The Who: Quadrophenia, 1973
20.05.2024
Britti-invaasion peruskoplan yhtyeistä The Who sta on vuosikymmenten myötä muodostunut itselleni ehkäpä kaikkein keskeisin. 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla yhtye työsti klassikkotasoisten singlehittien sarjan ja albumiensa osalta julkaisi mainitun vuosikymmen lopussa ensimmäisen rockoopperansa Tommyn. The Whon voinee todeta olleen luomisvoimansa huipulla 1970-luvun alkuvuosina. Toukokuussa 1970 yhtyeeltä ilmestyi rockin historian laadukkaimpiin konserttitaltiointeihin lukeutuva albumi Live at Leeds ja seuraavan vuoden elokuussa julkaistiin The Whon studioalbumien huipentumana pidetty pitkäsoitto Who's Next. Lähemmässä tarkastelussa on The Whon toinen rockooppera, lokakuussa 1973 ilmestynyt, pelkästään Pete Towshendin sävellyksistä koostuva ja modeista kertova Quadrophenia.
Polydor
Vuonna 1964 Lontoossa perustettu The Who lukeutuu kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimpien brittiläisten rockyhtyeiden joukkoon. Sen kuuluisimman kokoonpanon muodostivat kitaristi/solisti Pete Townshend, basisti/solisti John Entwistle, rumpali Keith Moon ja leadvokalisti Roger Daltrey. The Who kehittyi varhaisemmasta yhtyeestä The Detours ja siitä muodostui merkittävä osansa niin kutsuttua modliikettä. Yhtye ehti lisäksi toimia nimellä The High Numbers, jolla se julkaisi vuonna 1964 ilmestyneen singlen I'm The Face.
Tammikuussa 1965 ilmestynyt The Whon esikoissingle I Can't Explain kohosi Britanniassa top teniin ja sitä seurasivat ensiksi vuoden 1965 aikana menestyssinglet Anyway Anyhow Anywhere, jopa kaikkien aikojen ensimmäiseksi punkkappaleeksi tituleerattu anthem My Generation ja seuraavana vuonna Substitute, I'm a Boy sekä Happy Jack. Vuoden 1965 tuotantoa edustavaa The Whon esikoispitkäsoittoa My Generation voi rikkaine rhythm and blues- vaikutteineen pitää ainutlaatuisena albumina yhtyeen diskografiassa. Vuonna 1967 The Who esiintyi Montereyn popfestivaaleilla ja yhtyeen mainittuna vuonna julkaisema single I Can See for Miles oli sen ainoa Yhdysvalloissa top teniin kohonnut nelivitonen. Samaisena vuonna ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi The Who Sell Out oli rakennettu radio-ohjelman muotoon.
Vuonna 1969 ilmestynyt tuplakonseptialbumi Tommy osoittautui menestyksekkääksi sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa ja siltä poimittiin singlemenestys Pinball Wizard. Samaisena vuonna The Who esiintyi Woodstockissa ja seuraavana vuonna Isle of Wightin festivaaleilla. Helmikuussa 1970 nauhoitettu ja samaisen vuoden toukokuussa ilmestynyt albumi Live at Leeds on tunnustettu kaikkien aikojen laadukkaimpien konserttitaltiointien joukkoon lukeutuvaksi.
Pete Townshendin suunnittelema Lifehouse-projekti ei toteutunut, mutta siihen kaavailluista kappaleista syntyi elokuussa 1971 ilmestynyt albumi Who's Next, joka on yleisesti kohotettu The Whon tuotannon laadukkaimmaksi studiolevyksi. Mainittu pitkäsoitto sisältää muun muassa myös singlemenestyksiksi osoittautuneet klassikkokappaleet Baba O' Riley, Behind Blue Eyes sekä Won't Get Fooled Again. Kappaleista viimeksi mainittu on eräs The Whon kaikkien aikojen parhaita suorituksia ja sen singleversio on editoitu kolmeen ja puoleen minuuttiin siinä, missä Who's Nextin päättävä Won't Get Fooled Againin täyspitkä versio kestää kahdeksan ja puoli minuuttia.
1970-luvun alkuvuosina The Who julkaisi myös ainoastaan singleformaatissa varsin laadukasta tuotantoaan, josta mainittakoon ensi alkuun kappaleet I Don't Even Know Myself, Water sekä kotimaassa 1980-luvun alkuvuosina Eppu Normaalin keikkaohjelmistoon coverina päätynyt Let's See Action.
Lokakuussa 1973 ilmestyi The Whon toinen konseptialbumi, kenties edeltäjäänsä onnistuneempi Quadrophenia. Kaikki sen kappaleet ovat Pete Townshendin käsialaa, ja kyseessä on hänen tribuuttinsa modeille, jotka hieman vajaata vuosikymmentä aikaisemmin olivat olleet The Whon keskeisimpiä diggareita. Albumin soundissa keskeisiksi ovat muodostuneet Townshendin syntetisaattorit ja Entwistlen säveltämät puhallinosuudet. Tupla-albumin järjestyksessään toinen ja ensimmäinen vokalisointia sisältävä kappale The Real Me käynnistyy Entwistlen yhdellä otolla nauhoitetulla basso-osuudella. Quadrophenian parhaimmistosta mainittakoon seuraavaksi The Punk and the Godfather, jonka tekstissä päähenkilö Jimmy menee seuraamaan modyhtyeen konserttia.
Tupla-albumin ensimmäiselle levylle sisältyy kolmesta hieman vähemmän tunnetusta, mutta varsin onnistuneesta kappaleesta koostuva osuus, joka muodostuu biiseistä I'm One, The Dirty Jobs sekä Is It In My Head. Myös ykköslevyn päätösraita I've Had Enough yltää lähelle klassikkotasoa. Singleformaatissa Quadrophenialta julkaistiin sen kakkoslevyn avaava rivakka rockrypistys 5:15, jonka lyriikassa Jimmy matkustaa Brightoniin junalla. Brittilistalla 5:15 saavutti sijan 20. Biisistä ehdittiin työstää demoversio ja Townshend sävelsi 5:15:n studiossa kappaleen nauhoituspäivänä.
Biisissä Sea and Sand päähenkilö pakenee elämän realiteetteja rannalle, missä hän muistelee menneisyyteen ajoittuneita modien kokoontumisia Brightonissa. Sea and Sand sisältää vokalisointia sekä Towshendilta että Daltreylta. Kyseessä on eräs Quadrophenian keskeisimmistä kappaleista ja vaikka se jäi julkaisematta singleformaatissa, Sea and Sand saavutti runsaasti radiosoittoa progressiiviseen rockiin erikoistuneilla kanavilla. Kyseessä on yksi neljästä Quadrophenialla julkaistusta kappaleesta, jonka lyriikassa viitataan suoraan modliikkeeseen.
Drowned edustaa albumilla suoraviivaisempaa rocktyyliä. The Who esitti mainittua kappaletta ahkerasti konserteissaan ja Hartwall Areenalla heinäkuussa 2007 todentamassani The Whon konsertissa mainittu biisi kuultiin Townshendin soolonumerona. Bell Boy sisältää Daltreyn vokalisoinnin lisäksi Keith Moonin cockney-aksentilla laulamia osuuksia. Kappaleen teemana on entinen mod Face-Ace, jota Jimmy oli katsonut ylöspäin, mutta joka työskenteli nyt muiden palvelijana samassa brightonilaisessa hotellissa, jonka modit olivat hajottaneet vuonna 1963.
Tupla-albumin päätöskappale Love Reign o'er Me lukeutuu myös sen ydintuotantoon ja on vuosien ajan lukeutunut lisäksi keikkasuosikkeihin. Myös mainittu kappale julkaistiin singleformaatissa ja saavutti Billboardilla sijan 76. ja Cashboxilla sijan 54. Love Reign o'er Mestä laadituissa arvioissa on ylistetty etenkin Daltreyn laulusuorituksia.
The Who konsertoi Quadrophenian tiimoilta tuoreeltaan vuosina 1973–74. Albumin tuotanto on myöhemmin ollut keskeisessä osassa yhtyeen vuosien 1996–1997 kiertueella sekä vuoden 2016 kiertueella. Vuonna 1979 Quadropheniasta työstettiin Franc Roddamin ohjaama elokuvaversio. Sen soundtrack on tupla-albumi, joka sisältää kymmenen originaalilla Quadrophenialla julkaistuista 17 kappaleesta. Kyseessä ovat kuitenkin John Entwistlen kyseisistä biiseistä vuonna 1979 tekemät remiksaukset. Keskeisimmät erot ovat kappaleessa The Real Me, joka sisältää muun muassa eri bassoraidan. Soundtrackin viimeinen levypuolisko koostuu modien suosikkikappaleista, kuten Booker T and The MG's:in Green Onionsista sekä The Kingsmenin garageklassikosta Louie Louie.
Sielukkaasta, puhuttelevasta ja osittain jopa samaistuttavasta kappalemateriaalista koostuvasta Quadropheniasta on muodostunut itselleni The Whon tuotannon keskeisin albumi. Hankin sen ensiksi kasettikopiona vuonna 1991. Kahta vuotta myöhemmin löytyi edullisesti albumin originaali, myös kirjan sisältävä Track Recordsin julkaisema painos ja sittemmin Quadrophenia on päätynyt kokoelmiin myös cd-formaatissa.
Pertti Pulkkanen
