppiin on indiempi ja kitaravetoisempi. Silti soundi on yhtä lailla muovinen ja korkealle kaartava. Ei niin juntti, mutta biisinä mukaansa tempaavasta rytmistään ja tasapainoisuudestaan huolimatta enemmän ärsyttävä kuin innostava. Valvomo-heitto taas perustuu Aallonmurtajan reggae-meininkiin, vaikka yhtä hyvin verrokiksi voisi heittää melkein minkä tahansa kotimaisen reggaempaan rytmiin luottavan yhtyeen. Biisinä sulavan koukukas ja mukavan menevä - torvet tukee mainiosti. Pidin jälkimmäisestä enemmän. Kaiken kaikkiaan Kehän nykyinen presenssi lupaa hyvää, vaikka kaikki soundipalikat eivät omaan korvaan sovikaan. Biisikynään on joka tapauksessa löytynyt terävyyttä.

Ilkka Valpasvuo


 Kivettyneet Elävät Kuolleet Kivettyneet Elävät Kuolleet: Laavunpolttajan käsikirja, Laavunpolttopunkkia, vol 2

Kivettyneet Elävät Kuolleet soittaa kuuleman mukaan ”laavunpolttopunkkia”. Tämä tahtoo sanoa että ryhmä räimii suoraa hc-punkkia maisemaan kiivaalla tahdilla, jossa kaikki biisit ovat alle minuutin pituisia. Tai siis melkein kaikki, sillä eeppisiin mittoihin päätösraita Sandinisti kestää huikeat minuutin ja 39 sekuntia.

Nopeus on avainsana ja pikakelauksessa Henkisesti alamittainen sekä banjolla ryyditetty lainaraita Liian kännissä panemaan ovat ne kiljun maistuvimmat sattumat. Niinikään banjosta lisävetoa saava Jumala on nainen iskee myös voimalla, vaikka kappaleen seksuaalisuus onkin kiistanalaista. Kyllähän tällaisella pikatulella saadaan taatusti laavu jos toinenkin tuikattua tuleen, mutta K.E.K tuntuu turhan usein päästävän itsensä liian helpolla. Turhat loppuvenytykset ja ujellukset vain pois ja toimiville ideoille enemmän tilaa, sanon minä.

Mika Roth


Pakanakansa: Kone Pakanakansa: Kone

Stonerista ja progesta innoitustaan hakeva Pakanakansa onnistuu kutkuttamaan hermosäikeitä, joita pitkin vilistävät mielikuvat Tuvalun koukeroista Stam1nan metallointien kautta vanhan liiton hard rock -viitteisiin ja miksei myös Holen tapaiseen vaihtoehtoiluun. Ihan keltanokkia ei soittopuolella taideta olla, sillä aika vaivattomasti homma tuntuu instrumenttien varresta irtoava ja etenkin rytmiryhmällä on symbioottinen poljento kohdallaan.

Suomeksi itseään tulkitsevan ryhmittymän ilmeisen mietityt lyriikat uhkaavat jäädä välillä soundivallin uhreiksi, vaikka Suvi Laaninen antaumuksella – joskin paikoin lievästi pinnistellen – mukaan heittäytyykin. Pieni tiukentaminen äänikuvalliseen kokonaisilmeeseen olisikin saattanut tehdä terää. Vaikka melko tutunkuuloisilla vesillä seilataan, on meiningissä silti mukava annos kuvia kumartamatonta asennetta, joka osataan naittaa yleisilmeen kannalta ylikikkailuun sortumattomiin progekiemuroihin.

Rami Turtiainen


Roo: Plectrum Spectrum Roo: Plectrum Spectrum

Kaksi ja puoli vuotta sitten kitaristi Roo Chapusin kipparoima instrumentaaliyhtye Roo kävi ensi kertaa tutuksi, kun ryhmän Guitar Without a Cause -kiekko päätyi käsiini. Sittemmin trio on kasvanut kvartetiksi, mutta paljon muuta ei sitten olekaan ehtinyt muuttua.

Instrumentaalibändien ikuinen ongelma on se, kuinka täyttää vokalistin puutteen jättämä aukko. Roo on ratkaissut ongelman sijoittamalla vokaalien paikalle soolokitaran, jonka polveileva kulku saa tulkita kappaleiden fiiliksiä, eikä ratkaisu ole lainkaan hullumpi. Rumpali/perkussionistilta saatu tuki antaa vielä lisää syvyyttä, jota olisi voinut rikastaa mielestäni kiippareilla, mutta hyvä tämä on jo näinkin. Kipaleista iloisen leikkisä ja sopivalla tavalla hardisti rokkaava Plectropolis osuu lähimmäs napakymppiä, eikä kiekon sulkeva Plectrum Spectrum Part II voisi hoitaa tonttiaan paremmin. Yllättävästi huterin rakennelma on Mr. Fastfingerin vahvistama Velvet Sapphire, joka ainoana raitana sortuu itsetarkoituksellisen tiluttelun sudenkuoppaan. En sano etteikö reunalla käydä muillakin siivuilla, mutta nyt tarkoitus hukkuu selvimmin taiteilun taakse.

Roo on kannuksensa ansainnut ja kaava toimii, mutta olisiko jo pian aika kehittää pakettia eteenpäin? Enkä nyt huuda minkään laulajan perään vaan enemmänkin kaipaan lisää soitinten kirjoa. Jo pelkillä kitaroilla ja muilla kielisoittimilla voidaan tehdä vaikka kuinka, joten miksi rajoittaa itseään suotta?

Mika Roth


Sysi & Savi: Demo 2014 Sysi & Savi: Demo 2014

Sysi & Savi on tänä vuonna syntynyt yhtye, jonka kvartetista kolme herraa ovat tosin soittaneet ensi kerran yhdessä jo vuosituhannen alussa. Kuinka ollakaan lastentaudit loistavatkin poissaolollaan yhtyeen debyytillä, kun ryhmä puskee ilmoille rockabillyn ja hard rockin sekaista roisketta.

Läskibasson ja tuhdimman rockmetallin liitosta nousee luonnollisesti mieleen Volbeat, mutta onnekseen Sysi & Savi on hiukan eri raiteilla kun kööpenhaminalaiset. Siinä missä tanskalaisten soitto on metallista, kääntyy Sysi & Savi pohjoisempien vaikutteiden suuntaan, voipa soitosta kuulla jopa pieniä viitteitä iskelmän puolelle, vaikka pääpaino on billyn saralla. Kiekon kolmesta raidasta keskimmäisenä soiva Noki erottuu selvimmin edukseen kun taas Comeback 62 voisi nousta siivilleen hiukan toisenlaisella sovituksella, joten näillä näytöillä orkesterille on helppo luvata sopivan synkkää tulevaisuutta.

Mika Roth


The Soft Deceit: Portraits The Soft Deceit: Portraits (EP)

The Soft Deceit herätti kiinnostukseni eponyymillä esikois-EP:llään, esittelemällä viisihenkisen rock-yhtyeen, jonka kokoonpanoon ei kuulunut lainkaan kitaroita. Vahvasti Tom Waitsin tulkinnalliseen perinteeseen ja tarinalliseen esillepanoon nojannut ilmaisu esitteli kiinnostavan lähestymistavan, joka oli kuitenkin aavistuksen liikakin kiinni esikuvassaan – aina laulufraseerauksia myöten.

Samankaltaisen kertomuksellisuuteen nojaavan kokonaisuuden tarjoilee myös tuore Portraits. Musiikillinen ilme on edelleen huojuvan kappakkamainen, tai pitäisikö sanoa neworleansmaisesti katusoittajamainen. Sellainen nuhainen, vähän dissonoiva ja orgaaninen. Vaikka aavistuksen” sinne päin keikkuva” luomuilu on The Soft Deceitin valtti ja tavaramerkki, olisin ainakin levytuotantoon miksauksineen kaivannut selkeämpää roolitusta instrumenttien suhteen. Kivat pelimannihenkiset, bluegrassin kautta romaniviulismiin kaartavat solistiset jousiosuudet, tai vaikkapa pianoideat Vanhojen tanssit -kappaleessa, olisivat voineet nousta enemmänkin pintaan. Lauluissa turha Waits-imitointi on hylätty, mutta nyt vokaaliosuudet jarruttelevat ehkä hieman liikaakin. Mielessä kävi myös, hukkuvatko pitkälle mietityt tarinat, kun ne tulkitaan englanniksi? Tulisiko imuvoimaa kenties lisää kotimaisella? Niin tai näin, omintakeinen ja persoonallinen kombo The Soft Deceit joka tapauksessa on – ja taatusti omimillaan livenä.

Rami Turtiainen


70-luvun vihannekset: Rukoillaan äiti 70-luvun vihannekset: Rukoillaan äiti (olen kypsä nyt)

Kohta kymmenvuotias helsinkiläinen ramopunk-yhtye 70-luvun vihannekset iski tähän asti parhaiten kappaleellaan Hyökyaalto Helsinkiin parin vuoden takaisella Ramopunk.comin ja Woimasoinnun 10-vuotis juhlalevyllä. Neljän biisin lätyllään yhtye versioi kelvosti Jason & The Scorchersin Pray For Me Mama (I´m a Gypsy Now) vekkulilla suomennuksella Rukoillaan äiti (olen kypsä nyt). Yhtye lupailee kesän korville pitkäsoittoa josta tulee mainitun lainan ohella löytymään yhtä lailla hyvin koukuttava Maanalainen armeija. Akustiset rallit, kazoolla lähtevä hätäinen Elävä kuollut ja hörö-naurulla käynnistyvä, lähes sormet solmuun asti hötkyillen rämpyttävä Kaukoputki ovat vain tälle EP:lle tarkoitettuja erikoistarjoiluja, jotka vahvistavat mielikuvaa Vihanneksien eteenpäin menosta biisikoukkujen saralla. Toivotaan että sama kehitys kuuluu myös pitkäsoittomitassa.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 3614
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös