19.09.2018
Capital Punishment on yksi New Yorkin lukemattomista postpunk/taiderock-b�ndeist�, joiden juuret juontuvat 70-luvun j�lkimm�iselle puoliskolle saakka. Ison Omenan kovassa kilpailussa nelj�n teini-ik�isen muodostama ryhm� p��tti erottua tinkim�tt�m�ll� persoonallisuudellaan. Koska rima oli markkinatilanteen vuoksi jo valmiiksi mahdottoman korkealla, kvartetti ei voinut kuin pinnist�� kaiken mielikuvituksensa, taitonsa, n�kemyksens� ja voimansa � ja lopputuloshan oli jotain totaalisen erilaista.
Captured Tracks
Mit� luultavimmin en kirjoittaisi t�t� artikkelia, ellei Capitol Punishmentin rumpalina olisi h��rinyt er�skin Ben Stiller. Tied�tte varmasti tuon Zoolanderin, museovahdin ja trooppisen myrskyn hepun, joka on tunnettu l�hinn� komediallisista rooleistaan. N�in se vain on, ett� tarvittiin Stillerin �ulostulo� jotta albumi p��si taas valokeiloihin, vaikka Roadkill pystyisi seisomaan vaivatta omillakin jaloillaan.
Capitol Punishment ei ehtinyt tehd� kuin yhden albumin ja hieman muita ��nityksi� ennen hajoamistaan. T�t� lyhytt� uraa ei voi pit�� ihmeens�, sill� 80-luvun alussa taidepunk oli menossa alam�keen ja nopeasti. Ainakin suosion mittareilla arvioituna. Mink� lis�ksi b�ndin j�senet hajosivat kukin tahoilleen tekem��n omia asioitaan, jotka eiv�t olisi voineet erota enemp�� toisistaan. Rumpali veti jo saman vuosikymmenen lopulla omaa TV-sarjaansa ja kaikki muutkin j�senet l�ysiv�t paikkansa yhteiskunnan eri portaista.
36 vuotta my�hemmin b�ndin pitk�soitto julkaistaan uudelleen, eik� kiekko tunnu menett�neen kuluneiden vuosien aikana tippaakaan ter��ns�. Stiller on moittinut omia rumpalintaitojaan uudelleenjulkaisun yhteydess�, mutta omaan korvaani vain hetkitt�in aavistuksen haparoiva kannuttaja istuu isoon kuvaan ongelmitta. Roadkillin tarkoitus kun ei ole hurmata soittoteknisill� saavutuksillaan, vaan ennemminkin kyse on kokonaisvaltaisesta tunnelmasta, jota rosoinen soitto vain palvelee. Tuo tunnelma rakentuu yll�tt�vist� soundeista, kokeellisen industrialin opeista, sopivissa m��rin huojuvista soittosuorituksista ja mit� kummallisemmista lyriikoista.
Tarttuvimmillaan ryhm� on runtatessaan taiderockia Muzak Anonymousin tapaan, kun taas spektrin toisessa p��ss� on Cosmos. Tuo kummallinen mausteilla h�ystetty urku-instrumentaali, voisikin olla per�isin jostain tuntemattomaksi j��neest� 70-luvun sci-fi leffasta. Ja ehk� se onkin, kuka tiet��? Helpot tiet ovat kuitenkin toisia varten, eik� b�ndi suostu hy�dynt�m��n popin suuntaan osoittavia mahdollisuuksia, vaan valitsee l�hes poikkeuksetta sen vaikeamman tien. ��rimm�isin ponnistus taide-industrialin ja rajoja koettelevien ��nikollaasien suuntaan on miltei 8-minuuttiseksi pienoisteokseksi paisuva John�s Forgotten Land (Parts 1, 2 & 3), joka saattaa koetella l�hipiirisi kest�vyytt� asteen verran liikaa. Puhun kokemuksesta.
�rsytt�minen oikein on jalo taito, jonka monet newyorkilaiset ovat omaksuneet ilahduttavan tehokkaasti. Etenkin musiikin saralla. Delta Time ottaa lastenlorumaisen kurssin ja puskee jonnekin sinne mist� mm. Devo l�ysi samoihin aikoihin monia aarteitaan. Eik� osuvan nimen itselleen saanut Confusion j�� juuri j�lkeen postpunkatessaan menevill� askelkuvioilla. T�ss�kin tapauksessa vokaalit ja laulutyyli luovat vinoa pintaa jalkojen alle, kun mik��n ei ole oikein kohdillaan � sellaisella hyv�ll� tavalla siis.
Albumin avaava Necronomicon ja sen sulkeva Necronomicon (Reprise) ovat yll�tt�vi� sohaisuja intialaisen perinnemusiikin suuntaan, eksotiikka kun oli erilaista 80-luvun alussa. Cabaret Voltaire ja Andy Warholin tukemat taidepl�j�ykset selitt�nev�t puolestaan mm. Creatures of the Dark (Night) ja Roadkill -kappaleiden rajattomuuden, enk� voi kuin arvailla Fad Gadgetin mahdollista vaikutusta �kkiv��riin soundimaailmoihin.
Eli leve� on jalusta, eik� kahdelle bonuskappaleelle ole t�lt� pohjalta paljoakaan tilausta. Toki loureedmainen Waiting to See You tekee kunniaa saman kyl�n pojalle siin� miss� Elvikselle, Sinatralle ja jokaiselle Hank Williamsillekin, mutta onko se en�� tarpeen? Futurepopimpi Hellen napsahtaa puolestaan jonnekin alku-uransa Pulpin ja Televisionin tiet�mille, joten kiekko sulkeutuu mit� positiivisimmissa fiiliksiss�. Harmi ett� b�ndi ei saanut t�m�n j�lkeen en�� mahdollisuutta jatkaa. 80-luvulla nyt ainakaan.
Mika Roth
