Pienet

Pienet - Heinäkuu 2012

09.07.2012


Songs from the Abattoir Bastinado: Songs from the Abattoir

Helsinkiläisen Bastinadon jäsenten keski-ikä ei ole korkea, mutta siitä huolimatta kokemusta löytyy jo suunnasta jos toisestakin. Tuimaa deathgrindiä takova ryhmä on julkaissut nyt debyyttinsä, jolta löytyy puheintron ja outron välistä seitsemän oikeaa siivua. Mittaa biiseillä on yhteensä hiukan päälle 17 minuuttia, joten nopeus on kiekolla kohdillaan ja monimutkaisemmat rakentelut jätetään muille.

Trio ei lähde kovinkaan kauas kotipesästään ja kaikki biisit paukutetaankin pitkälti samaa muottia käyttäen. Näin kokonaisuus on kieltämättä ehyt, mutta samalla ilmassa on lievää toiston tuntua, etenkin kun edes sovituksissa ei lähdetä ylittämään korkeampia aitoja. Enkä lähde tässä nyt peräänkuuluttamaan mitään slovareita sekaan, mutta toki pienet suvannot ja hetkellinen satsaus toisiin rintamiin tekisi rätkeelle hyvää. Tuotantojälki on laadukasta ja etenkin rytmiryhmä ansaitsee kumarruksen kovasta työstään. Samoin vokalistin vakuuttava ulosanti auttaa bändiä taatusti tulevaisuudessa, mutta kokonaisuutena ryhmällä on vielä paljon kehittymisen varaa.

Mika Roth


Greatest Hits Dead City Hooligans: Greatest Hits

Punkahtavaa katurockia soittava porilainen Dead City Hooligans esittelee viiden biisin verran osaamistaan. Vauhtia ja asennetta tuntuisi piisaavan lajityyppiin sopivasti, biisikynä ei kuitenkaan esittele mitään hirveän persoonallista. Peruspotkiva koukukkuus on kyllä hallussa eikä homma hajoa liikaa meuhkaamiseksi. Häiriö Piirisen studiolla nauhoitetut raidat on kunnianhimoisesti ja pilke silmäkulmassa nimetty Greatest Hits -otsakkeen alle, mitä ne toki yhtyeen biisilistalla vielä ovatkin. Man For The Planillä vakuuttaa sulava sonnikuoro-stemmojen käyttö sekä kaikesta meuhkasta huolimatta rento ote jolla biisissä edetään. Jopa Bad Religionmaista tiukkuutta tavoitteleva Go Fight tasapainoilee hienosti kipakan huohotuksen ylärajoilla, liikutaan juuri siellä missä vielä rullataan sulavasti ennen kuin homma alkaa kompuroimaan hötkyilemisen vuoksi. Ona Nationissa on jopa mieleenjäävää kertosäekoukkua. Soitosta huomaa että mitään aloittelijoita ei ole yhteen kokoontunut, vaikka Dead City Hooligansin nimellä onkin toimittu vasta vuoden päivät. Jos vastaavaa materiaalia riittää, niin elokuulle lupailtava nauhoite saattaa herättää kiinnostusta. Toki joku persoonallinen patina tekisi vielä hyvää...

Ilkka Valpasvuo


Under the Spell Dirge Eternal: Under the Spell

Perinteistä metallia on montaa sorttia, Dirge Eternal on ihastunut melodiseen ja mahtipontiseen sellaiseen. Ryhmän kolmen biisin mittainen kiekko nostaakin mieleen monia 80-luvun englantilaisia ja 90-luvun saksalaisia heavy metal ryhmittymiä. Seoksesta löytyy aimo annos NWOBHM:n, modernimman powermetallin, sekä jopa progehtavan metalloinnin palasia. Periaatteessa kaava kuulostaa yksinkertaiselta, mutta yksinkertaista Dirge Eternalin musiikki ei missään nimessä ole.

Avauksena kuultava The Slaughterhouse vetää mahtipontisuutensa jo hetkittäin överiksi, mutta toisaalta tällainen metalli jos mikä uppoaa massoihin Keski-Euroopan suunnalla. Toisena soiva Under the Spell osoittaa niin ikään välitöntä tarttumista ja kipaleen rönsyilykään ei haittaa, kun visio pysyy jatkuvasti selkeänä. Kappalekolmikon kunnianhimoisin vetäisy on kuitenkin kiistatta Within the Dark, jonka monumentaalisuus kurottaa jo kohti metallitaivaita. Lopun puolitoistaminuuttinen instrumentaali-outro on sen sijaan turha lisä muuten mainiosti toimivassa paketissa.

Dirge Eternal vie konseptinsa pitkälle, mutta uskomalla vakaasti omaan työhönsä ryhmä selviää kuin selviääkin uskomattomasta katedraalin rakentamisestaan. Bändissä on potentiaalia, eikä se ujostele vaan näyttää rohkeasti kaiken ja viskaa peliin itsensä tavalla joka ansaitsisi vastakaikua.

Mika Roth


Circle Drawn Awake: Circle

Tamperelainen Drawn Awake perustettiin vasta vuosi sitten, mutta kun jäseniltä löytyy historiaa aiemmista bändeistä, on ryhmän esikoinen ilahduttavan tasokas tapaus. Soitto sujuukin mallikkaasti ja lastentaudeista ei tarvitse turhaan kärsiä. Tyylilajiksi on valikoitunut melodinen death metal, jossa kuuluu länsinaapurimme suurten nimien suora vaikutus.

Debyytin kolme kappaletta ovat riffeihin rakentuvia siivuja, joissa ollaan velkaa etenkin In Flamesin ja Soilworkin suuntaan. Kohdalleen ruuvatut soundit ja erittäin onnistuneet sovitukset tasoittavat kuitenkin tietä ja erikoismaininnan ansaitsee myös vokalisti, jonka raaka ääni istuu tyyliin saumattomasti. Tamperelaisilla onkin jo kaikki periaatteessa kohdillaan, mutta pieni melodisuuden lisääminen ei tekisi taatusti pahaa. Esimerkiksi toisena soiva ja suorastaan rikollisen tarttuvan riffin omaava Shield voisi pienellä painotuksen muutoksella kasvaa todelliseksi ässäksi.

Mika Roth


First of the Vortices ErilaZ: First of the Vortices

Ensimmäisen pikkukiekkonsa julkaissut Erilaz on kahden entisen Kuroshio Current -miehen uusi yhtye, jota vahvistaa paremmin DJ:nä tunnettu Proteus. Musiikkityyli on melko puhdasta elektro-industrialia, jossa on mukana jonkin verran EBM:n kaikuja.

Nelibiisinen kiekko kestää yli 25 minuuttia ja sinä aikana melodiat ja harmoniat eivät pääse juurikaan juhlimaan. Kappaleiden selkärangat on luotu takovista rytmeistä ja äänimassoista, joita koristellaan sinne tänne sinkoilevalla kitaralla sekä erilaisilla efekteillä. Biiseiltä onkin turha odottaa nopeita koukkuja, sillä ErilaZin voima piilee raskaassa jyrässä ja toistossa, joka takoo kappaleet hiljalleen otsalohkoon – jos tällainen mätke siis sattuu kiinnostamaan. ErilaZ on tyylilleen uskollinen, mutta totuuden nimissä on sanottava että yksikään kipale ei erotu juuri edukseen. Ongelmaksi muodostuu liian tasainen ja tukossa oleva äänimaisema sekä se, että biiseissä ei yksinkertaisesti ole riittävästi tarttumapintaa. Mielenkiintoisia ideoita kyllä on siellä täällä, mutta lopullinen toteutus ei nouse edes osiensa summan tasolle.

Mika Roth


Evil Forces: Greetings From Evil Force

Jyväskyläläinen Evil Forces kuvaa tekemisiään "jäsentelemättömäksi yhteistoiminnaksi". Määrittely kelpaa sellaisenaan myös kuusikon tuotoksista puhuttaessa: rooleja ei ole ja musiikki leijailee ja ajelehtii kuin puusta tuulenvireeseen karannut lehti.

Evil Forcesin demon yleisilme on maanläheinen. Sillä kuullaan akustista kitaraa, olisiko banjoa tai muuta vastaavanlaista kielisoitinta, sutirummuttelua, viipyileviä tunnelmia tarjoavia sähköisiä kitaroita, huuliharppua, kiireettömiä tempoja, taputtelua ja viheltelyä sekä etäännytettyä laulua. Biisinelikosta ainoastaan Hunting Accident on muita kiivaampi, jotenkin äkäisempi mutta silti seesteinen kuljettelu; vaikutelma syntynee sähkökitaran muita biisejä suuremmasta roolista. Biisitasolla yhtyeen ideat ovat yksinkertaisia, mutta ne esitetään vakuuttavasti.

Yrittämättä sen tarkemmin määritellä Evil Forcesin materiaalia, täytyy todeta että yhtye on valinnut puolekseen indien ja keinoikseen folk-rockin hylkäämättä täysin ajatuksia surisevammasta, jopa noisesta kitarapuolesta. Kokonaisuus ei ole ennenkuulematon, mutta erittäin toimiva. Korva mieltyy melodioihin, mieli tunnelmiin ja korvien välissä tapahtuu yrityksiä pureutua rakenteisiin. Ensidemoksi harvinaisen kypsä ja hallittu kokonaisuus.

Jani Ekblom


Introducing Mojo Waves Mojo Waves: Introducing Mojo Waves

Trio on suoraviivaisen rockin toimivin kokoonpano ja siihen luottaa myös Mojo Waves, joka tällä kolmen raidan mittaisella demollaan louhii rockin rikkaita perussuonia. Mukana on myös selvää metallin makua, mutta pääpaino on silti alkuvoimaisella ja kovaa soitetulla 70-luvun rockilla. Oletettavasti pienellä budjetilla toteutettu kiekko on soundillisesti haastava, mutta kolmikon musiikissa on silti sitä jotain joten pienet kuopat eivät suuremmin haittaa.

Kitaristin lauluääni on sanalla sanoen persoonallinen ja tällainen Geddy Lee tyyppinen työskentely jakaa varmasti mielipiteitä, mutta samalla laulu voi hyvinkin jalostua vielä tärkeäksi aseeksi kunhan tekniikka ja ilmaisu vain kehittyvät. Itse sävellykset ovat savunkatkuisia rock-paloja, joissa on samaan aikaan progehtavaa vivahdetta sekä amerikkalaista leveän lännen suoruutta. Rytmiryhmä pelaa hyvin yhteen ja kakun päälle ladottu kitara punoo mielenkiintoisia kudelmia. Biisit ovat hiukan samasta puusta veistettyjä ja etenkin sovitukset kaipaisivat lisää huomiota, mutta toimivat nämä jo näinkin ja live-tilanteessa ryhmän ronski rock räjäyttää taatusti yleisön kuin yleisön.

Mika Roth


Torso.: EP

Timo ja Ville Tikan terapiamielessä perustama Torso. on jättänyt herkun viimeiseksi: Minttupuffet lienee pätevin Guided by Voices -pastissi, joka tässä maassa on kuunaan tehty. Ei se kyllä koko kuvaa kaksikon nimettömästä ensijulkaisusta anna: EP sisältää myös mm. vähän AmRepiin kallistuvaa noiserockia, ambientsuhinoita ja hidastempoisempaa stonerpörinää.

Pääasiat ovat pään asioita sanottiin telkkarissa, tässä ne ovat: särö auki, vähän joka kaukalosta, ei sekuntiakaan yli tarpeen, ehkä MelvinsSoundgardenina?, rohkeasti kokeillaan ja tehdään se hyvin! On oikeastaan aika hämmästyttävää, kuinka koukuttavan kaunis alt.rock-biisi pikkukiekon päätös on, kun sitä edeltää pelkästään rujoa murjontaa, johon tosin on piilotettu ja jätetty näkyville ihan oikeita ja päähän jääviä sävellyksiä. Äh, mitä tällaisista sanoo? Osui ja upposi? Kuunnelkaa itse, kannattaa.

Jani Ekblom


Päässä valovuosien Visiteur: Päässä valovuosien

Visiteur ei peitä sitä, että bändin musiikkiin ovat vaikuttaneet brittirockin suuret nimet kuten Manic Street Preachers ja The Smiths. Itse lisäisin mukaan vielä uransa alkupuolen Blurin, sekä jenkkiorkka Weezerin, jonka vaikutus kuuluu etenkin kahdesta raidasta jälkimmäisellä. Esiintymiskieleksi on valikoitunut syystä tai toisesta ensimmäinen kotimainen, mutta kaava toimii myös näin, etenkin kun vokalistin kuulas ääni saa sanat loistamaan kesäistä valoa ja lämpöä.

Ensimmäisenä kuultava Päässä valovuosien ei käynnisty oikein missään vaiheessa, vaikka pientä lupailua ilmassa onkin. Toisena soiva Kohtalotoverit on sen sijaan todellinen pikkuhelmi ja tällaisessa vauhdikkaammassa rypistelyssä saattaakin piillä bändin tulevaisuus. Biisit eivät rakenteiltaan juuri hämmästytä ja näin tiivis klisheiden läpikäynti saa kaipaamaan riskinottoa ja pientä yllätyksellisyyttä edes johonkin väliin.

Mika Roth


Yöjuttu Yöjuttu

Rovaniemellä vuonna 2009 perustettu, Oulu-Rollo -akselilla toimiva Yöjuttu soittaa nimensä mukaisesti öistä musiikkia. Legendaarisen horror-sarjan kauhuelementtiä ei kuitenkaan ole mukana vaan kyseessä on mollissa maalaileva ja seesteisen rauhallisesti hengittäen leijaileva poprock, jossa on mukana progemaustetta muttei mitään massiivista tai musiikillisen tornin kasvatusta. Vaikka Yöjuttu myös etenee aavistuksen rautalankaisesti säröillen, ei viipyilevyydestä ja öisestä kaihosta luovuta hetkeksikään. Siksi yhtye onnistuukin kuulostamaan mukavan persoonalliselta.

Yhden miehen projektista kuusihenkiseksi yhtyeeksi kasvanut Yöjuttu on itse alusta loppuun nauhoittanut, miksannut, masteroinut ja maksanut tämän viiden biisin EP:n. Vaikka levyllä soi kolmekin sähkökitaraa, loistaa semmoinen turhanaikainen keskinäinen kuusikieliskilvoittelu poissaolollaan. Toki vaikkapa Jäävuori -kappaleessa on myös kitarakaahausta mutta se ei riko paketin ilmavaa kokonaisilmettä vastaan. Isosta arsenaalista huolimatta sovitukset pysyvät mukavan intensiivisinä, leveydestään huolimatta keveänä ja pienenä. Biisimateriaali on tasokasta vaikka varsinaisia kylmiä väreitä ja kuumia aaltoja ei herääkään. Mielenkiinto on silti herätetty.

Ilkka Valpasvuo


Promo 2012 Äkä: Promo 2012

Ärhäkkää thrash/death metalia takova Äkä on perustettu jo vuonna 2004, mutta jostain syystä yhtye on tähän saakka vältellyt allekirjoittaneen tutkaruutua. Niinpä tämä kolmen biisin mittainen promo pääsi yllättämään puskista, sillä tämä jos mikä on äkäistä mätkettä.

Riffivetoiset ja ronskilla otteella maisemaan läjähtävät biisit ovat rosoisia ja raskaita. Kitarat raastavat ja viskovat koukkuja vasemmalle sekä oikealla, rytmiryhmä pitää tallan laudassa ja asianmukaisen grooven kohdallaan ja vokalisti pyrkii äänestä päätellen ulkoistamaan keuhkonsa kurkun kautta. Suunnaton voima ja biisien silmille käyvä iskevyys palvelevatkin tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kun koittaisi aika hiukan hellittää ja antaa niiden koukkujen purra sortuu ryhmä toistuvasti samaan syntiin: tallaa ei osata nostaa lattiasta ja näin vauhtisokeus vie rakentelusta sen parhaan terän. Vokalisti voisi myös hiukan varioida huutoaan ja örinäänsä, sillä vaikka voima on valttia, on herran ilmaisu silti rahdun yksioikoista. Pienistä moitteista huolimatta Äkä on jo lähellä maalia ja sopivalla hionnalla sekä laajennuksella ryhmä saattaa edetä vielä vaikka mihin. Erittäin lupaavaa.

Mika Roth


Armoa 013: Armoa

Melkein meikäläisen eliniän toiminut, suomenkielistä seiskaseiskapunkkia tahkoava 013 ei juuri yllätä tuoreella neljän biisin näytteellään. Hyvin tuhnuilla mutta kohtuullisen tarttuvilla lauluilla ja rohelolla punk-meuhkalla ravaava soitanto toisaalta on juuri sitä mitä siltä sopii odottaa. Toisaalta taas pistää miettimään että josko jotain kehitystä voisi tapahtua myös yksinkertaisessa punk-meuhkassa - veisikö se toimintaa seuraaville tasoille? Vai karkaisiko ydinmehu samalla lingosta? Paha sanoa, joka tapauksessa 013:n Armoa-EP:n yhtä lailla rosoisen nais ja mieslaulun vetämät meuhkat ovat paikottain mukavan koukukkaita, mutta niistä voisi saada hiukan enemmän irti jos soundillinen lopputulos olisi ihan pikkuisen viilatumpi. Nykyisessä hyvin raakileisessa asussaan biisien rennommat kaaret ja ihan tyylikkäät sävyt jäävät lapsipuolen asemaan ja vaikka tässä ei nyt ehkä mitään megahittiä olekaan tarjolla niin silti pieni hiominen voisi huomattavasti tiivistää iskevyyttä. Mutta toki punk on punk ja etenkin vanhemmalla polvella tuntuu se puolivillaisuus olevan välillä hiukan ylikorostetun isossa roolissa. Ja tähän vielä voisin korostaa että periaatteessa pidän siitä että biisit saavat hengittää ilman liikaa viilausta, mutta kun näin pitkälle sillä tiellä lähdetään niin kuuntelukokemus on hiukan ummehtunut.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2978
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös