Klassikko

Hector: Hyvää yötä Bambi, 1982

04.12.2018



Sen jälkeen on ihan tervettä hengähtää, vaikka "ATK-painajaisista" vielä hiukan lauletaankin. Hengästys ei kuitenkaan pääse täysin katoamaan, ehei!, sillä Krokotiili pois Niilistä on parhaita Suomi-funkrykäisyjä koskaan. 36 vuodessa saa väkisinkin lisäperspektiiviä musiikkiin. Nykykatsannosta Hyvää yötä Bambissa kauneinta uutta extraa oli juuri tämä toimiva funk-taso. En koskaan ole tullut sinuiksi Kojon ja kumppaneiden mustamusiikkikokeiluille, ne olivat liian paljon yritystä liian aikaisin. Mutta olen valmis väittämään toimivimpien suomalaisten funk-alkuaskeleiden olevan tällä levyllä, mistä pitää huolen Merilahden ja rumpali Vesa Aaltosen tanakka kompninki.

Jo alkusoittoriffi sopisi minkä tahansa ohjelman tunnariksi ja täyttäisi vaikka Saharan tanssijoilla. Lapsena tämä oli pääkaupunkimme kuuloinen piisi: "Juku! Helsingissä on varmaan koko ajan tällainen meno!" Jos funk-kappale herättää somerolaisen ja perniöläisen bastardilapsessa urbaania sykettä, eihän se epäonnistunut voi olla, eihän? Kappale oli aikoinaan vaikuttava, turvallinen portinraotus aikuisempiin juttuihin. Eläimistä lauletaan, krokotiilit ovat aina kivoja, mutta sitten on myös niitä käsittämättömämpiä, mutta silti kiehtovia teemoja. Tämä on musiikillinen vastine nykyisille komiteamietintö-animaatioelokuville, joissa viihdytetään vaihtelevalla menestyksellä sekä lapsia että aikuisia. Koko perheelle sopiva oppitunti oblomovilaisen seesteisyyden kaukokaipuuseen.

En suostu tuomitsemaan My Life?ä täyteraidaksi, vaikka houkutus on, nyttemminkuultunakin. Se on Piironginjalan tapaan omanlaisensa, tässä erikoismausteena on englannin kieli. Kyllä se periaatteessa sujuu, mutta hiukan turhan kepeäksi lyriikkapiironginkapulaksi jää sisältö. Äänimaisemaa ei kuitenkaan voi eikä saa jättää huomiotta. Harhailevassa melodiassa on turhalti ilmaa välissä, mutta mitäpä tuosta, kun kekseliäs soitinmaailma pelastaa tyhjiön. Vellona on hämmästyttävän kvalitatiivista etenkin kertosäkeen tullen: on kuin joku sekoittaisi raukeaa äänitoffeeta isossa padassa!

Eihän Hector voinut 1982 tietää, millaiseksi erilaiset pop-kulttuurikuvastot kehkeytyvät vuosikymmenen saatossa. Tavallaanhan My Life on aikaansa edellä: voin hyvin kuvitella sen jonkin räikeänvärisen, vakavankornin sänkykohtauksen taustalle. Ollaan hämmentävällä musikaalisella ei-kenenkään-maalla, jossa takatukka hulmuaa, ja viimeistään 12 tahtia ennen loppua vedetään yhdessä röökit selällään vieretysten maaten.



My Lifen aikana levysoittimen neula tuppasi usein nousemaan. Päätösraitaan Valtiaat mennessä ne kovimmat jännityskiksit oli jo koettu. Kappale jäi auttamatta ns. lapsipuolen asemaan, sen huipputylsä kilistelyintro oli epäreilun kärsimättömyyteni kuolinisku koko levylle. Odotin iloista jälleenkohtaamista, sen sain. Liikutuin. Kappaleella oli ollut aikaa odottaa siihen kasvamistani ja maailman epäreiluihin perusmekanismeihin havahtumistani. Valtiaat on ajaton, kaiken tarvittavan virkkova teos. Kuuntelukokemus oli siis tavallaan ennalta-arvattava, mutta vaikuttava. Tekee mieli katua ja pyytää kappaleelta anteeksi. Turha niitä tämänhektisiä valtiaita on tässä luetella: ne tulevat aina takaisin, eri nimisinä.

Hectorin kantaaottavammasta tuotannostakin on varaa valita. Myöhästyin armotta hänen maanantaieimittään-vaiheistaan, mutta tähän oli kerrassaan voimaannuttavaa tarttua, vaikka nytkin myöhässä. Toteavaa, kiireetöntä, kaunista, ecce homo, lyssna hector. Ja ennen kaikkea tinkimätöntä: koko levy häipyy pois, vailla mitään "kliimaksia" tai "loppuhäntää". Jää hylätty, karaistava, koskenniemimäinen olo. Yksin olet sinä ihminen. Uimataidottomat korvat heitetään armotta sävelveteen ja evästetään, että ui.

En ole kilpailuviettinen ihminen laisin, mutta näissä lapsuuden ja nuoruuden havahtumiskokemuksissa ensimmäisyys on hyvinkin tärkeää. 1990 kävi samalla lailla The Beatlesin kanssa. Yhtyeen paras levy tulee minulle iankaikkisesti olemaan Magical Mystery Tour, jonka myötä siirryin cd-aikaan. Olen onnellinen siitä, että Hyvää yötä Bambi oli ensikosketukseni Hectoriin. Se on ollut tärkeä, alitajuinen oppaani boksin ulkopuolelle niin musiikin, kuvan kuin tekstinkin saroilla. Levy on poikkitaiteen pyhä kolmikenttä, hyllyyn nojaava LP muodostaa alttarini. Hectorin kompaktin Abbey Roadin ovi on vuosi vuodelta ystävällisempi kutsu etsimään, harhailemaankin. Oven takaa kajastaa valo. Harhailun palkitseva valo.
Seitsenvuotiaan lihavan pojan paras levy.
Ja se poika olin minä.
Pyrin olemaan yhä.
Aina.

Janne Kuusinen




Lukukertoja: 90
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa mys