06.02.2004
Ookoo, ihan ensimmäiseksi täytyy myöntää, että jos joku YUP:n levyistä pitäisi julistaa klassikoksi musiikillisilla arvoilla mitattuna, olisi tuo levy ehdottomasti Toppatakkeja ja Toledon terästä. Kriitikoiden ylistämä alakulttuurin vankkumaton suosikki ja seitsemän listaviikkoakin kerännyt suomalaisen tuolloisen (1994) metelirockin kulmakivi ei kuitenkaan koskaan noussut omaksi klassikokseni. Toppatakkilevyn ohella oma vauhkoilu- ja hehkutusarvonsa on myös bändin alkutuotantoa läpikäyvällä 1990-1992 -kokoelmalevyllä, vaikkakin tietysti tosifaneilla on nuokin moninaisia kohteita ruoskivat, Zappan suuntaan kumartavat musiikilliset parodisoinnit alkuperäisinä versioina, kuten Huuda Harkiten -vinyylinä sekä sinkkuina. Sitä vastoin meikäläisen rockailevia kasvuvuosia siivitti kieroilevasti eteenpäin vuonna 1996 julkaistu Yövieraat –levy, jolla YUP yhdistää progemetelöivät alkuvuotensa nerokkaasti kuulijaystävällisyyteen ja radiosoittopotentiaaliin. Voidaan tietysti ajatella, että Yövieraat kiteyttää myös sen pikkusormen myymisen pirulle eli musiikin kaupallisen ”stilisoimisen”. Kuuntelukokemuksena levy on joka tapauksessa täyttä dynamiittia, jota jaksaa pyöräytellä soittimessa taajaan kahdeksan vuoden kypsymisenkin jäljiltä.
Kieroilla sanoituksillaan, vinoilevan ilkikurisella lauluäänellään ja kitaroinnillaan YUP:tä ”johtava” Jarkko Martikainen jakaa yhtyeen nimellisen diktatuurin sävellystyössä vahvasti vaikuttavan basisti Valtteri Tynkkysen kanssa. Kolmas alusta – eli noin luokkaa 1987-88 vuosien taitteesta – asti mukana ollut Savonlinnalaissyntyisen bändin jäsen on alunperin rumpuja paukuttanut, nykyisin ykköskitarasta vastaava Jussi Hyyrynen. Lähtökohtana yhtyeellä oli rikkoa rajoja, yhtyeen itse mainitsema parodian juhliminen yhtyeen tekemisessä leimaa etenkin alkuaikojen kohkaamista. YUP soitti alunperin englanniksi, mutta siirtyi 90-luvun myötä suomenkieliseen sanataiteiluun. Vuonna 2003 bändi julkaisi – kulttuuritekona, fanien iloksi ja vielä omakustanteena – kokoelmaversion noista alkuaikojen kansainvälisemmistä paloista. Vaikka suuri osa silloisesta kappalemateriaalista tuntui paahtavan raskaalla kädellä, löytyi seasta myös makeita slovaripaloja, jotka olisivat saattaneet ilman sanoituksien painotuksia jopa soida niillä kuuluisilla viimeisillä hitailla. YUP:n tapauksessa näillä hitailla tuntui vain aina ironisesti lentävän visvaa tai irtoavan päitä. Martikaisen, Tynkkysen ja Hyyrysen lisäksi bändin kokoonpanoon ovat matkan varrella tarttuneet rumpali Janne Mannonen sekä alkuperäisen kosketinsoittajan Tommi Kärkkäisen vuonna 1994 korvannut Petri Tiainen. Tällä kokoonpanolla bändi on toiminut nyt kymmenen vuotta. YUP –lyhenteen sanotaan tulevan Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit -sanahirviöstä monine merkityksineen ja yhtyeestä puhutaankin usein tuttavallisesti Puoskareina.
Millaisista osasista Yövieraat –levy sitten koostuu? Alkulevyn hilpeän ivalliset, juoksevasti rokkaavat tutkielmat – kaikkivaltiaan Aurinkokuninkaan hovissa pyörivä Iloisen kuninkaan aikataulu, Elviksen kuoleman mysteeriä ja Roswellia ufoineen tarkasteleva Roswellin kattilaan! ja hyvinvointivaltion pinnallisuutta huomioiva Porvariston hillitty charmi – eroavat synkemmin kiihdyttelevästä Luotijunasta sekä levyn hitteihin lukeutuvasta mollissa ”tipsuttelevasta” Amor amorista lähinnä duurin ja mollin vaihteluilla. Mari Rantasilan tähdittämä saaristolaisvalssi Alla Jalavapuun on sitten sitä aivan jotain muuta -osastoa sokerisesti keinahtelevalla Bonnie & Clyde -tarinallaan. Toinen täysin muusta materiaalista poikkeava raita on mainio akustinen seitsemän veljeksen seikkailu Jos helvetti on täynnä. Ja Saatanakin joutuu seisomaan. Omiin suosikkeihin lukeutuu mainion rouhea, vakikeikkakalustoon kuuluva Murhaaja soittaa pasuunaa, jossa Martikaisen pirullisen ivallinen laulutarinointi kohtaa soiton jyräävän ja juoksevan rokittelun parhaalla mahdollisella kaavalla. Sanallista teurastusta mestaroiva, hilpeästä tilulilusta tiukkoihin välipaahtoihin kulkeva Gleb, viehkeä Yövieraat -eläintarina Keijo -kettuineen ja Carita -sikoineen sekä ihmisparan elon koko karuuden paljastava Meidän on annettu pudota täydentävät tämän mainion Puoskari -levyn, joka joskus on itselleni vahvasti kolahtanut ja joka yhä toimii meikäläisen vinkkelistä katsoen suomalaisen rockin yhtenä kohokohdista.
Aina Yövieraisiin asti bändi oli kokeillut, kasvanut ja kehittynyt. Sen jälkeen tehdyt tuotokset vuoden 1998 Outo elämä -levystä 2003 julkaistuun Leppymättömät -levyyn ovat tallanneet melkolailla samaa hyväksi koettua polkua ja - ikävä kyllä – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tuntuu kuin tuon polun käyminen ensi kertaa olisi tarjonnut suurimmat elämykset. Bändi on ehkä viimeinkin kyllästynyt tempoilemaan joka suuntaan ja lähtenyt kulkemaan valitsemaansa tietä, mikä ei tietenkään välttämättä ole negatiivista. Onhan se yleisöystävällisempääkin tehdä sitä yhtä juttua hyvin kuin koko ajan säilyttää se ennalta-arvaamattomuus. Tulee joskus mietittyä, mitä kaikkea YUP:ltä on vielä jäänyt kokeilematta? Joka tapauksessa, minun soittimessani pyörii Yövieraat ja jos halutaan hakea kierompia tunnelmia, kelataan bändin tuotantoa ajallisesti taakse- eikä eteenpäin.
Ilkka Valpasvuo, kuva YUP/Tomi Palsa/Dick Lindberg 1999
