Opeth: Still Life, 1999
29.03.2005
Ruotsalainen Opeth on yksi niistä metal-genren yhtyeistä, joita on vaikea kuvailla kenellekään bändin musiikkia aiemmin kuulemattomalle. Tavattoman harvinainen kyky yhdistellä uskottavasti örinävokaaleja ja puhdasta laulua on Opethilla hyvin vahva. Merkittävintä on tietysti se, että sama herra, Mikael Åkelfeldt suorittaa nämä molemmat (ja selviää niistä livetilanteessakin). Opeth on musiikkina kahden tekijän kamppailua: koukkuisen ja raskaan mutta useimmiten melodisen hevinrytkeen sekä akustisen, tunnelmaa upeasti luovan, seesteisen soitannan. Still Life (1999) on Opethin levyistä siinä mielessä merkittävä, että sen kappaleissa on tietynlaista lämpöä, mikä useimmilta muilta levyiltä puuttuu - ehkä tarkoituksellisestikin.
Still Life on teemalevy. Jokainen kappale kuljettaa eteenpäin mielenkiintoista tarinaa, josta en ala tässä välttävillä kääntäjäntaidoillani mitään sipertämään. Biisit ovat pitkiä, valtaosa yli yhdeksän minuutin. Pitkästyminen ei kuitenkaan pääse hetkeksikään iskemään, niin taitavasti kappaleiden tunnelmat vaihtelevat ja kertovat kieltä osaamattomillekin omaa tarinaansa. Kuin sumun seasta hitaasti kuultaviin lipuu The Moor, joka alkuun päästyään esittelee heti nuo upeat akustiset kitarat, mitkä tästäkin levystä tekevät niin tunnelmarikkaan kaikessa brutaaliudessaan. Kappaleet nivoutuvat niin sujuvasti toisiinsa, että yksittäisiä suosikkeja on vaikea poimia tästä todella hienosta albumista. Brutaalienkaan kohtien aikana ei puutumus pääse iskemään ja akustisia kitaroita on myös annosteltu sopivan kokoisina annoksina. Åkerfeldtin laulu toimii sekä örinän että puhtaan laulun saralla, joskin jälkimmäisessä hänen äänensä luonne tulee parhaiten esiin. Soitanta on koko levyn verran upeaa kuultavaa; kitarat pelaavat hienosti yhteen ja bassolle on jopa sävelletty kohtia, mikä on monen muunkin genren musiikissa harvinaista.
Tietynlaista progressiivisuutta on selvästi havaittavissa, esimerkkinä mainittakoon Moonlapse Vertigon ensimmäiset kaksi ja puoli minuuttia. Kuinka joku voikin älytä tehdä tällaisia melodioita. Benighted taas on suurimmalta osaltaan akustista kitaraa ja kuiskauksenomaista (ei mitään Cradle of Filthin nolostuttavia "she died to a sky dressed in flames" -kähinöitä vaan ihan oikeaa) laulua. Kitaran soundi on kyseisellä raidalla saatu niin lämpimäksi, että kuulija voi melkein tuntea otelautaa koskettavien sormien lämmön… en tiedä, millaisilla ylisanoilla tätä yrittäisi mainostaa, mutta yksi asia on varma: Opeth tekee musiikkiaan häpeämättömällä, uskottavalla ja rohkealla tavalla. Yhtyeen musiikkia voi kuunnella ajattelematta hetkeäkään että voi voi, isoja miehiä ja vieläkin tekee tällaista musiikkia, leikkaisivat tukkansa ja menisivät töihin. Upea soundi, upea kokonaisuus. Ja onhan tässä hienot kannet!
ANTTI SAARI
