Klassikko

Manic Street Preachers: Everything Must Go, 1996

09.08.2016



And I just hope that you can forgive us / but everything must go. Albumin moniselitteiseen nimikappaleeseen kiteytyy koko elämänmuutos, joka muutti lopullisesti myös orkesterin musiikin. Wire tuntuu siinä pyytävän ymmärrystä paitsi Edwardsilta (The Holy Biblen aikaiset kommandopipot vaihtuivat kauluspaitoihin) myös yleisöltään ja koko musiikkimaailmalta. Kun yhtye jatkaa ilman ikoniaan, lynkkausjoukot ovat herkästi liikkeellä. Toisaalta, ehkä levyn nimen itseironinen viittaus alennusmyyntisloganiin hiljensi joitakin "myitte itsenne" -huutelijoita.

Edwardsin menettämisen tuska näkyy toki myös muualla albumilla, eritoten komeassa päätöskappaleessa No Surface All Feeling, jossa kuullaan myös miehen soittoa - toisen kerran Manics-kappaleiden historiassa. Myös Edwardsin tekstejä kuullaan peräti viidessä laulussa. Näistä merkittävimmät olivat eläinten vangitsemisesta (vaiko sittenkin Edwardsin hoitolaitosajasta) kertova Small Black Flowers That Grow in the Sky (Here chewing your tail is joy) sekä Kevin Carter. Jälkimmäisen kohosi jopa hittisingleksi, vaikka aihe ei ollut sieltä kevyemmästä päästä. Carter oli eteläafrikkalainen Pulitzer-palkittu valokuvaaja (wasted your life in black and white), jonka kuuluisimmassa otoksessa korppikotka odottaa nälkiintyneen lapsen menehtymistä. Mies päätyi lopulta itsemurhaan (click himself under).

Musiikillisesti Everything Must Go on kuitenkin jotain, jota nykypäivänä kutsuttaisiin voimaannuttavaksi. Jos synkkä The Holy Bible -mestariteos oli Edwardsin varoitus tulevista tapahtumista, Everything Must Go tuntuu näin jälkikäteen jonkinlaiselta puhdistautumisriitiltä menneistä tragedioista (Edwardsin lisäksi manageri ja bändin isähahmo Philip Hall oli kuollut syöpään 34-vuotiaana pari vuotta aiemmin). Albumi synnytti sen Manics-soundin, johon yhtye tullaan aina yhdistämään: korskeita kitaroita, mahtipontisia jousia ja vahvoja sinfonisesti rullaavia melodioita, jotka raivoavat eteenpäin loputtomalla määrällä itseluottamusta. Edellä mainittujen lisäksi upea Australia ja The Girl Who Wanted to Be God ovat malliesimerkkejä tästä. Levyllä soittaa työhönsä uppoutunut ja keskittynyt yhtye, joka ei vuosikausiin yltänyt samalle optimismin asteelle kuin hetkittäin. Siitäkin huolimatta, että Richey Edwardsin tekstit huokailevat sitä syvää epätoivoa, jota mies koki ennen katoamistaan. James Dean Bradfieldin ja rumpali Sean Mooren säveltämä musiikki ja Nicky Wiren tekstit onneksi tasapainottavat kokonaisuutta. Hyvänä esimerkkinä jo aiemmin mainittu Kevin Carter, joka olisi toisaalta sopinut The Holy Biblelle, mutta silti siinä on pop-hymnin tunnusmerkkejä (yhden miehen) stemmalauluineen.

Everything Must Go sai Manicsit katsomaan parempaan huomiseen, joka tulikin rytinällä musiikillisen menestymisen muodossa. Klubi- ja teatteribändi kasvoi albumia seuranneen kiertueen myötä areenabändiksi Brittein saarilla. Kiertue huipentui loppuunmyydylle Nynex Arenalle Manchesteriin 20 000 hengen yleisön eteen. Livelevy keikasta on mukana Everything Must Go -albumin tuoreella 20-vuotispainoksella. Vaikka siinä liian pintaan miksatut koskettimet lähes murhaavat joitakin biisejä ja Bradfieldin vimmainen laulu on liian alhaalla, bändi ei kyennyt studio-oloissa lähellekään sitä energiaa jota he livenä tänäkin päivänä tihkuvat. Albumin 20-vuotistaivalta juhlistanut komea Helsingin-keikkakin sen osoitti.

Everything Must Go mahtuu yhdestä kauneusvirheestään huolimatta (Further Away tuntuu perusluonteeltaan herkältä akustiselta balladilta, joka on uitettu särökitaramuottiin aivan tarpeettomasti) viiden parhaan Manics-levyn joukkoon toisena 1990-luvun edustajana, ykkösenä komeilevan The Holy Biblen kera. Vaikka se ei ole bändin paras albumi, sen roolia bändin merkittävimpänä albumina ei voi kylliksi korostaa. Seuraaja This Is My Truth Tell Me Yours (1998) kipusi jo Suomessakin suoraan listaykköseksi ja siirsi yhtyettä vielä napsun verran valtavirtaan raukean kauniilla melankoliallaan. Yhtye tuhosi suurimman suosionsa 2000-luvun alussa tietoisena vastareaktiona edeltävän vuosituhannen menestykselle, mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Heikki Väliniemi




Lukukertoja: 875
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa myös