Stevie Wonder: Songs in the Key of Life, 1976
02.04.2002
Stevie Wonderin levyt ovat jotenkin rehellisiä. Soundin rosoisuus on olennainen osa Wonder-äänimaailmaa: onneksi mies vietti kultakautensa juuri 70-luvulla. Jos tämä studiohelmi olisi tehty vuonna 2000jotain, olisi saundien putipuhtoisuus varmasti vienyt jotain Wonderin rehellisyydestä. Ja ennen kaikkea hienot slowarit, mm. Love's in Need of Love Today, olisi takuulla latistettu kaikuisiksi hunajatitanichutuiksi.
Songs... on mielestäni paras kuulemani tuplalevy. Kyllä vain: jopa Beatlesin White Album jää taakse. Siinä missä blancolevy on pirunmoinen sillisalaatti ja eräiden Johnin ja Paulin henkinen valtataistelu musiikin kustannuksella, on Songs... hieno kollaasi, taideteos, melkein jokaiselle jotain, mutta tyylillä. Jos haluat tutustua Wonderin tuotantoon, ei välttämättä tällä kertaa kannatakaan aloittaa Best of:ista, vaan tästä.
Vaikkei kyse olekaan aivan täydellisestä timantista, on Wonder silti wondermaisimmillaan. On "sovinnaista" soinnuttelua (mm. klassikko I Wish, jonka Will Smith myöhemmin raiskasi), ja vastaavasti ufo-osastoa (mm. klassikko Pastime Paradise, jonka Coolio myöhemmin raiskasi), jonka kaltaista unenomaisuutta pystynee suunnittelemaan vain Wonderin kaltainen, eri tavalla maailman näkevä nero. Stevie saa jopa syntikkaviulut kuulostamaan järkeenkäypiltä (<-- Village Ghetto Land)!
Lisäksi löytyy funkkyä, espanjaa, jukkatolos-progeilua, maailman hienoin torviosuus Sir Duke:ssa, ja ennen kaikkea ach sitä ihanaa zombie-elokuva-moog-clavinet-rhodes-maailmaa, jota me kaikki rakastamme, eiksvaan. Ebony Eyes on täydellinen ralli, joka panee jälleen kerran miettimään, että taitaapa kaikki hyvät melodiat olla jo keksitty.
Ainoan miinuksen annan kakkoslevystä, joka on selvästi vaatimattomampi kuin ykkönen. Loppupuolellaan kokonaisuus äityy turhan ylipitkäksi jammailuksi ja "Kaikki tässä ollaan samaa perhettä ihonväristä huolimatta" - julistamiseksi. Mielestäni jopa Wonderin ehkä tunnetuin klassikko/standardi Isn't She Lovely on turhan venutettu.
Näistä pikkuseikoista huolimatta musta mies on jälleen kerran osoittanut ylivertaisuutensa musiikin saralla.
Teksti: Janne Kuusinen
