Pienet

Pienet - Helmikuu 2026

19.02.2026

Antti A Antti A: Antti A

Soolouraansa käynnistelevä Antti A on lappilainen muusikko ja lauluntekijä Kittilästä. Esiintymisnimen takana on kokenut tekijä Antti Alatörmänen, joka on kunnostautunut myös kuvataiteen saralla, tehden itse kaikki kansikuvansa.

Musiikki on minulle usein äänten ja lyriikoiden luomia kuvasarjoja. Viiden biisin Antti A on reilun vartin mittainen paketti melodisen laajakangasmaista kitarapoprockia, rauhaisasti lauletun englannin palvellessa esiintymiskielenä. Yhteinen päälinja on melankolisuus, mutta siihenkin löytyy poikkeuksensa. Säihkyvä ja tuikkiva Impala näet pamahtaa suoraan 70-luvun analogisesta diskorockluolasta ja veivaa vajaat kolme minuuttia askelkuvioillaan pitkin parkettia. Nostaisin silti eturiviin Tepaston countryamericanan tuoksuisen tunnelmoinnin, jossa akustinen kitara ja pitkät lauseet pelaavat yhteen sähköisten osien kanssa. Myös kaukaisen lännen teitä tavoillaan tutkiva All Roads osuu kaihossaan jonkin oleellisen viereen. Palat ovat jo periaatteessa kasassa, vain se viimeinen silaus ja/tai nosto jää mielestäni vielä puuttumaan.

Pop-elementtejä kuvaan mukaan tuova The King siirtää painopisteen moderneihin soundeihin ja tähän päivään, biisin sykkeen ja tarttuvuuden noustessa heittämällä. Selvä kärkiraita jää tosin hieman yksikseen kaiken pohdinnan ja haikailun keskellä. Toimii, vaan voisi toimia terhakamminkin.

Mika Roth

Folkahko: Kaikilla mausteilla

Pietarsaarelaisen Folkahkon esikois-EP Matka alkaa potkaisi mainion folk-country-progen setin matkaan. Hilpeä ja peräti kymmenpäiseksi kasvanut bändi ei jää toisella yrittämällään askeltakaan lyhyemmäksi, kun biisejä on tehty aiempaa laveammalla köörillä. Samalla ilmaisu tuntuu vain rikastuneen.

Avaus on ensiluokkainen, kun viime juhannukseksi julkaistu Kerran Irlannissa -kärkisinkku karkaa maisemaan. Tarina ei kero, kuinka omaelämäkerrallinen kertomus on, mutta ei liioilla faktoilla kannata sotkea oivaa tarinaa. Myöhemmin Kantri raikaa näkee kesän jo hiipuvan ja terassien tyhjenevän, mutta soittamalla saadaan kyllä hiki pintaan ja juhlat käyntiin. Viulu, banjo, huilu ja kaverit täyttävät peruskierron pintoja, keikkamagian voi haistaa kotisohvalla asti soittajien pistäessä parastaan. Suomalaisuus yhdistyy folkin kohdalla usein melankolisuuteen, eikä kaiholta lyödä tietenkään ovea kiinni. Folkahko näkee tilanteissa kuitenkin syvyyttä sekä monitulkintaisuutta. EP:n toisessa päässä Elsi on aavetarina, mutta lievä surumielisyys ei tukehduta kaipuun voimaa. Rakkaushan se Elsinkin pistää vaeltamaan yössä.

Folkahko antaa folkkinsa soida kirjaimellisesti kaikilla mausteilla. Menetetyn perheen ballaadi kaikuu 1870-luvullta tapahtunutta tragediaa, Koskaan en uskonut on viehättävän koskettava folk-kaunokki ja Ketsuppimies - niin, huumorillakin on osansa. Folkkia kaikilla mausteilla.

Mika Roth

Hadean: Rotten Roots & Dead Seeds

Jyväskyläläinen jyrkkää ja terävän teknistä death metalia soittava Hadean lupaa musiikkinsa toimivan poikkeuksellisissakin olosuhteissa. Kuten vaikkapa odotusmusiikkina ihmiskunnan tuhoutumiselle. Tuota ajatusta kannattaa pyöritellä hetki, sillä kuullun perusteella puheet eivät ole vain puheita. Nimellään planeettamme alkuhistoriaan viittaava yhtye pistää rajat ja voimat koetukselle monella eri tavalla.

Tekstien saralla Hadean maalaa erittäin dystooppista kuvaa ajastamme, jota Lost Herds saattaa heijastaa tarkimmin. Järjettömyyden syöverit saavat vertaisensa musiikillisen seinän tymäkästä deathista, jossa vokalistin möreä ääni ja kahden kitaran rakentamat vallit eivät jää rososta vajaiksi. Teknisen deathin hengessä rytmiryhmä joutuu myös tiukkaan testiin, kun kiihdytykset, groovemmat kohdat ja nopeat käännökset seuraavat toinen toistaan. Moni sortuu näissä kilvoitteluissa liian kliinisyyden sudenkuoppaan, mutta Hadean on viisaasti jättänyt rupea reunoille ja rosoa kärkiin. Wasteland Voidin kiivas turpasauna ja Waterlinesin eeppisempi kääntely eivät ehkä ole läheisiä naapureita, mutta EP:n mitassa isommatkin erot kuroutuvat toimivaksi paketiksi.

Rotten Roots & Dead Seeds on ansiokas esikoinen, jonka merkittävin ansio on mielestäni tulevaisuuden vapaus. Bändillä on edessään useampi linja, teknisestä kikkailusta aina groovempaan mäiskintään.

Mika Roth

Hanhani: Armi / Talvi

Oli ilahduttavaa kuulla, että Hanhani julkaisee debyyttialbuminsa syksyllä. Vajaa vuosi sitten ihailin Oma Huone EP:n monisyistä tarjontaa. Syksyyn on aikaa, mutta auttaa sietämään ruskan odotusta.

A-puolen Armi on innoittunut Yle:n Armi Aavikko -kuunnelmadraamasta. Armin elämästä ei loppunut ainakaan draama kesken, ja vain 43-vuotiaana kuollut esiintyjä kärsi monista ongelmista. Kappale nojaa pianon kannattelemaan kauniiseen melodiaan, sekä melankolisiin ja fiksusti niukkoina pidettyihin taustoihin. Tekstissä kertoja – eli Armi – huomaa olevansa sivussa, silkkana korvikkeena, kenties vain somana esineenä toisten vitriinissä. B-puolen Talvi on niin ikään pianosta kumpuava balladi, jota väritetään myös jousilla, mutta vain hivenen. Herkkyys on avain, ilmavuus ja avaruus keskeisiä elementtejä, kun tunnelmaa kudotaan alkuun vähäisiltä vaikuttavista paloista. Tämä on todellista äänten shakkia.

Ensimmäinen tuplasinkku on karistanut svengaavat jazzit ja soulit helmoistaan, mutta saatesanoissa luvataan jokaisen tulevan sinkkujulkaisun paljastavan uusia puolia tulevasta levykokonaisuudesta. Ylistäviä PR-sanoja osaa moni tietenkin syytää, mutta Hanhanin tapauksessa huomaan uskovani kuulemaani. Onkin kutkuttavan jännittävää nähdä, mihin palasten muodostama kokonaisuus kasvaa. Startti on mitä lupaavin.

Mika Roth

Krateros: Lost in Translation
Inverse Records

Debyytti-EP.nsä julkaissut helsinkiläinen thrashia ja progressiivista metallia yhdistelevä Krateros on valinnut itselleen melkoisen nimen. Krateros oli näet eräs Aleksanteri Suuren etevimmistä kenraaleista, joka auttoi luomaan loistavaa valtakuntaa. Rima on mielestäni huiman korkealla, joten kuinka on progemetallin nostovoiman laita?

Esikoiseksi EP on yllättävänkin vahva näyttö. Marraskuinen esikoissinkku Linguicide edustaa melodisempaa laitaa, tosin biisin poukkoilevat palaset eivät juuri suvantoja suo ja koukut joutuvat tarttumaan vauhdissa. Progempaa ja jykevämpää metallia edustava kakkossinkku Uticensis pistää thrashin virtaamaan ja moneen taipuvat vokaalit pääsevät näyttämään kyntensä. Vokalisti/kitaristi Saku Rekonen ja basisti/taustalaulaja Roni Helminen eivät solisteina ole mitään uuden ajan Dioja, mutta olennainen saadaan tuotua esiin.

Sinkkujen väliin puristuva The Performer pelaa rohkeammin metallin sokkeloisemmalla puolella ja trion luomissa kuvioissa on kiistatta näkemystä. Suurin yllätys on silti ankkuriraita Comatose Waltz, jonka säröisyydessä ja herkkyydessä yhtyeen progressiivisemmat ainekset kukoistavat täyteläisemmin. Biisi on yhä kova, kuten jokainen neljästä oikeasta raidasta, mutta kulma on erilainen, maisema eläväisempi. Tarina ei kerro mihin Lost in Translation -otsikko viittaa, kun mitään oleellista ei tunnu olevan hukassa.

Mika Roth

Laki & Järjestys: Demo 2022

Punkahtavaa rockia, punkrockia ja seiskaseiskaa. Noilla aineksilla on julkaistu toinenkin pitkäsoitto, eikä lappeenrantalaisen Laki & Järjestys -orkesterin vuoden 2022 Uusi aika -albumi juuri muuttanut maailman järjestystä ilmestyessään. Genren ’oikeat’ boksit ruksattiin ilman isompaa draamaa.

Liekö yhtye itsekin huomannut jonkin oleellisen hukkuneen albumin tekoprosessissa, sillä nyt julkaistaan kahden kappaleen aiemmat demoversiot. Eikä arkistoja ole pengottu suotta. Pidä varas! räväyttää seiskaseiskaa naamalle ja etenkin kitarasoundien sopiva sotkuisuus alleviivaa julistuksen voimaa, eivätkä vokaalitkaan ole ainakaan heppoisempia näin suodattamattomina. Tyly maailma on myös tylympi ja kovempi numero, joka kääntyy demoversiona toiselta puolen lähes ensimmäisen sukupolven postpunkiksi. Toisen puolen muodostaa väkevä energisyys, joka nostaa kipaleen suoraan leikkaavalle terälle.

Aika mennyt koskaan ei palaa, sanoi joku joskus, mutta toisinaan menneitä kannattaa musiikin saralla hiukan kaivella. Demo 2022 jättää ilmaan kysymyksiä ja ’mitä jos’ -ajatuksia. Toivottavasti valinnoista, tehdyistä ja tekemättömistä, on opittu jotain, joka soi myös tulevilla levyillä ja uusilla kappaleilla.

Mika Roth

Litku Klemetti: Ankeuttaja
Lördag

Vanhat kaverit ovat tärkeitä, minkä myös Litku Klemetti on muistanut. Niinpä hän on tehnyt EP:llisen musiikkia vanhan ystävänsä, eli pystypianon kanssa. Ankeuttaja EP:n viisi biisiä eivät ehkä sopineet rokkibändille soitettavaksi, mutta kolmeen numeroon istuvat kyllä Ahti Marja-Ahon luomat jousisovitukset. Tarvitsee pianokin joskus kavereitaan avuksi.

Soundi voi muuttua ja taustat vaihtua, mutta Litkun kappaleet tuntee tekijänsä lapsiksi. Kiekon keskeltä kohoava Aivomätä purskahtaa ilmoille riemukkaan rajattomana, kuin nuori Frankie Cosmos konsanaan. Veikeistä soundeista vääntömomenttia itselleen kampeava Natural High Healingiin on dramaattinen kiepautus, joka hyötyy selvimmin jousista. Toki ankkuriraitana soiva Asperger pelaa jousensa valttina, mutta muoto on rahdun turhan tuttu jo aiemmista yhteyksistä. Intro sen sijaan yllätti. Olen usein introkielteiseksi kutsuttu kuulija, mutta vastustan ainoastaan turhia ja tyhjiä introja. Kaveri – eli pystypiano – saa ansaitun hetkensä ja ottaa siitä kaiken irti. Minä taas hymyilen, kenties jopa taputan.

Ankeuttaja ei toista otsikkonsa vakaumusta, vaan näyttäytyy elinvoimaisena tuokiona. Litkun tapa nähdä maailma on askarruttava, jopa silloin kun rapaa sataa niskaan ja kämmenpuolta tulee rystyn perään. Biisit olisi voinut kääntää bändillekin, mutta parempi kuitenkin näin. Sävyille ja erilaisuudelle on aina tilausta.

Mika Roth

Nukkuvat Linnut: Olipa kerran / Sen pituinen se

Nukkuvat Linnut -yhtyeen Olipa kerran / Sen pituinen se -EP ilmestyi joulukuussa. Kuuden kappaleen pienoisromaaniksi kuvattu taidepop-kokemus ansaitsee kuitenkin noston. Moderniin tapaan suurin osa kappaleista ehdittiin jo julkaista sinkkuina aiemmin viime vuonna, joten avainkysymys kuuluu: syntyykö biiseistä todella osiaan suurempaa kokonaisuutta?

Raidat eroavat toisistaan melkoisesti avarakatseisen taidepopin toimiessa selkeimpänä kattona erilaisille tuokioille. Etenkin EP:n ’uusi biisi’ Taksi pomppaa rivistä räväkän kitarapoprockin voimin ja kaahaa kylki edellä mutkiin. Samaa henkeä ja rokimpaa ulottuvuutta tutkii tekstiltään terävämpi Parveke. Vanha ja toimiva ”rakastaa / ei rakasta” kaikuu, kun terälehtiä lentää tuuleen ja draama tihenee. Avausraita Prinsessa ja päätöksenä soiva Tanssi / Prinsessa (reprise) peilaavat toisiaan, unenomaisen taidepopin kääntyessä painajaisten puolelle. Keskiössä on kahden ihmisen ongelmallinen suhde, jolle ei ole varalla onnellista loppua. Sen pituinen se summaa osat ja katsoo kyynelsilmin saldoa, joka on tosin ollut ilmassa alusta asti. Eivätkä he eläneet yhdessä elämänsä loppuun asti.

Dramaattinen taidepop on vaarallinen laji, jossa liika pakahduttavuus vahingoittaa yhtä pahoin kuin vajaaksi utuiluksi liukuva eteerisyys. Kunnianhimoinen teos ei tahdo oikein mahtua EP-mittaan, etenkin kun yli puolet raidoista on alle kolme ja puoliminuuttisia. Väkevät tunteet kuitenkin kantavat ja saavat odottamaan jatkoa.

Mika Roth

Pepita Vanni: Kuba Komet
Xonoring Records

Pepita Vannin vuoden takainen Zoolandia EP oli kauniisti sanottuna värikäs setti musiikkia postpunkin, uuden aallon kitararockin ja outorockin vapailta preerioilta. Terävien pistojen ja (uhka)rohkeiden vetojen seasta oli helppoa nähdä huima potentiaali, jota ei onnistuttu hyödyntämään täysin. Kuba Komet ei ole juuri esikoista linjakkaampi, mutta kuuden raidan energisyyttä ja voimaa on toisaalta turha kieltää.

Sävellyksiä on syntynyt kolmesta kynästä ja sydämenlyönneillä starttaava Assa on jo keikkaintrona tutuksi tullut räväys, joka on kasvanut miltei neliminuuttiseksi rokkimeuhkaksi. Sielun Veljet ovat hengessä liki, tosin kylkeen jymähtää Dinosaur Jr. -henkistä noiserokkia. Toisessa päässä EP:tä bändin nimibiisi Pepita Vanni hakkaa tangoa kitararockin kaltereita vasten, eikä jälki ole perinteisellä tavalla kaunista. Jokin järjettömässä liitossa kuitenkin puhuttelee ja saa kaipaamaan lisää. Suomen kieli palvelee alussa ja lopussa, mutta välillä kuullaan useampi raita myös englanniksi. Siirtymät ovat kuitenkin luonnollisen tuntuisia, eikä niihin edes kiinnitä huomiota, sillä kaikki soundaa loppupeleissä Pepita Vannillta.

Kuba Komet lisää panoksia pelipöydällä, mutta jättää edelleen hivenen sekavan vaikutelman itsestään. Mikä on Pepita Vannin omin suunta, mihin yhtye kulkee tulevaisuudessa? Nyt olisi pienen selkeyttämisen paikka, sillä bändin pitäisi mielestäni jo osin karsia rönsyjään. Niputetaan yhä ’tulevaisuuden lupaukset' kategoriaan.

Mika Roth

PMPEE: Ajan kellastama

PMPEE-nimen takaa löytyy Lahdesta kotoisin oleva itseoppinut tuottaja/biittinikkari/artisti, jolle rap ja hip hop ovat avoimia musiikkikenttiä. Niukkojen saatesanojen mukaan EP:n materiaali on kokeiluhenkisesti sekoiteltua, eikä otsaa ole suotta rypistelty liikoja. Positiivisen kautta siis mennään, vaikka hetkittäin sävyt ja tunnelmat tummempia ovatkin.

PMPEE on julkaissut viime vuosina kelpo pinon sinkkuja, sekä pari EP:tä. Kuinka ollakaan, Ajan kellastama EP:n kappaleita ei ole kuitenkaan aiemmin kuultu. Ovat kuulemma pölyttyneet tähän asti pöytälaatikossa. Kosovon vanhan papan kanssa esitetty Ytimii omaa tarttuvan hittikoukun ja monta astetta tummempi 15000 olisi kelvannut myös monelle sinkuksi, joten onneksi laatikkoa putsattiin. Soundien saralla em. 15000 lipuu tummiin yläpilviin, kun taas ankkurina taivaanrantaan lipuva Mä katon, mä kuulen uskaltaa luottaa juustoisempiin soundimaalailuihin. Muodoista ja soundeista voi olla montaa mieltä, mutta kirjoissani päätös on onnistunut sarallaan ja paljastaa taas uusia puolia tekijästä.

Tummempaa kamaa kaipaavat löytänevät tarttumapintaa Dj Täpön kanssa tehdystä Ajan kellastama -avausraidasta, kun kertoja käy terapeuttisesti läpi elämän solmukohtia lapsuudesta saakka. Draamaa löytyy hienosyisesti rakennetusta taustasta, jotka eivät kuitenkaan ohita itse asiaa ja sanoja. Hiton iso filmi saattaa olla jo yliastuttu popahdus, mutta niitäkin tarvitaan makua sekaan tuomaan.

Mika Roth

Riikkahoi: Jokapäivänlintu

Kasarista ja kuulaan diskanttista elektropoppia. Siitä on edelleen kyse, kun toista pitkäsoittoaan viimeistelevä Riikkahoi-duo julkaisee uuden välipalan albumimittaista annosta odotellessa. Vokalisti Riikka Ahon ja monitaituri Antti Silvennoisen visio on kirkas, mitä viimevuotinen Vihreään-EP vain korosti, ja Jokapäivänlintu lentää vain pidemmälle duon sydänmaille.

Musiikin kanssa lähes yhtä merkittävä on soundi. Elektroninen pop on genrensä historian sisäistänyttä, ymmärtänyttä ja siitä itselleen etua hakevaa, mutta duo ei anna historian määrätä nykyisyyden valintoja. Neljä vuodenaikaa saattaa kuulostaa vanhalta, mutta ei kukaan juuri tällaista ole aiemmin luonut. Katson lintukirjasta rakentuu sydämessään kasarisen pop-hitin kaavoista, mutta nytkin päälle on laskeutunut nopeutetulta ambientpopilta kuulostavaa ääniutua. Utu pehmentää terävät kulmat tuoden muassaan autereisen hehkun. Olen monesti julistanut, kuinka soundi ei saa ohittaa itse biisiä – nyt olisin väärässä. Juuri poikkeuksellinen soundi määrittää Riikkahoin ja sen kautta koukut toimivat entistä paremmin.

Superkuulaaksi ajettu muoto jakaa mielipiteitä, koska välimuotoja ja puolittaisia vetoja ei tällä EP:llä ole. Mutta jos vaikkapa hiotumpi Prince oli mielestäsi kiinnostavampaa, kuin se toisinaan uraa määritellyt ylikiihkeä vääntelehdintä, niin Jokapäivänlintu saattaa olla todellinen aarre.

Mika Roth

Seasons of Solitude: Seasons of Solitude

Muutos on voimaa. Seasons of Solitude on aiemmin raskaampaa musiikkia soittaneiden kotimaisten tekijöiden yhtye, jonka musiikki on rauhallista ja melankolista folkrockia popahtavilla koukuilla. Uuden otsikon alla on voitu keskittyä materiaaliin, joka aiemmin vain odotti aikaansa.

Debyytti-EP on viiden raidan joukko, joita sitoo yhteen muotonsa löytänyt bändisoundi, vaikka projektilla on tuskin vielä edes keikkakokemusta. Vokalistit Olli Roiha ja Josefina Eklund ovat voimavara, jonka varaan pidempiäkin kappaleita voi huoletta rakentaa. Above the Wind uskaltaa heittää peliin auringonlaskussa hohtavaa kitarasooloa ja avauksena soiva sinkkubiisi Come Ride With Me ei myöskään peittele laveaa soundikenttäänsä. Yhtäältä mieleen nousevat 70-luvun progeisat folkrokkarit, toisaalta ote ja henki ovat rapean tuoreita, eikä edes seitsenminuuttinen muoto osoittaudu ongelmaksi.

Seasons of Solitude on vahvuutensa löytänyt yhtye, jonka itsensä mukaan nimetty esikois-EP puhaltaa ajan kaltaisen harhan tieltään. Ankkurina soiva New Beginnigs rikkoo vielä rohkeasti elektronisilla äänimaisemoinneillaan kaavoja, joten tuskinpa muutoksen voimat tähänkään pysähtyvät. Ja hyvä niin, sillä taas kerran muihin projekteihin sopimatonta materiaalia kannatti lähteä työstämään rohkeasti suuntaansa.

Mika Roth

Sensing Icons: Sensing Icons / I Don’t Want to Loose It
Pilfink Records

Informaatio on voimaa, mutta Sensing Icons luottaa enemmän mystisyyteen, eikä tarjoa juuri taustatietoja itsestään. Suomalais-liettualainen rock-bändi lähetti kaksi biisiä arviotavaksi. Poikkeuksellisen niukkojen saatesanojen mukaan niillä on jo jonkin verran ikää, ja siinä se. Edes kaikkitietävästä verkosta ei löydy tiedonmurusia taustaksi.

Onneksi pistin kipaleet kokeilumielellä soimaan. Tuplasinkun A-puoleksi nimetty nimisiivu Sensing Icons lähtee rennon angloamerikkalaisen kitararockin aalloilla kohti auringonlaskua. Saumoista esiin puristuva pieni psykedeelinen sivumaku viittaa 70-luvun mahtiin, naisvokalistin blueshenkisen ilmaisun ja kukkoilevan sähkökitaran käydessä kisaa. B-puoli I Don’t Want to Loose It on melodisempi tapaus, jolla soundin kerroksellisuutta lähdetään rakentamaan toisesta kulmasta. Nytkin kipaleen ytimestä löytyy oiva melodiakoukku, mutta parhaat tehot katoavat mielestäni aavistuksen liian usvaiseen soundimaisemaan. Siinä missä A-puoli keskittyy iskemään pallonsa kenttään, jää B-puoli vain passailemaan sitä loputtomasti.

Kaksi biisiä, yksi selvä maali. Vokalistin äänessä ja duon tyylissä on luonnetta ja karismaa, mutta jalostustyötä soisi tapahtuvan. Pinnat rohkeasta Led Zeppelinin päivityksestä ja A-puolen puheesta.

Mika Roth

The Orphan: The Voice & The Vomit
Lil’ Beast Records

Pilvinen päivä kirkastui monta astetta, kun kuulin The Orphanin Hard On For Chaos -albumin saavan jatkoa. Tässä välissä Roku Rousu on ylennetty täysjäseneksi ja basisti/kosketinsoittaja Joo Karjalainen täydentää trion. Keskiössä on kuitenkin Ossian Marttalan sielukas kitararock, johon vokalisti/kitaristi on kaatanut jälleen konttikaupalla sielukkuutta.

Viime vuoden puolella ilmestynyt ykkössinkku The Voice & The Vomit oli välitön ässä, kun The Orphan tutkaili sisäistä David Byrneään ja antoi maailmalle kauniin kitarapoprockmaalauksen. Joulumarkkinoille saatu Winter Ain’t What It Used To Be on oivaa sukkulointia power popin ja classic rockin välillä, viimeisen minuutin räjäyttäessä potin isommalla ja isommalla soundillaan. Selvimmin esikoisalbumille näistä raidoista olisi istunut kelpo weezerit tekevä Disrespectful, mutta kaikki neljää raitaa oli jätetty lopulta rannalle. Päätös oli kuitenkin oikea, sillä esikoinen ei kaivannut lisäsiipiä kylkiinsä.

EP:n kiehtovin tapaus on silti Pipeman’s Demise, jolle tunnelmaa luo ”20-henkinen huligaani-kuoro”. Piippumiehen muistolle tehty rokkis ylistää kuuleman mukaan erilaisuuden voimaa ja persoonallisuuden merkitystä maailmassa, jossa liikaa esiin pistävät naulanpäät halutaan hakata isoilla vasaroilla takaisin ruotuun. Nyt on pöytä putsattu ja väli-EP:kin on melkoista rockin riemujuhlaa.

Mika Roth

Toni Pandora & Irvistävä buddha: Provosoidu lammas EP

Toni Pandora: Provosoidu lammas EP

Toni Pandora & Irvistävä buddha on yhden miehen bändi itäisestä Helsingistä. Eikä hymylle ole sijaa, kun aiemmin enemmänkin rap-musiikin parissa operoinut Toni Pandora purkaa sydäntään, kiukkuaan ja ajatuksiaan. Musiikillisesti lopputulema on räppiä, punkkia, metallia ja alkuperäistä kapinaa, joka on jalostanut muotonsa vaikeiden aikojen liekeissä.

Kiivaalla tempolla mennään ja sanat lauotaan luotisuoraan. Tinkimätön muoto ansaitsee hatunnoston, tuoden muassaan niin kunnareita kuin mustelmiakin. Pandoran eduksi on todettava, että kipakat purkaukset eivät tarvitse tuekseen mahdottomia määriä laatusanoja. Toki ärräpäät hiukan rätisevät, mutta Soittakaa jo ja Ihmiskunta kuvottaa lunastavat jokaisen tavunsa, kun Pandora vyöryttää sanasalamasotaa kuulijan niskaan. Hardcorea on monenlaista ja kun heti kättelyssä Aivopestyi totuuksia pamahtaa kenttään, niin on aika laskea hampaita lattiasta. Pandoran kanssa ei välttämättä tarvitse olla samaa mieltä jokaisesta asiasta, mutta artistin pyhä raivo vakuuttaa yhtä kaikki.

Ahdistus on nykyhetken perustila, jossa kaikki on mitattu jo valmiiksi ja sometettu ennen ensimmäistäkään totuutta. EP:n sulkeva Mä haluun muuttaa vuorille onkin kuin parahdus vapauden haaveen perään, mutta lampaat eivät oikeasti pärjää enää villissä luonnossa. Ainoat vaihtoehdot ovat siis provosoituminen tai lannistuminen. Punkraprock on reaktio aikaan, mutta myös ansiokas kiskaisu raivoisaa julistusta. Peace.

Mika Roth

HOOK/ Korupuhe: Split
Bird Loop Records / Creative Class War / Foxhole Productions / Hold On Records / Agnostic About Violence / Electric Alaska / Shield Recordings

Splittiseiskat ovat harvinaisia näinä päivinä, joten sellainen lämmittää aina erityisesti mieltä. Etenkin kun vinyyli sattuu vielä olemaan kaiken kukkuraksi pinkki. Pinkki on uusi musta ja musta ei häviä koskaan. Julkaisu on seitsemän eri firman yhteinen, mikä taitaa olla omanlaisensa ennätys Desibeli.netissä.

A-puolella kuullaan kaksi HOOKin biisiä. Viimeksi ihailin Pool EP:n B-puolen voittoisaa voimaa ja kakkosralli taitaa taas selättää ykkösen. Huomasin hyräileväni melko nopeasti The Passing Bellin melodiakulkua, punkrockin napsahtaessa kohdilleen. Eihän Kelvington, Saskatchewan mikään onneton avaaja ole, mutta tällä kertaa kävi näin ainakin allekirjoittaneen tapauksessa.

HOOKin laveassa soundikentässä on samaan aikaan kapeutta suosivaa suoraa voimaa, sekä riittävästi syvyyttä. Teemat ovat selkeät ja The Passing Bell tuo Ukrainan sodan kauheudet silmille, kaiken turhuuden ja mielettömyyden piirtyessä terävin kääntein. Rohkea siirto ja jälleen yksi sirpale historian sivuille muistuttamaan, ettei tuotakaan sotaa suinkaan vuosien vieriessä unohdettu.

B-puolelle omat kaksi kappalettaan on ikuistanut helsinkiläinen punkrock-ryhmä Korupuhe. Ykkösenä maisemaan pamahtava (Skeletor palaa kertomaan) Epämiellyttäviä totuuksia puristaa ja likistää voimalla. Diskanttinen, paukkuva ja tikkuinen äänimaisema ei kauneudellaan mykistä, mutta biisin ytimessä on melodia, sen sielussa lepää jo omanlaisensa harmonia. Toinen veto on 66 sekunnin mittainen Matalan intensiteetin sisällissota, jolla aggressiokerroin kohoaa ja pieneen mittaan mahdutetaan yllättävän runsaasti ideoita.

Korupuhe on Susanin, Tonin, Roopen ja Marian näkemys punkin voimasta ja rockin räväkkyydestä. Muodon ehdottomuus ja työskentelytapojen harkittu hiomattomuus vaativat totuttelua, mutta lopputulema väkevyys lunastaa monet tien kuopat ja montut.

Mika Roth

Lukukertoja: 240