Capital Punishment: Roadkill, 1982
19.09.2018
Capital Punishment on yksi New Yorkin lukemattomista postpunk/taiderock-bändeistä, joiden juuret juontuvat 70-luvun jälkimmäiselle puoliskolle saakka. Ison Omenan kovassa kilpailussa neljän teini-ikäisen muodostama ryhmä päätti erottua tinkimättömällä persoonallisuudellaan. Koska rima oli markkinatilanteen vuoksi jo valmiiksi mahdottoman korkealla, kvartetti ei voinut kuin pinnistää kaiken mielikuvituksensa, taitonsa, näkemyksensä ja voimansa – ja lopputuloshan oli jotain totaalisen erilaista.
Captured Tracks
Mitä luultavimmin en kirjoittaisi tätä artikkelia, ellei Capitol Punishmentin rumpalina olisi häärinyt eräskin Ben Stiller. Tiedätte varmasti tuon Zoolanderin, museovahdin ja trooppisen myrskyn hepun, joka on tunnettu lähinnä komediallisista rooleistaan. Näin se vain on, että tarvittiin Stillerin ”ulostulo” jotta albumi pääsi taas valokeiloihin, vaikka Roadkill pystyisi seisomaan vaivatta omillakin jaloillaan.
Capitol Punishment ei ehtinyt tehdä kuin yhden albumin ja hieman muita äänityksiä ennen hajoamistaan. Tätä lyhyttä uraa ei voi pitää ihmeensä, sillä 80-luvun alussa taidepunk oli menossa alamäkeen ja nopeasti. Ainakin suosion mittareilla arvioituna. Minkä lisäksi bändin jäsenet hajosivat kukin tahoilleen tekemään omia asioitaan, jotka eivät olisi voineet erota enempää toisistaan. Rumpali veti jo saman vuosikymmenen lopulla omaa TV-sarjaansa ja kaikki muutkin jäsenet löysivät paikkansa yhteiskunnan eri portaista.
36 vuotta myöhemmin bändin pitkäsoitto julkaistaan uudelleen, eikä kiekko tunnu menettäneen kuluneiden vuosien aikana tippaakaan teräänsä. Stiller on moittinut omia rumpalintaitojaan uudelleenjulkaisun yhteydessä, mutta omaan korvaani vain hetkittäin aavistuksen haparoiva kannuttaja istuu isoon kuvaan ongelmitta. Roadkillin tarkoitus kun ei ole hurmata soittoteknisillä saavutuksillaan, vaan ennemminkin kyse on kokonaisvaltaisesta tunnelmasta, jota rosoinen soitto vain palvelee. Tuo tunnelma rakentuu yllättävistä soundeista, kokeellisen industrialin opeista, sopivissa määrin huojuvista soittosuorituksista ja mitä kummallisemmista lyriikoista.
Tarttuvimmillaan ryhmä on runtatessaan taiderockia Muzak Anonymousin tapaan, kun taas spektrin toisessa päässä on Cosmos. Tuo kummallinen mausteilla höystetty urku-instrumentaali, voisikin olla peräisin jostain tuntemattomaksi jääneestä 70-luvun sci-fi leffasta. Ja ehkä se onkin, kuka tietää? Helpot tiet ovat kuitenkin toisia varten, eikä bändi suostu hyödyntämään popin suuntaan osoittavia mahdollisuuksia, vaan valitsee lähes poikkeuksetta sen vaikeamman tien. Äärimmäisin ponnistus taide-industrialin ja rajoja koettelevien äänikollaasien suuntaan on miltei 8-minuuttiseksi pienoisteokseksi paisuva John’s Forgotten Land (Parts 1, 2 & 3), joka saattaa koetella lähipiirisi kestävyyttä asteen verran liikaa. Puhun kokemuksesta.
Ärsyttäminen oikein on jalo taito, jonka monet newyorkilaiset ovat omaksuneet ilahduttavan tehokkaasti. Etenkin musiikin saralla. Delta Time ottaa lastenlorumaisen kurssin ja puskee jonnekin sinne mistä mm. Devo löysi samoihin aikoihin monia aarteitaan. Eikä osuvan nimen itselleen saanut Confusion jää juuri jälkeen postpunkatessaan menevillä askelkuvioilla. Tässäkin tapauksessa vokaalit ja laulutyyli luovat vinoa pintaa jalkojen alle, kun mikään ei ole oikein kohdillaan – sellaisella hyvällä tavalla siis.
Albumin avaava Necronomicon ja sen sulkeva Necronomicon (Reprise) ovat yllättäviä sohaisuja intialaisen perinnemusiikin suuntaan, eksotiikka kun oli erilaista 80-luvun alussa. Cabaret Voltaire ja Andy Warholin tukemat taidepläjäykset selittänevät puolestaan mm. Creatures of the Dark (Night) ja Roadkill -kappaleiden rajattomuuden, enkä voi kuin arvailla Fad Gadgetin mahdollista vaikutusta äkkivääriin soundimaailmoihin.
Eli leveä on jalusta, eikä kahdelle bonuskappaleelle ole tältä pohjalta paljoakaan tilausta. Toki loureedmainen Waiting to See You tekee kunniaa saman kylän pojalle siinä missä Elvikselle, Sinatralle ja jokaiselle Hank Williamsillekin, mutta onko se enää tarpeen? Futurepopimpi Hellen napsahtaa puolestaan jonnekin alku-uransa Pulpin ja Televisionin tietämille, joten kiekko sulkeutuu mitä positiivisimmissa fiiliksissä. Harmi että bändi ei saanut tämän jälkeen enää mahdollisuutta jatkaa. 80-luvulla nyt ainakaan.
Mika Roth
