24.08.2006 The Housemartins: Now That´s What I Call Quite Good, 1988

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 43 vierasta ja 0 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

The Housemartins: Now That´s What I Call Quite Good, 1988
24.08.2006

Kuinkahan moni tähti on jäänyt syttymättä kahden tai jopa kolmen liian suuren egon joutuessa törmäyskurssille? Juuri näin kävi yhdelle 80-luvun lupaavimmista popbändeistä, The Housemartinsille.

Bändi perustettiin Hullissa 1984, kun nykyään Beautiful Southista tuttu sävelniekka Paul Heaton tapasi paikallisissa jazzbändeissä soittavan Stan Cullimoren. Parikymppisiä muusikonalkuja kiinnosti kantaaottava vasemmistolaisuus, vinksahtanut huumori ja kauniit melodiat. Ensimmäisen levyn kynnyksellä basson varteen hälytettiin Paulin vanha koulu- ja bändikaveri Norman Cook, joka nykyisin tunnetaan paremmin Fatboy Sliminä. Ensilevy London 0 Hull 4 saikin musiikkilehdet innostumaan (osittain myös John Peelin kiinnostuksen ansiosta).

Bändi siis sai huomiota ja toinen levy People Who Grinned Themselves To Death jatkoi samoilla linjoilla. Mukavasti vinksahtanut huumori tosin tippui kyydistä hetki hetkeltä enemmän ja vanhat The Housemartins -sloganit The Fourth Best Band In Hull ja If Liking Them Is Wrong I Don´t Want To Be Right kuvastivat entistä vähemmän ilmaisussaan niin Monkees-poppia, sinisilmäistä gospel-soulia, kuin punk-asennetta yhdistelevää bändiä.

Toisen levyn jälkeen bändin kolmella johtohahmolla oli täysin erilainen kuva siitä mihin suuntaan The Housemartinsia olisi vietävä. Johtajan roolin omaksunut Heaton halusi siirtyä lähemmäs jazz-poppia ja korostaa vokaaleja, jopa hieman perfektionistisia sävyjä saaneella tavalla. Cullimoren peräänkuuluttamat kitaravedot sekä Cookin kone- ja rytmimusiikkiin viittaavat näkemykset sivuutettiin lähes täysin. Bändi hajosi, mutta he päättivät tehdä sen tyylillä – tiivistäen sinkut, harvinaiset b-puolet ja omasta mielestään parhaat levyraidat yhteen pakettiin. Osittain asiassa oli kyse myös siitä että The Housemartins oli Go! Discin suurimpia satsauksia ja uutta levyä oli saatava ulos.

Martinit

Klassikon tekeminen kokoelmasta on aina kyseenalainen juttu, mutta vähintään yhtä kyseenalaista on tämän lätyn luokitteleminen kokoelmaksi. Ennen julkaisematonta materiaaliakin löytyy ja tuntuu että joiltain osin juuri b-raidat esittelevät sen viehättävän iloisen miehen Smithsin. Myös pahimmat rimanalitukset on karsittu pois, tosin niitä löytyy jokaiselta The Housemartinsin tuotokselta. Levyn klassikkoasemaa 80-luvun helmenä puolustaa sen sijaan kolmen erilaisen muusikon näkemyksien yhdistyminen, joka näkyy biisien vaihtelevuutena.

Itse levyn parasta antia ovat kaahailevat poppilorut Happy Hour ja Me And The Farmer. Cover-valinnat osuvat myös mukavasti; erityisesti a capellat, joista mainitsemisen arvoinen on ainakin Gary Crowleyn Capital Radio Show´ta varten nauhoitettu The Holliesin He Ain´t Heavy. Musiikillisten vaikutteiden monimuotoisuuden lisäksi The Housemartinsin vahvuudeksi nousevat tekstit. Me And The Farmerissa torppari jakaa tunteitaan isännästään: ...but Jesus hates him everyday because Jesus gave and farmer took. Samoilla linjoilla jatkaa ehkä radikaaleimpana tekstinä ensisinkku Flag Day, joka alkaa lauseella: Too many Florence Nightingales, not enough Robin Hoods. Herkemmistä tunteiluista esiin nousevat muun muassa rumpali Dave Hemmingwayn loistavalla back-up-linella varustettu Build ja Carol King-cover You´ve Got A Friend. Rivilevyiltä puuttuvat I Smell Winter ja Hopelessly Devoted To Them ovat jo itsessään syy hankkia tämä levy joka tiivistää bändin lyhyen taipaleen. Mistään itsestäänselvästä klassikosta ei puhuta, vaan levystä jota luultavasti joko inhoat tai josta tykkäät todella paljon.

Nykyään herroilla kulkee vallan mainiosti. Heaton perusti rumpali Hemmingwayn kanssa Beatiful Southin. Cook ylennettiin Britannian tanssikuninkaaksi. Cullimore taasen ajoi vege-kauppansa konkurssiin ja siirtyi BBC:lle kirjoittamaan lastensarjoja.

Teksti: Kimmo Kortelainen, kuvat: thehousemartins.com

Lukukertoja: 1437

Klassikoissa myös

Iron Maiden: Seventh Son of a Seventh Son, 1988