Pienet

Pienet - Maaliskuu 2026

18.03.2026

Alive Alive: Jälki

Toisella EP-levyllään espoolainen raikkaan modernia ja menevää kitarapoprockia soittava Alive Alive tuntuu nostavan jo valmiiksi korkeaa tasoa entisestään. Siinä missä reilun vuoden takainen Reflections EP oli yhä tietään etsivän bändin summaus uransa alusta, vaikuttaa fokus nyt löytyneen ja katse kirkastuneen. Uuden EP:n ykkössinkuksi nostettu Jälki hämmensi vauhdikkaalla rokkauksellaan, mutta kyllä pop-koukutkin yhä mukana ovat.

Itse asiassa kakkossinkku Saisit mitä ottaisit on yksi koosteen ja koko alkuvuoden komeimmista kitarapoprokkiksista. Draaman kaaret piirtyvät mestarillisin ottein Alexandran vokaalien ja soitinten täydentäessä toisiaan, eivätkä palat huku massaan äänekkäässä lopussakaan. EP avataan kuitenkin tyystin erilaisissa tunnelmissa, kun Yksi heistä vyöryttää eeppisen post rockin esiin ja biisi käy hetkittäin haastavan massiiviseksi. Bändi osaa tiukassa tilanteessa annostella ääntä, tuoden sovituksen avulla esiin eri puolia ja näin loppusumma on huomattavasti osiaan suurempi. Ja kaikki tuo mahtuu neljään minuuttiin.

EP:n menevin ja soittolistaystävällisin numero Prokrastinaatio jää melkein lehdelle soittamaan, mikä on omanlaisensa saavutus. Alive Alive onkin edennyt isoin harppauksin, ja bändi on mielestäni noussut jo seuraavalle portaalle. Biisit purevat, soundi on kohdillaan ja rohkeat sovitukset kertovat uskosta omaan visioon, joten nyt vain avoimin mielin kohti tulevaa.

Mika Roth

Amuri Tekno: Mysteeri
EABE

Amuri Tekno on Miika Salon ja Miska Väänäsen muodostama yhtye, joka luo elävää teknoa ainakin osin analogisin laittein. Duo vilahti jo vajaa vuosi sitten Uhrilahja I EP:llä, jolla kuultiin myös kolmea muuta esiintyjää. Mysteeri on kuitenkin kaksikon ihka oikea debyytti-EP, jonka juuret pureutuvat 90-luvun teknohistoriaan.

EP on pitkä trippi, sillä toisena soiva Kuuppakin yltää kahdeksaan ja puoleen minuuttiin. Yksikään raita ei toisaalta ylitä kymmenen minuutin rajaa, joten biisinelikko suosii tasamittaisuutta. Klubimaisempaa rytmiä edustava Kuuppa houkuttelee tanssimaan toiveikkaiden ja suorastaan aurinkoisten soundikaarien alle. Ankkurina pohjia raapiva Muutos edustaa taas mielikuvissani tumminta ja öisintä sektoria, tosin yö ei uhkaa, hämäryys ei paina päälle. Kyse on enemmänkin mahdollisuuksia täynnä olevasta rikkaasta puolivalosta, jota luodataan reilulla kaiulla ja sykkivällä rytmillä. Avaukseksi sijoitettu Mysteeri taitaa silti olla raidoista tarttuvin ja se rakentaa selkeimmin tarttumapintoja eri suuntiin ajassa sekä paikoissa.

Amuri Tekno on tietoisesti retroa kuulostamatta silti negatiivisella tavalla vanhalta. Modernia retroa? Siitä kai on kyse, sillä Mysteerin sulavuus ja tasapainoisuus edustaa vahvasti 20-lukua. Amuri Tekno ei tarvitse kaiken voittavaa rytmin jyskettä maalaillessaan puoliambientmaisia maisemia, mutta kun rytmi tulee mukaan kuvaan maisemat eivät rikkoudu. Tasapainoa, harmoniaa, eheyttä.

Mika Roth

Crowen: Through the Dying Mist

Deathmetalinsa erittäin raakana tarjoaa kolmannen EP:n virstanpylvään saavuttanut Crowen. Vuosien 2021 ja 2024 EP:t eivät olleet allekirjoittaneelle aiemmin tuttuja, joten Through the Dying Mist pääsi iskemään hiukan puskista. Ja kuinka se iskikään? Vokalisti/kitaristi/kosketinsoittaja Esa Uusimaa, joka vastaa myös biisimateriaalista, tuotannosta sekä miksauksesta, näkee deathin tinkimättömien äänivallien huimana temmellyskenttänä.

Tuoreella EP:llä uusi soolokitaristi Sami Sandberg esittelee taitojaan ja groovea valleihin taikoo basisti Tuomas Saukkonen. Äärimmäinen voimallisuus onkin jo kohdillaan, vaikka nähtävästi läppärilähtöisten rumpujen on tarkoitus vain jyrätä yli totaalisella myllytyksellään. Vokaalithan siinä koetukselle joutuvat, mutta Uusimaan mörinää, karjuntaa ja huutoa yhdistävä ilmaisu pitää testissä pintansa. Mielenkiintoisia lisiä tarjoavat erittäin harvat koskettimilla soitetut nuotit, sekä samalla tavoin harvinaiset puhtaammat vokaalit. Line of Silence hyötyy näistä, plus melodisemmasta ja raskaammasta jauhannasta, mutta vasta ankkuri The Unwritten End räjäyttää melodeathin pääpotin.

Crowenin tyylikirjo on ensivaikutelmaa laajempi, sillä pyhällä raivolla niskaan tulevasta Ember Wraith -avauksesta on erittäin pitkä ja monipuolinen matka ankkurin päätökseen. Vielä kun kaikki mahtuu alle neljän ja puolen minuutin mittaisiin kasapanoksiin, voi todeta Crowenilla olevan jalometallia käsissään

Mika Roth

FIXME: These Days Are Not For Us

FIXME on nimenä pistävä, ihan jo ilman isoja kirjaimiakin. Kolmen angstisen energiseltä vaikuttavan soittajan muodostama yhtye yhdistää modernin rockin, raskaat kitarat sekä ihon alle porautuvat lyriikat. Tai näin ainakin saatesanoissa luvataan. Kuuden raidan EP summaa neljä aiempaa sinkkubiisiä, lisäten jo valmiiksi raskaaseen lastiin pari uuttakin vetoa.

FIXMEn kappaleita leimaa kautta linjan hanakka eteenpäin puskeminen, kitaran ja voimalla maisemaan saatettujen vokaalien toimiessa aaltojen harjoina. Uusista kappaleista nimiraita These Days Are Not For Us heittää kehään ison kertosäkeen, jota ryyditetään tarttuvilla koskettimilla kitara-basso-rummut -ryskeen takana. Voices puskee trion rockia pidemmälle, modernien elektrosoundien ja hitaasti kerääntyvän vimman purkautuessa kolmessa minuutissa. Melodisempaa koukkua kaivetaan esiin rohkeasti …Happy?-raidan muodossa, tosin niin nyt kuin Can I Ever Be Whole Again? -ankkurislovarin kohdalla mielessä käy, että olisi näin isoista aineksista jotain ainutlaatuisempaakin voinut sukeutua. FIXME tuntee modernin rockin kentät, mutta oman soundin kehittyminen on yhä kesken.

Uusista tuulista kertoo tuoreen Even If You Fall -raidan superenerginen laukka. Voices raapii jo mukavasti karmeja ja vilkuilu niin metallin kuin elektrorockin puolelle rikastaa tekemisiä. Vielä riittää fiksailtavaa, mutta runko on kunnossa ja moottorista löytyy roppakaupalla vääntöä.

Mika Roth

Hässi: Keep It Stupid, Simple

Hässi on muuramelaisen kitaristi Juho ”Hässi” Hämäläisen sooloprojekti, jolla monesta bändistä tuttu rokkari tutkii instrumentaalimusiikin mahdollisuuksia. Raskaampaa rokettirollia muissa töissään (mm. Rane Rautiainen & Paha Kaksonen, HÄ/DA ja Brutaali Magneetti) paiskonut Hässi listaa kitaristiesikuvikseen mm. Jeff Beckin ja Eddie Van Halenin. Lisäsääntöinä säröä vältellään ja efektejä ei käytetä.

Ainekset ovat näin kasassa niin upeaan kitarailotteluun kuin lässähtäneeseen pannukakkuun. Onneksi Hässi on luottanut tekemisissään enemmän Beckin bluespohjaisen rockin voimaan kuin ihmepoika Eddien tilutteluun. Kaikki kunnia nopeille nakeille ja täppäykselle, mutta moinen käy usein raskaaksi. Toki A Quickie on nopea kurveissaan, mutta toiminnan pohjana on mielestäni blues ja siivu pysyy keskiössä. Avauksena soiva sinkkubiisi Bump The Hump Machine on joukon lyhin ja napakan jouheva kulku on positiivisella tavalla pelikonsolimaista laskettelua. Kaunis sähkökitarasoundi maalaa taivaanrantoja, sivuilla helkkyy ja välillä tulee hiukan rankempaa runttaa, kunnes siirrytään bluespalojen kautta seuraavaan osaan.

Keep It Stupid, Simple rouhii ankkurina pari jalkaa syvemmältä rikkaita multia pintaan, Jeffin myhäillessä jossain pilven reunalla. Naked In The Chain täydentää mallikkaan tuokion leikkisällä kuvioinnillaan, joten kyllä tätä kakkua isommankin palan ottaisi. Ei lässähtänyt, ei edes notkahtanut.

Mika Roth

J. Guitar Pony and the Dillingers: Rockabillyterveiset / Mä keksin rockin
Bluelight Records

Rock syntyi 50-luvun muuttuvassa maailmassa muuttamaan maailmaa entisestään. Rock and rollin historiassa rockabilly tarkoitti alkujaan jättejä. Sellaisia kuin Carl Perkins, Johnny Cash, Elvis Presley sekä tietysti Jerry Lee Lewis, joka ei turhaan ansainnut lempinimeä The Killer. J. Guitar Pony and the Dillingers tekee kunniaa koko köörille. J. Guitar Pony on espoolaislähtöinen rock'n rollin harrastaja ja soittaja, joka 70-luvulla koki ensimmäisten joukossa uuden rockabillyinnostuksen tulemisen.

Tuplasinkun A-puolena kajahtaa Rockabillyterveiset, jossa kertoja käy läpi nuoruutensa ravistavan rockabilly-heräämisen. Teddy & The Tigers soi, levykaupan laareista löytyi lisää aarteita ja siitähän se sitten lähti. Kipaleen muoto toistaa genren oppeja somasti kääntyillen, eikä jo minuutin jälkeen kuultava soolo-osuus sakkaa menoa. J. Guitar Ponyn vokaalit ovat ilahduttavan suorat, innon paistaessa edelleen läpi aikojen. B-puolen Mä keksin rockin kronikoi puolestaan seuraavan askeleen, eli siirtymisen silkasta kuulijasta aidoksi musiikin luojaksi. Hauskoilla sanankäänteillä hahmotellaan elämäntarina, jonka taustalla alkuperäinen rokki soi. Opiskelu sai jäädä sivuun, sillä rock nousi keskiöön ja tie oli kertojalle auki.

Tässä tehdään alkuperäistä juttua niin autenttisella tavalla ja suurella sydämellä, ettei tuotosta voi otsa rypyssä kuunnella. En elänyt 50-luvulla, mutta otan ilolla vastaan Rockabillyterveiset aikojen takaa.

Mika Roth

J. Ihminen: Eilen / Tänään

En ole noin neljään vuoteen kuullut J. Ihminen -projektilta musiikkia. Pimeydestä valoon -esikoispitkäsoitto liikkui hiljaisuuden reunoilla, akustisen kitaran ja vokaalien asettuessa valokeiloihin. Folkahtava kitarapop lumosi etenkin uniikilla soundillaan. Sittemmin on ilmestynyt pari sinkkua ja toinen pitkäsoitto, jotka saivat kahden ja puolen vuoden jälkeen jatkoa tuoreesta Eilen / Tänään EP:stä.

Jos projektin musiikki oli jo aiemmin kuulasta ja eteeristä, niin nyt se on vieläkin kuulaampaa sekä eteerisempää. Vähäeleinen laulu, akustinen kitara ja koskettimilla luodut viipyilevät taustamaisemat, enempää ei tarvita. Äärimmilleen karsittu muoto uuttaa etenkin Mustaa valkoisella -kappaleessa voimaa toistosta, Luonnos antaa läppärirytmien napsahdella paljaina sekä itseään korostavina, kun melankolinen biisi astelee aikansa hieman kamaran yläpuolella. Onneksi Matkalla-ankkuri sentään nostaa hiukan fiiliksiä, ettei sininen usvaisuus aivan kaikkea sulje paksuihin vaippoihinsa.

Tämä EP yllätti. Paljaammat äänimaisemat, hiljaa lausutut rivit – tai oikeammin runot, sekä kokonaisuutta hallitseva herkkyys, josta ei ole kuin kivenheitto dream popin puolelle. Eilen on kauneutta korostava avaus, kun taas hieman myöhemmin soiva Tänään on etenkin taustaääniltään kaoottisempi ja levottomampi. Hetken hälyisyydestäkin voi tosin löytää rauhaisan sopukan kuten J. Ihminen tekee.

Mika Roth

J.Matkala: Rahola

J.Matkala oli monesti esillä Desibeli.netissä vuosikymmenen vaihteessa, kun bändeissäkin soittava laulaja/lauluntekijä kokeili rohkeasti mm. suomalaisugrilaisen kaihoiskelmän, bluegrassin sekä folkpopin rajoja. Etenkin äärimmäisiä asioita pohtinut Kun mä joskus kuolen -sinkku taisi juuttua ikiajoiksi eloni isolle soittolistalle. Siispä vielä hattua päästä myös Bod Dylanin suuntaan.

Vaan se oli silloin ja vuonna 2026 J.Matkala kuulostaa modernimmalta. Uuden EP:n kappaleilla mm. jouset soivat taustalla draamaa alleviivaten, mutta samaan aikaan henki on keveä ja vapautunut. Jopa selvästi erosta kertova Tuulet puhaltaa nousevia pyörteitä suosien, samalla vaikeuksista viisautta ja voimaa löytäen. Jousivoimaa ovelasti hyödyntävä avausraita Kuu taivaan kannessa osaa vangita hetkien taian runsaan rockin käänteisiin kuin E Street Bandin vahvistama Springsteen konsanaan. Samaa puolimelankolista henkeä on Oulun käänteissä, tosin kirkkaista ja vuosien jälkeen enemmän näkevistä silmistä puuttuvat kyyneleet. Ajan arvo on ymmärretty, sen voima tunnustetaan vailla katkeruutta.

Rahola EP on sydäntä lämmittävä joukko kappaleita, jotka osoittavat J.Matkalan kasvaneen niin säveltäjänä, sanoittajana, sovittajana, kuin kuullun perusteella ihmisenäkin. Härmän hallaisilta raiteilta voi olla pitkä matka Amerikan sydänmaiden preerioille, vaan nätisti ne Raholalla limittyvät yhteen.

Mika Roth

Koskinen & Syrjä: Kova laji / Minä & Petteri

Koskinen & Syrjä on duo, jonka muodostavat pitkään musiikkikuvioissa vaikuttaneet tekijät. Uuden kokoonpanon tavoitteena on työstää suomenkielisestä poprockista elämän käänteitä pohtivia tarinoita. Debyyttijulkaisu on kahden kipaleen sinkku, jonka kumpikin raita mahtuu sopuisasti alle neljään minuuttiin, ollen samalla tyystin erilainen.

Koskinen & Syrjä ovat pitäneet studiossa tiukasti langat käsissään ja ainoastaan Aarno Paakkarin haitarista kuullaan muiden käsien luomia ääniä. Masteroinnista on vastannut puolestaan Jaakko Viitalähde ja siinä se, kaikki loppu on duon käsissä. Eivätkä kädet ole pulassa, kun A-puolen Kova laji kertoo suomalaisesta pässinpäästä irwinmäisiä huomioita tehden. Kipale rullaa eteenpäin kuin puolityhjä kossupullo tanssilavan sepeliparkkipaikan loivassa alamäessä, vimmaantumisen ja melankolian koikkelehtiessa härkäparina räkä poskella. Minä ja Petteri pelaa Noitalinna huraa! -korttia, mutta osaa tuoda kaihoisaan sekoitukseen riittävästi omia aineksia mukaan. Vanhassa luokkakuvassa ja nykyisessä luokkajaossa monet asiat ovat voineet mennä askarruttavasti ristiin. Kuka olikaan muinoin kuka?

Melankoliaa suosivaa suomenkielistä poprockia on kuultu jo runsaasti, mutta toimiva idea ja kappale erottuvat kyllä aina. Koskinen & Syrjä -duon kaksi ensimmäistä julkaistua kappaletta liikuttavat kumpainenkin jotain sydänalassa. Kynät ovat terässä ja muoto hallussa, joten lisää vain, kiitos.

Mika Roth

Luutalo: 107 000 km/h

Luutalo on oululainen melodista ja vivahteikasta kitararockia soittava yhtye, joka sai alkunsa vuoden 2022 tienoilla yhden miehen projektina. Uusimman EP:n saatesanoissa tyyli nimetään rohkeasti goottibluesiksi, koska blueshenkinen rock on kuulemma tummaa. Tummuus on kuitenkin katsojan silmissä, enkä ole täysin vakuuttunut nimilogiikasta.

EP:n keskellä svengaava Maalari kaapaisee pensseleihin niin kirkkaita ja groovaavia rautalangan sävyjä, että menojalkaa on haastavaa pitää kurissa. Samoille viivoille yltää ankkurina toimiva nimiraita 107 000 km/h, jolla messevä bassolinja ja helkkyvät kitarat kutittelevat psykedeelisen rockin masupuolta hymy suupielessä. Näillä main osataan harvoin sulkea kitararock-EP:tä nousujohteisesti, joten otan poikkeaman vastaan avosylin. Maanläheisemmistä asioista kertoilee EP:n avaava Vuoristorata, joka vertaa suhdetta vuoristoratakyytiin. On nousut ja laskut, mutta paikoilleen ei asetuta. Sydänsuruja kyllä, vaan edes nyt melankolia ei paina jalkaa, varjot enemmänkin tanssaavat kuin murheilevat seinillä.

Tummuutta ja blueshenkeä sekoitukseen tuo dramaattinen Liskokuninkaallinen, joka sekin liikkuu aika jouhevasti maisemassa, joten olen edelleen ymmälläni gootti-sanasta. Luutalo oli aiemmin täysin tuntematon tapaus, mutta tästä eteenpäin oikeaksi bändiksi vuosien saatossa kasvanut ryhmä saa kyllä huomioni. Näin menevää, hauskaa ja nokkelaa kitararockia kaivataan aina lisää maailmaan.

Mika Roth

Martti Servo & Napander: Montreal -76 / Minä ja mun majava
Texicalli

Jo aikaa sitten kotimaisen musiikin legendaksi kohonnut Martti Servo & Napander on valmistelemassa tulevaa albumiaan, eli tästäkin tulee sitten hyvä vuosi puolitäysien lasien takana juhliville napanderisteille. Ensimmäinen sinkkulohkaisu tähyää viiden vuosikymmenen taa, kun Pertti Karppinen toi kultaa yksikkösoudusta Montrealin olympialaisissa, ja eihän se tehnyt edes tiukkaa. Voitto siis.

Muheva kosketinsoundi ja hilpeästi paukkuva retroiskelmä riisuvat aseista kyynisimmänkin kuulijan, kun Servo maalailee veneiden kamppailua A-puolen Montreal -76 -raidalla. Saksan Liittotasavallan, eli kotoisammin Länsi-Saksan Peter Michael Kolbe pistää kovin hanttiin, mutta sinivalkoisin vedoin Karppinen on ykkönen. Servon maneereista voi olla montaa mieltä, vaan kappaleen tarttuvuutta tuskin kukaan lähtee kiistämään. Tuplasinkun B-puolella kokeillaan jotain erilaista. Minä ja mun majava on lievästi sanottuna outo veto, liekö tuo napanderilaista outoiskelmää vai mitä? Onko majava mahdollisesti Karppisen voimaeläin, kun itsekin oli hurja vesipeto? Reilusti alle kahden minuutin sivallus ei tarjoa kaikkia vastauksia, mutta ehkä nyt vain kannattaa nostaa jalat sohvapöydälle ja nauttia soiton groovaavasta imusta.

Montreal -76 / Minä ja mun majava ei ole perinteisin tuplasinkku edes Servo-mittareilla. Julistan käsissä olevan silti tuplaosuman ja tästä saadaan vähintäänkin tuplamäärä nostetta alkavaan kevääseen.

Mika Roth

MELU247: MELU247

Melua mahtuu maailmaan monenlaista. Debyytti-EP:nsä juurikin julkaissut MELU247 kertoo jo nimellään homman juonesta jotain, eikä meluisaa ja autenttista vaihtoehtorokkia soittava projekti jätä meuhkaa puolitiehen. MELU247 melskaa suomenkielisen rockin kaistoilla, kulmikkaan soiton ja terävien kirivaiheiden värittäessä menoa.

Hälytyskellot rämisemään hätistävä Hälytys! on ohjelmanjulistus ja tulenavaus, jonka tarkoitus on kaiketi lähinnä läpsäistä satunnainen kuulija hereille. Perässä soiva Reaktio paljastuu sisarustaan monta astetta tarttuvammaksi vedoksi. En väitä Sielun Veljet -linkkien hallitsevan tekemisiä, vaan en toisaalta voi kiistää moisten olemassaoloa. Vielä selvemmin shamanistiseen rokinpolkemiseen luottaa päätösraita Melua, jonka jyske ja jytinä toistaa ikiaikaista kiertoa. Hetkittäin yksinkertaista ehkä, vaan toimii kuin junan vessa. Askelkuvioiltaan rahdun mutkikkaampi Tuhoajat on oiva lisä, mutta EP:n salainen aarre ja mielikuvituksen rikkain puutarha on mielestäni Viimeinen ihminen. Vimmaisen Alangon ja kahleista vapaan Maj Karman unelmaliitto huipentuu iangillanmaiseen huutoon.

MELU247 on kiehtovalla, innoittavalla ja askarruttavalla tavalla joukosta erottuva tapaus, joka ei kuitenkaan piiloudu kummallisuutensa taakse. Lyriikoita voi ja saa tulkita, mutta lopulta kyse on mielestäni suorista asioista, aidoista tunteista ja rockin alkuperäisestä, korventavasta voimasta. Tämä ei ole melua tyhjästä.

Mika Roth

Memoira: Dollmaker

Sinfonista metallia soittava Memoira pisti muutama vuosi sitten kokoonpanoaan uusiksi. Muutosten jälkeen yhtyeeltä on ilmestynyt kolme sinkkua, jotka on koottu nyt yhteen ja kaveriksi läimäistään vielä rohkeasti Queen-coveri Show Must Go On. Muutosten myrskyt ovat siis takana, joten mihin Memoiran show on matkalla?

EP avataan päälle seitsenminuuttisella Dollmakerilla, joka kasvaa sinkkuversiotaan mahtavammaksi teokseksi ollen kenties EP:n kirkkain timantti. Memoiran melodisen muhkea bändisoundi pelaa nyt ja halki EP:n upeasti yhteen vokalisti Krista Astrid Schröterin äänen kanssa. Koskettimet, piano ja kitarat nousevatkin halki EP:n eri tavoin laulun liittolaisiksi, musiikin sielun rakentuessa näistä kaikista osasista. Rankemmin rokkaava ja metallisemmin puristava Cryonic Heart kiristää lopussa metallin kierroksia ja toissakesäinen Emerald Eyes puskee sinfonista metallia lähemmäs reunaa. Kovempi iskuvoima pelaa aikansa, mutta väliosan vierailu hiljaisuuden porteilla takaa mielestäni vasta lopullisen voiton.

EP:n sulkeva Queen-laina on kimurantti tapaus, onhan alkuperäinen aina alkuperäinen. Memoira ei onneksi ylimetalloi näkemystään, vaan antaa melodian ja elokuvamaisen eeppisyyden toimia säännöillään. Brian May ja Freddie Mercury käsittelivät biisin kautta asioita, jotka koskevat meitä kaikkia. Loppu koittaa joskus, mutta sitä ennen show’n tulee jatkua. Olisiko siis jo seuraavan albumin aika, Memoira?

Mika Roth

Nameles: Malum ineo orego

Melodisen death metalin brutaalimmalla ja raaemmalla puolella viihtyvä jyväskyläläinen Nameles julkaisi pandemian alkupuolella pari sinkkua, minkä jälkeen bändistä ei kuultu vähään aikaan mitään. Hiljaisuus katkesi reilu vuosi sitten Verikynä-sinkkuun, jota ei syystä tai toisesta tällä erää kuulla. Sitä seuranneet kaksi muuta sinkkua ovat sen sijaan löytäneet paikkansa ryhmän debyytti-EP:ltä.

Ja miksi toisaalta viskoa ässiä hukkaan, sillä viimesyksyinen sinkkuisku Tuhkaksi poltettu maa etenee kuin panssaridivisioona parhaimmassa vauhdissa. Lähes viisi minuuttia on ankara mitta deathrallille, mutta sovitus pitää ketjut liikkeellä ja taustan eeppiset lisät luovat syvyyttä soundiin. Vokalistin ilmaisu sijoittuu genren käheämpään päähän, jossa puolittain tukahtuvat sanat eivät vain suostu likistymään hurjan massan alle. Ja juuri tuosta koko äänikenttää koskevasta konfliktista Nameles uuttaa mielestäni jännitettä biiseihinsä. Tarkempi korva poimii taustasta rumpukoneiden lisäksi muitakin efektejä, tai kiippareilla lisättyjä osia. Niin tai näin, lisät ovat toistuvasti kokonaisuutta vahvistavia elementtejä, kaikella on tarkoituksensa.

Malum ineo orego on latinaa ja toteamuksena synkkä. Synkäksi ja kovaksi voi luonnehtia myös Namelesin death metalia, jonka ytimessä sykkii kuitenkin melodinen ja vahva sydän. Ei hätää näyttää metallin voiman ja suorastaan eeppiseksi äityvä rakenne kertoo, että horisontti ei suinkaan pääty tähän.

Mika Roth

Padelclub: Padelclub

Superilmavaa indiepoprockia riittää maailmassa, koska niin monet tahtoisivat olla uusi Slow Pulp tai The xx, puhumattakaan itsestään The Curesta. Tuon suuntaisen innon voi kuulla Padelclubin debyytti-EP:llä. Marraskuinen Kaikki muuttuu -sinkku helmeili ja helkkyi adventtisohjoissa niin retroisesti, etten ollut täysin vakuuttunut bändin valitsemasta suunnasta. Avaajana biisi tekee kuitenkin asiansa ja takaa paljastuu monenlaista muuta.

Teinipään Lucan kanssa esitetty kakkossinkku Pidän sulle paikkaa erottuu kipalerintamasta, muutenkin kuin kaksiäänisillä vokaaleillaan. Soman slovarin akustisempi äänikenttä pelaa kertaalleen, mutta kovat palat löytyvät päiden välistä. Tuijotin kenkiin omaa komean kertosäkeen, jota käytetään säästeliäästi. Melodisemmin pyörähtelevä Pahoja aikeita kokeilee siipiään erilaisten soundien ja muotojen kanssa, mutta rohkeus tuntuu kriittisellä hetkellä loppuvan kesken. Epäjumalat on keskivaiheilla soiva onnistunut kompromissi ja etenkin kokonaisuutta täydentävänä palana tärkeä.

Padelclubilla on soundi hallussa ja tähtäin kohdillaan, mutta rohkeampi satsaus persoonallisuuteen tekisi kummia kokonaisuudelle. Suomen kieleen luottaminen on onnistunut valinta, etenkin kun lyriikkakynä on terässä. Soundien syvä muhevuus ansaitsee myös kumarruksen. Itse sävellykset ovat myös kautta linjan onnistuneita, joten nyt vain karmit kuntoon ja kunnianhimoa peliin. Eväitä olisi enempäänkin.

Mika Roth

The Stargazer´s Assistant: Modular Fields
Elektrokuutio

Koosteen ainoa suurimmalta osin ulkomaalainen tekijä on mielenkiintoinen projekti nimeltään The Stargazer´s Assistant. Komeana C-kasettina kotimaisen yhtiön kautta julkaistu Modular Fields koostuu neljästä instrumentaalisesta osasta, joiden kokonaismitta huitoo tunnin tuolla puolen. David J. Smithin sooloprojektista yhtyeeksi kasvanut ryhmä on julkaissut viisi pitkäsoittoa, Modular Fields on tulkittavissa niistä viimeisimmäksi.

Vähemmän on enemmän dronemaisissa rakenteissa, syntetisaattoreiden luodessa hitaasti muuntuvia elektronisia kenttiä. Smithin rinnalla operoivat David J. Knight, Michael J. York ja Antti J. Uusimäki rakentavat nelikkona toisinaan hyvinkin kraftwerkmaisia äänikenttiä, jotka ovat kuitenkin enemmän ambientin suuntaan asettuvia. Raukea rauha rikkoontuu oikeastaan vain Field III:n melskaavimmissa kohdissa, jotka muodostavat kokonaisuuden selvän taitekohdan. Seesteisimmillään ja virtaviivaisimmillaan kvartetti on Field I -raidan kuulaissa maalailuissa, joiden elokuvamaisissa viivoissa on samaan aikaan herkkää kauneutta ja eeppistä voimaa – tosin kuin kukkuloiden takaa kuultuna.

Jos musiikki on matka, niin The Stargazer´s Assistant nappaa sinut avaruusalukseensa ja vie tieteisleffojen kuvankauniisiin tähtimaisemiin. Huomionarvoista on pienin paloin ja somin siirroin saavutettu voima, joka ei kaipaa valtaisaa pauhua tueksi. Vähäisiltä vaikuttavissa linjoissa piilevät voimista mittavimmat.

Mika Roth

Lukukertoja: 112