Ajankohtaista

Parhaat kotimaiset albumit 2000 - 2009

09.01.2010

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli musiikillisesti monipuolinen ja -muotoinen. Vuosia 2000 - 2009 leimasi alati kiihtyvä musiikkigenrejen pirstaloituminen, uusien artistien esiinmarssi, valtava levytulva ja uusien jakelukanavien myötä helpottunut julkaiseminen. Valinnanvaraa oli enemmän kuin koskaan ja kaikki oli saatavilla hetkessä.

Musiikinjakelu koki valtavia murroksia. 1990-luvulla alkanut musiikin digitaalisen jakelun vallankumous kiihtyi, ja ladattujen MP3:n ohella musiikkia kuunneltiin MySpacesta ja Spotifysta. Ilmaisen - laillisen ja laittoman - musiikin helppo saatavuus näkyi äänitteiden myynnissä. Perinteisten kivijalkakauppojen ahdinko kasvoi eivätkä levy-yhtiöiden tulevaisuudennäkymät olleet nekään optimistisia.

Myös kuluttajien kuuntelutottumukset muuttuivat. Osittain palattiin 1960-lukuiseen singlekulttuuriin, jossa merkittävää on kappale, ei niinkään useista kappaleista koostuva kokonaisuus. Uusimmat kappaleet on helppo kuunnella MySpacesta, kokonaiset albumit puolestaan Spotifysta. Levyhylly mahtuu kiintolevylle. Itse asiassa levyhyllyä ei tarvita: Internetissä on kaikki, demokraattisesti kaikkien saatavilla. Vastareaktiona digitaalisen musiikin räjähdykselle vinyylin myynti kääntyi nousuun, arvostuksesta puhumattakaan.

Kyynikot povasivat sekä fyysisen äänitteen että levykokonaisuuden kuolemaa. Vielä näin ei tapahtunut, hienoja albumeita julkaistiin valtavasti. Desibeli.netin toimituskunnan jäsenet valitsivat 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat levyt omien mieltymystensä mukaan. Seuraavassa vuosien 2000 - 2009 parhaita kotimaisia levyjä, olkaa hyvä!

Sergio: Swords (2005)

Verdura

Sergion ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Swords keräsi ilmestyttyään kiitettävästi kehuja. Yhtyeen meluisaa kitarailmaisua verrattiin kyllästymiseen asti Sonic Youthiin, ja tietenkin vertailuilla oli pohjansa. Maanisen tunnelmallinen ja hurjan intensiivinen pitkäsoitto, jolla ei ole yhtään perustelematonta tai tylsää hetkeä, on kuitenkin kokonaisuutena parempi kuin yksikään tämän nykyindierockin ykköskummisedän julkaisuista. Vaikka SY:sta pidänkin, ei se ole koskaan tehnyt näin helposti lähestyttävää, valloittavaa ja ennen kaikkea otteessaan liki poikkeuksellisen vahvasti pitävää nelikymmenminuuttista levykokonaisuutta. Swordsille pitäisi myöntää jonkinlainen luontoystävämerkki – se kestää kulutusta paremmin kuin yksikään muu omistamistani levyistä. Haittapuoleksi mainittakoon, että addiktion synnyttämät vieroitusoireet ovat kamalia. Ehkä luontomerkin viereen mahtuisi varoitustarra. Aiheuttaa todella vakavaa riippuvuutta.

Jani Ekblom

Risto: Risto (2004)

Fonal

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset! Jo ennen läpimurtolevy Aurinko aurinko plaa plaa plaan hittejä aiheutti Ylihärsilän orkesteri iloisia räjähdyksiä päässä. Fonalin julkaisema, yksinkertaisiin valkoisiin digipak-kansiin pakattu Riston debyytti iski useampaan hermoon ilmestyttyään iloksemme vuonna 2004. Jo pelkkä musiikillinen tulitus, turboahdettu Seronil-iskelmä, olisi oikeuttanut hymistelyihin, mutta varsinainen tajunnan laajeneminen tapahtui, kun kuunteli sanoituksia. Tuskin millään suomalaisella levyllä on yhtä hyvin kuvattu inhimillisen toiminnan ja ajattelun pimeämpiä aspekteja yhtä rehelliseen sävyyn. Riston sanoituksissa runkkaamiset, turpiinvedot ja ihmisen hajoaminen muodostavat psykologis-katu-uskottavan kaleidoskoopin, jonka palasista löytää useammasta itsensä. Tärkeä levy sekä kotimaiselle musiikille että henkilökohtaiselle diggailulle. Nautitaan Laitilan sitruunasoodan ja määrätyn mielialalääkityksen kera.

Tuomas Tiainen

Ville Leinonen: Suudelmitar (2004)

Poko

Ville Leinonen jätti Valumonsa pimeään perunakellariin odottamaan tulevia koitoksia – ja meni metsään. Suudelmittaren sammaleella päällystetyt vaahtopäiset etnoballadit hehkuvat vilpitöntä iloa ja kiireettömyyttä. Niistä loistaa poissaolollaan kaikki se, mikä yleisesti koetaan länsimaisen kapitalismin kolikon varjopuoleksi. Leinonen säilyttikin poliittisen korrektiudensa levyillään koko vuosikymmenen ajan, vaikka rivien välistä oli luettavissa jotain ihan muuta.

Harvoin näillä leveysasteilla afrikkalaiset rytmit kohtaavat Zorbasin sävelet Odysseuksen purressa ja bossa nova heittää yläfemmaa supisuomalaisen gospel-kansanlaulun käteen. Ihan yhtä harvoin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä tuli vastaan tällaisia albumeja, joiden jokainen laulu on toistaan parempi. Komea kansitaide luo omat, musiikkia täydentävät mielikuvat. Vähäinen ansio ei ole sekään, että levyn nimi toi suomen kieleen uuden sanan. Erityismaininta myös pomppivan pingispallon käytöstä soolosoittimena.

Heikki Väliniemi

Ruudolf: Doupeimmat Jumala seivaa (2004)

Monsp

Rääväsuisesta räpin Suomen mestarista uskovaiseksi räpin Suomen mestariksi muuntuneen Ruudolfin tarina herätti vuosikymmenen puolivälissä ansaittua kiinnostusta niin kuluttajien, kriitikoiden kuin mediankin keskuudessa. Vuonna 2004 julkaistu Doupeimmat Jumala seivaa käänsi suomalaisessa hiphopissa uuden sivun, ja raivasi tilaa lukuisille tuleville myönteiseen elämänasenteeseen, rentoon huumoriin ja soul-sampleihin luottaville räpkokoonpanoille. Ruudolf räppäsi Jumalasta, sydänsuruista ja itsestään humoristisesti, mutta samalla niin rehellisen tuntuisesti, ettei homma muuttunut vitsiksi. Vielä viisi vuotta julkaisunsa jälkeenkin albumi on parasta mitä suomihiphopissa on saatu aikaan. Pääosin Ruudolfin itse tuottamat taustat ja miehen ulosannin positiivisuus saavat hymyn suunpieliin kerta toisensa jälkeen. Melankolisemmat kappaleet, kuten Whottsdadiliyooo sen sijaan herkistävät. Ruudolfin lyriikat vaihtelevat selkeistä punchlineista tajunnanvirtaan ja aiheiden kirjo on suuri. Doupeimmat Jumala seivaa muistuttaa koko rap-musiikin vahvuudesta - missään muussa genressä ei olisi mahdollista puhua näin luontevasti Jeesuksesta, kehonrakennuksesta, arkityöstä, sukujuurista, ihmissuhteista ja kotiseudusta saman levyn aikana.

Tommi Saarikoski

Liekki: Korppi (2003)

Ranka

Eksentrisen Karkkiautomaatin raunioilta noussut Liekki onnistui kahdella ensimmäisellä levyllään taltioimaan taianomaisen ajattomuuden maanläheisillä levytyksillään. Suomalaisen raskaan rockin ja metallin nousukaudella Liekki oli kuin vieras jostain kaukaisesta vaihtoehtotodellisuudesta. Debyyttipitkäsoitto Magion (2001) herkän akustishenkisen folkin kutikutoisuus vaihtui loisteliaalla Korpilla (2003) 1970-lukulaisella mystiikalla ladatuksi progressiiviseksi popiksi. Monipuolisella albumilla Liekki näyttäytyi luontevasti niin aurinkoisen svengaavan rytmitajun omaavana pop-yhtyeenä kuin eeppisen rock-dramaturgian ymmärtävinä tunnelmanluojina. Albumin ylittämättömin kappale, maaginen Pienokainen, on tärkeä osoitus siitä, että usein parjatulla 2000-luvulla on suomalaisen populaarimusiikin piiristä noussut klassikkoja.

Otto Suuronen

Soul Tattoo: Pile of Bones (2006)

Plastinka

Soul Tattoon miehet tulivat tunnetuksi solisti Jussi Sydänmäeltä nimensä saaneessa Hearthill-yhtyeessä. Tällä vuosituhannella porukka kokoontui uudestaan ja kokosi Hearthilliä rämisevämmän ja kolisevamman yhtyeen Soul Tattoo. Jo yhtyeen nimeä kantanut debyytti herätteli toiveita, mutta napakymppiin osui vuoden 2006 Pile of Bones. Kriitikot ottivat levyn hyvin vastaan, mutta laajempi yleisö ei sitä löytänyt.

Yhtyeen tunnistettavat elementit ovat Sydänmäen laulusoundi ja Samuli Laihon mainio kitarointi. Nämä yhdistettynä levyn entistä rokkaavampiin biiseihin on vastustamaton yhdistelmä. Levyn vaikutteet on haettu 60-luvulta, mutta toista tällaista country-punkkia, suobluesia ja rock’n rollia nyrjähtäneesti rymistelevää yhtyettä ei ole. Soul Tattoo oli levyn ilmestyessä Suomen kovin rock-bändi, mikä oli kova saavutus action rockin jälkimainingeissa. Bändin tähti on sittemmin laskenut, mutta tämä levy jää elämään aikakautensa helmenä.

Juha Tiensuu

Magenta Skycode: IIIII (2006)

Solina

Kaikki kunnia PMMP:lle, mutta minun kirjoissani Jori Sjöroosin musiikillinen nerous tiivistyy yhteen bändiin ja yhteen levyyn. Tuo teos on turkulaisen Magenta Skycoden vuonna 2006 ilmestynyt debyytti (ja valitettavasti yhä ainoa levy) IIIII.

Yksi menneen vuosikymmenen indiemusiikille eniten vaikutteita antanut suuntaus oli postpunkin, tai pikemminkin uuden aallon, nykymuotoon päivittäminen. Vaikka postpunk-aalto jäi onneksemme kauas mainstream-suosiosta, nosti se maailmalla esiin tukun lupaavia bändejä Interpolista Editorsin kautta Maximo Parkiin. Näiden bändien menestys petasi tietään myös Sjöroosin porukalle, joskin täytyy muistaa Magenta Skycodessa ole todellakaan kyse mistään trendi-ilmastojen nuuhkimisesta. Sjöroosin aiempi yhtye This Empty Flow julkaisi post punkiksi luokiteltavaa musiikkia jo harmaalla 90-luvulla, jolloin se oli kaukana mistään trendikkäästä.

IIIII on tunnelmaltaan ajaton levy, joka sisältää kautta linjan erinomaisia kappaleita. Oikeastaan jo huimaava avauskappale Hands Burn tiivistää sen mistä levyssä on perimmiltään kyse – suurista tunteista ja laajoista kaarista, mutta myös pienistä nyansseista ja yksityiskohdista.

Jari Jokirinne

iNSULT That Made A Man Out Of Mac: II (2005)

Varasto 72

The iNSULT That Made A Man Out Of Mac julkaisi 90-luvulla Mutant Puzzle -esikoisensa, jolla yhtye myös pitkälti määritteli kotimaisen industrial-rockin tuon aikaisen tilan. Vuonna 2005 bändi sai viimein valmiiksi esikoisensa seuraajan ja jälleen industrialin aikakirjoja piti päivittää. Ytimekkäästi nimetty II kun kiteytti vuosikymmenen mittaisen kehitystyön yhdeksään kivenkovaan raitaan.

II:n kolea industrial-painajainen synnytettiin ilman koneita, metalliperkussionistilla vahvistetun kitara-rummut-basso ketjun rakentaessa kappaleet rujojen riffien ympärille. Tähän päälle vielä efektoitu särö-huuto, ja voittava yhdistelmä oli valmis. Tyly lähestymistapa karkotti varmasti monta potentiaalista kuulijaa, mutta samalla kompromissiton kokonaisuus nosti kiekon täysin uudelle tasolle. Raastavilla soundeilla ladattu teos on yhä kotimaisen industrial-musiikin merkkipaalu, joka ei ole tähän päivään mennessä löytänyt vertaistaan. Nytkähtelevästi eteenpäin koliseva Panic ja rakkauden häijymmistä ulottuvuuksista kertova Can Can Heels kertovat tästä parhaiten.

Mika Roth

Tommi Liimatta: Tropical Cocktail (2006)

Megamania

Harvoin käy niin, että luomisvoimaisen ja aktiivisesti toimivan yhtyeen keulakuva julkaisee kymmenen vuoden välein soololevyt, joista jälkimmäisellä vieläpä onnistuu liki kaikessa. Absoluuttisen Nollapisteen primus motor Tommi Liimatta ei vuonna 2006 noudatellut rockin urakehityksen lakeja, vaan heitti vaivihkaa ilmoille albumillisen parhainta itseään. Kahden rennosti soittavan kokoonpanon tukema Tropical Cocktail suorastaan huokuu inspiraatiota. Alkaen nimikappaleen ennenkuulumattomasta verbaalitykityksestä Liimatta ilmaisee itseään tarkemmin ja hervottomammin kuin koskaan. Sympaattisesti nimensä mukainen albumi sisältää niin introverttia iskelmää, kuin paljaita sooloesityksiä ja autotalliprogeakin. Tropical Cocktail on jalostamaton ja irtonaisempi versio Absoluuttisen Nollapisteen hyvistä puolista. Sen perusteella Liimatan toivoisi sooloilevan useamminkin.

Antti Hurskainen

Vesa-Matti Loiri: Ystävän laulut (2003)

Warner Music

Cover-levyn valitseminen 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi levyksi on toki arveluttava statement, mutta ko. äänite on malliesimerkki ja symboli monesta tärkeästä asiasta. Levy on rakkaudella tuotettu, piisit ikuisia, sovitukset erinomaisia, retroilulla ei lutrata, ja Loiri revittelee mainiosti. Nämä Juha Vainio -tulkinnat ovat miehen viimeinen voimannäyttö, jonka jälkeen häntä alettiin tuotteistaa väkisin vanhaksi ja diabeettiseksi Suomen Johnny Cashiksi.

Janne Kuusinen

Jolly Jumpers: Mobile Babylon (2006)

TUG

Tyrnävän mullan makuiset shamaanirockarit ovat olleet aina erityisiä. Iskevän tiivistyksensä ja sisäisen rauhansa tämä kotimaan crazyhorse saavutti viimeistään vuoden 2006 Mobile Babylonilla, jonka suobluesahtavan rennosti mutta samettisen hypnoottisesti rullaava pohja koristautuu milloin hyvin riisutusti, milloin taas säröjyrisevästi maalaavalla kitaralla ja Petri Hannuksen karhealla äänellä. Vaikka kyse on rockista niin kiire ei ole mihinkään. Snowy Downtownin haikean pelkistetty luminen kaupunkimaisema kohtaa aavikon kirkkaalla taivaalla kaartavan Shooting Starin mietteliäisyyden ja Mama I Have To Leaven tai Black Bettyn nuotioshamanismin. Ajatonta kauneutta, räväkkää särmää ja persoonallisen karua sielua.

Jollyt ehtivät soittaa yhdessä lähes kolme vuosikymmentä ja voi sanoa että meininki vain parani vuosi vuodelta – sen verran kova kokonaisuus oli vielä viimeisinkin albumi Fantom Zone ettei minkäänlaisesta eltaantumisesta voi puhua. On tavallaan sääli ettei pienen pohjoisen maan musiikkipiirit riitä mahdollistamaan näin mahtavien yhtyeiden ”elämistä” musiikista. Eikä kansainvälinen breikkaaminen edes alakulttuuriporukalle ole kuitenkaan niin kovin helppoa kun perinteitä sellaiseen vasta luodaan. Sitkeästi Jollyt jaksoivat kulkea omaa tietään, kunnes tänä vuonna päättivät laittaa pillit pussiin. Tavallaan yhtyeen voisi nostaa suorilta yhdeksi kotimaisen rock-skenen klassikoksi useammaltakin vuosikymmeneltä, mutta minulle ne todelliset mestariteokset ajoittuvat tähän tuoreimpaan. Toivottavasti vielä useammankin vuosikymmenen päästä löytyy hyvän musiikin metsästäjiä jotka tajuavat iskeneensä hakkunsa kultasuoneen törmätessään mahdollisesti hyvinkin pölyttyneisiin albumeihin yhtyeeltä nimeltä Jolly Jumpers. Joko se patsas rakennettiin sinne Tyrnävälle?

Ilkka Valpasvuo

CMX: Dinosaurus Stereophonicus (2000)

EMI

CMX, "Suomen tunnetuin tuntematon yhtye" oli vuosituhannen vaihteessa eksyksissä. Sekä keikkamyyjän että myös miksaajan kuolema, keikkailun (väliaikainen) lopettaminen ja edessäpäin odottavan kahdeksannen täyspitkän haasteet saivat bändin toiminnan näyttämään toivottomalta trapetsitaiteilulta. Kun yhtye kaiken kukkuraksi ilmoitti tulevan teoksen olevan kahden levyn mittainen proge-eepos, oli helppo naureskella A.W. Yrjänän ja kumppaneiden vajonneen viimein liian syvälle omiin viemärivesiinsä. Mutta millainen siitä levystä tulikaan!

Dinosaurus Stereophonicus on hengästyttävässä kahden tunnin kestossaan todellakin aikamoinen eepos. 70-luvun progeperinteistä ammentavan albumin voi nopealla vilkaisulla leimata fanipoikien omaksi ilokseen rakentamaksi pastissiksi, mutta se nousee vaivatta CMX:n tärkeimpien levyjen joukkoon. Työtapojen ja tunnelman hakeminen vanhasta sai bändin soimaan aiempaa ilmavammin ja edeltäjäänsä (Vainajala, 1998) verrattuna vapautuneemmin. Korostettu koskettimien käyttö kitaravallien sijaan, keskimäärin vähintään viisiminuuttiset kappaleet, bändin aiemmin urallaan harvoin hyödyntämät kitara- ja rumpusoolot sekä talon korkuisina soivat kuorotaustat ovat tärkeä osa valtavaa kokonaisuutta, mutta parhaimmillaan albumi on minimalistisimmillaan. Yrjänän monin paikoin tavallista alastomampi, sanoihinsa kuulijan käärivä laulu sekä kappaleet toisiinsa liittävä haikea, kiireetön tunnelma ovat tämän järkäleen mieleenpainuvimmat ominaisuudet.

Dinosaurus Stereophonicus on kuulijansa palkitseva, hitaasti viettelevä ja esikuviensa mukaisesti ajattomana soiva kokonaisuus, jonka tärkein meriitti on kaikesta hehkutuksestani huolimatta rohkeuden ja innon palauttaminen CMX:n tekemisiin. Kuunnelkaa todisteeksi vaikka Aion (2003).

Aleksi Leskinen

Katso myös parhaat ulkomaiset albumit 2000 - 2009.

Lukukertoja: 10559