Pienet

Pienet II - Maaliskuu 2026

30.03.2026

Alma Solina: Rakkauden temppeli

Reilu kaksi vuotta sitten Alma Solinan Villi virta -debyyttisinkku esitteli tummaa poppia toisinaan elektronisinkin lisin luovan artistin. Tässä välissä Alma Solinalta ilmestyi esikoisalbumikin, mutta uusi EP avaa jälleen uusia portteja. Makuuhuonepop mainitaan terminä jo otsikossa, eikä todellakaan suotta.

Rakkauden temppeli on kuusiraitainen kokonaisuus, jolla artisti tutkii rohkeasti seksuaalisuuttaan. Alma Solina laulaa fyysisen rakkauden merkityksellisyydestä, joka täydentää henkistä rakkautta ja nostaa sielujen liiton aivan uudelle tasolle. Teksteissä ei olla vielä Prince-luokassa, mutta musiikin saralla artisti on selvästi löytänyt innoituksen. Seireeni punertaa valot äärimmilleen, kun taas sinkkuraidaksi valittu Tää hetki kaiuttaa sinisempää ja kaipaavampaa yön soundia. Menevämpi poppis Kyl sä tiiät pelaa pirteämmillä soundeillaan ja avausraita Rakkauden temppeli summaa eri linjoja onnistuneesti.

Alma Solina on kiistatta löytänyt uuden soundin, suunnan ja maailman, jonka myötä musiikki on mullistunut. Rakkauden temppeli ei kaada aiempia patsaita, tai nollaa kuitenkaan tilannetta täysin, mutta on ison nimensä mittainen. Rap-osuudet eivät aina istu ongelmitta, kun taas avaukset jopa soulin suuntaan jättävät linjoja hyödynnettäviksi. Rohkea siirto, jonka todellinen perintö paljastunee vasta seuraavien siirtojen myötä.

Mika Roth

Anna Calvi: Is This All There Is?
Domino Recording

Koosteen ainoa ulkomaalaisvahvistus on Anna Calvi, jonka neljän biisin EP oli mahdoton ohittaa. Eikä tässä tarvitse turvautua nimekkäisiin vierailijoihin, sillä Calvi on rakentanut kahdesta omasta ja kahdesta lainakappaleesta upean paketin. Levyn avaava oma raita God’s Lonely Man on jytisevää kitarapoprockia, joka olisi jo sellaisenaan ässä. Vaan kun laulussa vetoapua antaa Iggy Pop, nousee jytäraita vielä seuraavalle tasolle.

EP:n toisessa päässä matka päättyy The Nationalista tutun Matt Berningerin kanssa esitettyyn nimiraitaan Is This All There Is? Kauneus on tietysti kuulijan korvassa, mutta minua lähes viisiminuuttinen tuokio puhutteli syvästi. Lainaraidoista Kraftwerkin Computer Love on niin rohkeasti uudistetuissa vaatteissa, etten tunnistanut sitä aluksi lainkaan. Poissa on düsseldorf-soundi, tilalla moderni runous, teollisen temppelin löytävä kuoro ja alla vaimeasti jyskyttävä rytmi. Näin kovassa seurassa Perfume Geniusin kanssa esitetty tunnelmapala I See A Darkness jää auttamatta seinäruusuksi, vaikka biisi voisi kantaa monta heppoisempaa albumiakin maaliin asti.

Calvi on rakastunut elokuvamaisen musiikin luomiseen, mikä kuuluu yhä selvemmin läpi kaikesta mitä hän tekee. EP:n neljä kappaletta ovat kuin neljä kohtausta elokuvasta, jota leimaa tummuus, öiset tunnot sekä tietysti loputtomat mahdollisuudet kummallisine henkilökaarteineen. Mainitaanpa siis David Lynch.

Mika Roth

Dead Samaritan: Overlord of Wasteland
Bury The Casket

Tamperelainen deathin taktiikat ja thrashin runtan hallitseva Dead Samaritan oli viimeksi tapetilla pandemian aikoihin, kun sattumalta (?) tappavasta vitsauksesta kertonut Come Plague Upon Us -EP ilmestyi. Soitossa oli tuolloin groovea ja metallissa makua, joten Overlord of Wasteland EP otettiin tässä osoitteessa ilahtuneena vastaan. Eikä tyylikkäästä kansikuvasta ole koskaan haittaa.

Yhtye reagoi 20-luvun maailmaan, tarinoiden kertoessa kansoja kohti uusia sotia johtavista voimista. Tuli saa aikaiseksi tulta, kurjuudesta kumpuaa lisää kurjuutta ja noidankehä kiertyy tiukaksi. Tekstien saralla musta on mustaa ja lohduttomuus ei suo valolle tilaa. Musiikissa hallitsevat synkät sävyt, mutta samaan aikaan soitossa on groovea ja ankaraa työntövoimaa. Ankkurina lattiasta läpi rysähtävä Summon the Beast sai jopa rustaamaan muistivihkoon nimen Slayer, mistä kumarrus. Sinkuksi valittu Temple of Ra puraisee häijysti ja death’n’roll käväisee myös mielessä, kun nimibiisi Overlord of Wasteland remuaa aikansa. Lisäpinnat lyriikoiden muutamasta esiin nostetusta lauseesta, jotka kiteyttävät viestit.

Dead Samaritanin ilmaisu liikkuu ehkä pienellä alalla, mutta ryhmä on oppinut värittämään tekemisiään. EP viekin mielestäni bändiä jälleen eteenpäin ja EP-formaatti palvelee musiikin terävää voimaa erinomaisesti.

Mika Roth

ellaella: Omin sanoin
Mimmi Label

Runsaan melodista, avoimen herkkää ja ilmavalla tavalla tummasävyistä indiepoppia luova ellaella summaa viimeiset sinkut uuden EP:n kansiin. Kolmen tutun raidan kavereina on pari uutta, joten kasassa on mittavin ellaella-annos sitten loppuvuodesta 2023 ilmestyneen Haluu mua EP:n.

Tunteissa löytyy, EP:n käydessä läpi sydänsuruja ja pelkoja. Avauksena soiva uusi biisi Talvesta tarttuu heti härkää sarvista ja samalla särähtää kokonaisuuden ainoa ruma sana. Tosin perustellusti ja paikallaan olevana. Miltei intromainen avaaja johtaa Pilalla-kappaleen orgaanisempaan maailmaan. Kerrostetut vokaalit ja akustisempi äänikenttä toimivat, eikä biisin terävä koukku jää osumatta. Yhtä väkevään tunnelataukseen yltää viehättävillä vokaaleilla ja elektronisesti naksuvilla rytmeillä luotu Sokerista tehty, jolla mukana on Runo-artisti. Tekstissä eri tilanteissa olevat ihmiset taituroivat nuoralla, joka vaappuu uhkaavasti. Loppu leijuu ilmassa myös Lokakuu-siivulla, joka kasvaa akustisemmasta maailmasta jälkimmäisen puoliskon laajempaan elektroniseen äänikenttään. Samalla hetki on kuin sarana, joka erottaa EP:n keksi eri puoliskoa ja jäsentää kokonaisuutta.

Omin sanoin on hetkittäin kovaa sydämen purkutyötä. Maailmanloppu näkee selvimmin kaiken päättyvän, mutta jokaisessa lopussa on myös uusi alku. Ja niitäkin viestejä voi EP:ltä jo kuulla useampia.

Mika Roth

Haamuvalo: EP2
Luova Kaaos

Haamuvalo on nimenä osuvan mykistävä. Napakassa saatekirjeessä kerrotaan, että säröpedaalin läpi uitettu rap/hyperpop/elektropunk-yhtye julkaisi debyytti-EP:nsä vasta vuosi sitten. Pidempää historiankirjoitusta ei ymmärrä edes kaivata, sillä EP2 iskee kolmella rallillaan satunnaisen kuulijan lentäen takaseinään.

Pajatso tyhjenee vikkelään, kun avausraita Elokuvarenkaat kiihdyttää elektronista kaistaansa melodiaa unohtamatta. Periaatteessa ilma on seesteinen, mutta silti uhkaava, kun nopeat elektroniset palat ja vokaalit rummuttavat dataa maisemaan. Kiukkuisempi, pisteliäämpi, räyhäkkäämpi ja punkempi Autotalli-ikoni nojaa kertosäkeeksi käyvään toistolauseeseen. Breakbeat, rap ja elektrorock ovat toimivia termejä, mutta ne kaikki päätyvät tehosekoittimeen ja hiljainen väliosa viskaa loputkin ohjekirjat ikkunasta. Marjo Honkaharjun ja Jenna Vidlundin vokaaleista ei asenne lopu kesken, eikä Tommi Muhlin kirjoittamien kappaleiden mutkia osaa arvailla etukäteen. Ankkuri Tiskirätti on suorastaan kaunis elektropoppis yhdeltä poskeltaan, vaikka toisessa onkin verinen ja julma haava.

EP2 oli allekirjoittaneelle ensikosketus Haamuvalon musiikkiin, mutta jäänee tuskin viimeiseksi. Punkahtava asenne, elektroninen vapaus ja musiikillinen rohkeus ovat valtteja. Eikä trio edes kovimmissa kohdissa riko kierteitään, vaan osaa hyödyntää yllättäviäkin sävyjä isomman kuvan rakentamisessa.

Mika Roth

ILO: Tän ei pitäny kertoo rakkaudesta
Mimmi Label

Mikä tekee laulusta rakkauslaulun? ILO päätti vakaasti olla kirjoittamatta lauluja rakkaudesta, mutta lopulta kasassa oli eri kulmista rakkautta käsitteleviä kipaleita. ”Love makes the world go round”, lauloi jo Deon Jackson aikoinaan, eikä maailma ole ytimeltään juuri erilainen kuin vuonna 1963. EP:n sulkeva uusi kappale Soita tää kun mä oon poissa kiteyttää myös tavallaan kaiken oleellisen ILOn uudesta biisijoukosta.

Rakastaminen on sydämen avaamista ja jokainen tänne saapunut myös lähtee aikoinaan, eikä sydän tule välttymään joiltain kipeiltä osumilta. Tuota samaa eri kantilta pohtii Pariisin kevät, jonka menevä kitarapoprock huutaa elämänhaluaan. Kakkosraita Miks sil on väliä sulle? kantaa nimessään kysymysmerkkiä, mutta asiat tehdään selväksi menevän ison rokkivallin ja tarttuvan pop-koukun tehdessä työtään. Yhtä korkealle radalle rocktaivaalla kohoaa vain Emt, jonka kertosäkeen massiivisuus viistää jo liki kattoa – mutta selviää viimeisen minuutin vyörytyksestäkin murenematta. Taivaita tavoittelevien rokkipamausten keskellä Tummii pilvii seilaa surumielisempien balladien satamaan, kertoen tukahduttavaksi käyneestä suhteesta. Joskus rakkauttakin voi olla liikaa ja tarkoitus katoaa.

ILO kertaa elämän karikkoja ja kohokohtia värikkäästi. Tän ei pitäny kertoo rakkaudesta on otsikkona lähes mahdoton, mutta ILO taitaa olla artisteja, jotka voivat tehdä jopa kuusi mahdotonta asiaa ennen aamupalaa.

Mika Roth

Jafet Haaksi: Mul oli hyvä hevonen
Jämädiili records

Jafet Haaksi on uusi nimi ja ensisinkkukin ilmestyi vasta viime joulun edellä. Hiukan harmittaa näin jälkikäteen, etten saanut Hyvää joulua taivaaseen -kappaletta joulusinkkujen koosteeseen. Nimi on uusi, itse tekijä sen sijaan konkari. Jafet Haaksi on näet aiemmin Rakkaudella Janne -nimellä musiikkia julkaissut laulaja-lauluntekijä.

Nimi ehkä vaihtui, mutta tekemistä määrittelevät edelleen selvimmin riisuttu folk ja kantri, joihin haetaan tosin hyvinkin erilaisia kulmia. Tunteet saavat läikkyä vapaina ja akustisuutta korostava äänimaisema suorastaan kukoistaa pienestä rosoisuudesta. Jafet Haaksi on omaksunut nurkassa soittavan, tavallista äänekkäämmän trubaduurin roolin, joka soittelee näyttävästi omiaan ja napsii mukaan toistenkin tekemiä juttuja. Soittajan sisäinen Myllykoski pääsee ääneen, kun melankolinen Ehkä taivaassa sukat ei haise maalailee viimeistä matkaa reppanalle. Nimiraita on puolestaan reippaampi siivu, joka suhtautuu menetykseen tavallaan ja avaa EP:n menojalalla. Amerikan raittia saattaa jolkottaa myös Juojärvi 1879, jonka säröiset karmit tuovat reippautta melankoliseen matkaan.

Haaksi keskittyy nyt kuulemma vain lauluihin, eikä kokonaisuutta pääse kehumaan ainakaan liian yhtenäiseksi. Kuusi erilaista tuokiota, kuusi folkin pientä kukkaa ja kuusi tekstiä, joita voi tulkita eri tavoin.

Mika Roth

K.E.K.: Gaza Surf Club

Desibeli.net ei ole poliittisesti sitoutunut, toiminnan keskiössä on aina itse musiikki. Gaza Surf Club on kuitenkin nimenä sitä kaliiberia, että latauksen voi tuntea ja kulmat osin samalla arvata. Eikä asiaa ainakaan heikennä se, että K.E.K. on jo monesti osoittautunut ykkösluokan punkrock-ryhmäksi. Laavunpolttopunkkia soittavalle yhtyeelle napsahti 15-vuotta mittariin ja tapahtumaa sopiikin juhlistaa parilla uudella rallilla.

Kahden kipaleen tuplasinkku on todellinen tuplaisku, jonka jälkeen pitää tarkistaa kompassista ilmansuunnat. Avauksena sahataan nimiraita Gaza Surf Club, jossa tulituksen taukojen välissä yritetään surffailla ja mukana pidetään jääkaapinovea luotisuojana. Vimmainen soitto ja porukalla huudetut ”luotiliivit” kaatavat seiniä niskaan, mutta eipä siellä Gazassa taida toisaalta olla enää montaa seinää pystyssä. Kantaa ei sen suoremmin oteta, mutta eiköhän kukin kuulija osaa piirtää viivat pisteiden välille. B-puolena maisemaan kajahtaa Miten meni noin niinku omasta mielestä?, jolla soitto asettuu metallisemmille raiteille. Kakkosraita mahtuu näpsäkästi alle kahteen minuuttiin ja puristaa vielä pari newtonia kovempaa.

K.E.K. ei ole lantraantunut vuosien saatossa, vaan tekemisessä tuntuu olevan entistäkin kovempia kulmia. Reilun kahden vuoden takainen Puukko selässä summasi 20-luvun alun ansiokkaasti ja aallot tuntuvat olevan taas kohoamaan päin.

Mika Roth

Klaus Kekri: Sanansaattaja HC EP

Suomenkielistä, kulmiltaan kolhittua, sopivasti punkahtavaa, lievästi progehtavaa ja soundeiltaan raaempaa kitararockia soittava Klaus Kekri on tätä nykyä kolmihenkinen bändi. Klaus Kekrin ensimmäinen bändilevy ei ole varsinaisesti ensimmäinen nimen alla julkaistu äänite, sillä vuonna 2024 Kärmesluoma-novellille luotiin soundtrack, minkä lisäksi verkon kätköistä löytyi muutakin. Mutta nyt Klaus Kekri on yhtye ja Sanansaattaja HC EP uusi alku.

Viisi kipaletta muodostavat sisarusparven, jota sitovat yhteen niin tyylilliset, soitannolliset kuin tekstien puolesta teemallisetkin siteet. Soitossa kulmikas voimallisuus kättelee kaikessa sovussa kimurantimpaa groovailua. Yhdistelmään oivaa väriä tuo keskellä EP:tä koittava Verenjuoja-raidan eeppisempi hetki, joka on kuin tuokio mystisistä pohjoisen voimista kertovan modernin toimintaelokuvan trailerista. Kekrin perintötekijöissä vaikuttaa myös grungen ruosteisuus. Energisesti nouseva ja laskeva Varjot tapuleitten peittää virrat kyynelten nojaa jylhiin pohjoisiin kallioihin, jota melodiakulun notkeus jalostaa. Voimaa on hurjasti, vääntömomenttia vieläkin enemmän. Punkahtavan rockin metalin ja metelin sivuille kurottava Sangriaa tuntui aluksi täydeltä hudilta, mutta kipakka ankkuri onkin yläkulmaan uppoava lämäri.

Sanansaattaja HC EP kertoo bändistä, joka uskaltaa painaa tappiin asti ja osaa värittää paahtoa eri tavoin. Groovaavaa ja punkahtavaa, räyhäävää ja silti puhuttelevaa. Harvinaista ja arvokasta lajia, sanoisin.

Mika Roth

Köppö: Carnage / Ghosts in the Disco
Alakulttuuritalo

Artistinimestä voi olla pariakin mieltä, mutta helsinkiläinen elektronisen musiikin taituri Köppö jää ainakin vaivatta mieleen. Kyseessä on tanssittavaa, toisinaan leikkisää ja pinnan alla myös pohdiskelevaa elektronista musiikkia luova tekijä, jonka neljäs pienjulkaisu on monitahoista energisyyttä ja valovoimaa säteilevä tuplasinkku.

A-puolena soiva Carnage hämmensi synkähköllä otsikollaan, sillä en saanut musiikista päähäni kovinkaan tummia mielleyhtymiä. Taustat ovat kuitenkin toisenlaiset, sillä napakka elektropala on sävelletty Yasmina Rezan samannimiseen näytelmään, joka käsittelee länsimaisen keskiluokan ahdinkoa. Pinta on alkuun siististi järjestynyt, miltei robottimainen, mutta reilun kuuden minuutin matkalla kaaoksen voimat kasvavat. Kaaos ilmenee kummina sampleina, jos nyt suora sirpaloituminen jääkin tapahtumatta.

Ghosts in the Disco tanssii lempeämmällä rytmillä, sillä aaveiden tanssi on Köppöversumissa positiivinen spektaakkeli. Pohjan tamppaus on minimaalista teknoa ja sädemäiset ääniryöpyt ovat kuin heijastumia valtaisan peilipallon pinnoista. Diskossa äänillä on tilaa kaikua ja tilaa myös käytetään eri elementtien noustessa verkkaisesti valokeiloihin ja siirtyessä taas hitaasti vuorostaan sivuun. Aavediskoilun mitta painuu kuuden ja puolen minuutin tuolle puolen, mutta minkäänlaista uupumista ei ole havaittavissa.

Mika Roth

Lika: Dregs

Lika on erittäin yleinen nimi niin bändeillä kuin artisteilla. Helsinkiläinen punkahtavaa, melodista ja rämisevää kitararockia soittava Lika edustaa isossa köörissä roisimpaa puolta. Teemu Hietaniemi on äänittänyt sekä miksannut EP:n. Verkon puolella Dregs ilmestyi jo viime kesänä, mutta C-kasetti saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta äskettäin.

Dregsin mukana ei tullut nähtävästi minkäänlaista saatetta, mutta kyseessä lienee bändin neljäs EP, eli tahkoa on ehditty kiertää tovi. Avausraita I say NO! No! No! kiemurtelee tuskaisessa kitaratulessa ja erittäin uniikilla tyylillä vedetyt vokaalit tihkuvat kaikenlaista mustaa ja kipakkaa. Melodisempi Dregs-siivu vihjaa, että povarista saattaa löytyä myös jenkkijokeria, jota voisi kuullun perusteella pelata toki avoimemminkin. Kitarat vaeltelevat aalloillaan ja viskovat kuin puolihuolimattomasti koukkuja suuntiinsa, pienten juonteiden lupaillessa enemmänkin. EP:n sulkeva Ice ei ole ymmärtääkseni reaktio agenttien toimiin ison veden takana, mutta sattuman kautta kiukkuisen raidan lyriikat ovat osuvia.

Biisinelikon musta hevonen, lammas ja piste on kuitenkin muita huomattavasti pidempi Bad Sense Self, joka valuu verkkaisesti omaan mustaan melankolialampeensa. Ahdistus ja polte pidetään aisoissa, paineen asettuessa herkullisesti kohdilleen. Dregs onkin kaikessa särössään ansiokas annos puristusta.

Mika Roth

Malivore: Anthems of Extinction

Malivore on satakuntalainen taivaltaan aloitteleva bändi. Debyytti-EP:llä ryhmä yhdistelee vanhan koulukunnan aggressiolla varustettuja thrash-, death-, black- ja groove metalin elementtejä toisiinsa. Lopputulema on samaan aikaan historiansa tiedostava ja silti riittävän moderni, jotta touhu ei käänny sieluttomaksi metallimuseon läpikäynniksi.

Malivoren maailma rakentuu perinteisellä kitara-basso-rummut akselilla, jota täydentävät möreän äreästi eetteriin karjutut, huudetut ja käristyt vokaalit. Kauneus on särössä, arvokkuus löytyy rosoisista pinnoista, melodioiden vaikuttaessa toki massan ytimestä käsin aina ulkokehille asti. EP:n kovin ja deathkärjiltään pistävin numero on sinkuksi nostettu Morbid, joka on samalla porukan pisin kiskaisu. Eikä vajaassa neljässä ja puolessa minuutissa ole sekuntiakaan turhaa, kun kipakka ja nopea raita hyödyntää tilansa mallikkaasti. Tylyllä tavalla tummempi Left In Ruins takoo joustavammalla groovella, pitäen samaan aikaan kiinni kivikovasta muodosta. Toki kertosäkeessä päästetään melodisuus hetkeksi pintaan, mutta juuri tuo pieni tauko tekee metallitulesta entistä purevamman.

Malivoren tuimuus ja ehdottomuus ovat pääosin ihailtavia piirteitä, vaikka samalla vaihtoehtoja suljetaan toki pois. Ankkuri Black Ink tipauttelee nopeutta ja lisää iskuihinsa painetta, tarjoten erilaisen näkymän mahdolliseen huomiseen. Vahva ja ansiokas avaus, vaikka lisäpersoonallisuudesta ei haittaa olisikaan.

Mika Roth

Melankolia: Step 1 – I Admit I'm a Meancholic

Kun nimi on Melankolia, niin bändin musiikista löytyy tietysti isommalla kauhalla annosteltua melankoliaa. Tummien tuntojen seassa on myös raskaita riffejä, kun elämän kurjuutta ruoditaan. Yhtye julkaisi ensimmäisen sinkkunsa vajaa vuosi sitten, minkä jälkeen biisejä on tippunut tiheään tahtiin. Pitkän nimen omaava esikois-EP ei summaa kaikkea jo kuultua, mutta kelpuuttaa sentään kaikki kuluvan vuoden sinkut, sekä yhden maistiaisen vuodelta 2025.

Kuvaavana terminä käytetään murhemetallia, mikä onkin osuva kiteytys. Melankolisuus on bändin käsissä usein melodisuutta hyödyntävää, raskaan rockin ja modernin rockmetallin soidessa muhkeasti. Kipaleissa ei myöskään nuukailla tartuntapintojen kanssa, eikä ovea suljeta isoilta kertseiltä, tunteikkailta koskettimilta tai taustaa värittäviltä efekteiltä. Amerikan isot ja mahtavat bändit voikin kuulla vaivatta läpi Doomed Balletin elokuvamaisissa kohotuksissa tai Riversiden jylhissä reunoissa. Moni haluaisi tehdä näin napakasti tarttuvaa ja ilmavan isosti soivaa rockmetallia, mutta harva yltää lähellekään Melankoliaa.

Yhtye ei halua kuitenkaan silittää vain myötäkarvaan, mistä EP.n avaava Bleed on oiva muistutus. Teksteissä ryvetään toisinaan erittäin tummissa kurakoissa ja musiikki karkaa hetkittäin metallin puolelle, mutta yhtyeen ydin on melodioissa, tarttuvassa melankoliassa ja ihanassa sydämen tuskassa. Pinnat vielä siitä, ettei murheilua vedetä pitkäksi, eikä kuulijan tarvitse kokea myötähäpeää tilityksistä.

Mika Roth

Paroni von Samuelsson: Iso mono

Suomi-indien uuttera työmyyrä Paroni von Samuelsson on julkaissut jo kunnioitettavan kokoisen pinon EP-levyjä. Rutiini ei kuitenkaan vieläkään kangista Paronin tekemisiä. Niinpä lo-fi musiikkia ahkerasti pihalle pistävä kotistudiovelho on taas keksinyt jotain hiukan erilaista. Jokaisen biisin jokainen elementti on tällä erää tuplattu soittamalla ne eri kanaviin. Ja koska tarkkuus ei ole koskaan ollut Paronin vahvin leipälaji, soundaa lopputulema kummalta.

Toisaalta kummallisuus on Paronin tapauksessa niin olennainen osa kokemusta, että mielestäni tämä(kin) askel suuntautuu vähintään puolittain eteenpäin. Levyn nimi on siis iso mono ja paketin stereokuva on mitä on. Kaksoismuodon takana huomion nappaa rokkia rapsakasti kierrättävä pakollinen nostalgialaulu ja yllättäen poliittista siipeä nostava rikoksen avunantaja. Paroni von Samuelssonin kohdalla ironia on pysyvä X-tekijä lyriikoissa, eikä näistäkään voi koskaan olla täysin varma. Toisaalta Smashing Pumpkins oli kova bändi ja äänestäminen on henkilökohtainen valinta. Hangon ja Mäntsälän yhdistävä valtatie 25 on nätti tuokio, kun taas tuhkat kuolinpesästä kiukkuaa isomman särön ja kovempien sanojen voimin. Joskus ruma sanakin sanotaan, mutta vain tarpeesta ja tarpeessa.

Iso mono on erittäin paronivonsamuelssonmainen biisikuusikko, jonka stereokuva on pikkulevyn salainen ase – tai akilleenkantapää. Lo-fi synapoprock särisee ja huojuu, mutta niinhän se aina – ja onneksi niin.

Mika Roth

Pelkkä Poutanen: Nekin jotka eivät jo kuolleet, tulevat kuolemaan
Eclipse Music

Pelkkä Poutanen iski folkpopillaan kunnarin, Jossain on kai sateenkaari vaikkei sitä tähän näy -albumin taannoin ilmestyessä. Levyn laaja maailma oli osin moderneinta äänitaidetta, osin kansanperinteestä kumpuavaa ikiaikaista ajattomuutta. Levyn rinnalla syntyi toinen kokonaisuus, kahden n. 25 minuutin mittaisen sanattoman kappaleen tutkielma valosta ja pimeydestä.

Tässä altaassa on vain syviä päätyjä, mutta mitä siitä. Ikuinen kurkotus valoon käynnistyy kauniin eteerisenä, enkelimäisiä visioita maalaavana teoksena, joka seitsemän minuutin kohdilla siirtyy öiseen vaiheeseen. Industrialin särinä ja avaruusromun kolahtelu synkentävät taivaat, peittämättä kuitenkaan kauneutta. Valo sinnittelee mustuuden voimien keskellä ja kolahtelu on kuin kuolemaa sisällään kantavan Nostromon valitusta, jossain missä kukaan ei kuule huutoasi. Raidan vuorottelu valon ja varjon välillä vangitsee, rakenteiden alati kehittyessä, muuntuessa ja kasvaessa.

Kokonaisuuden toinen puoli, Lakkasin ymmärtämästä aikaa, on rauhallisempi, pyöreämpiä ja folkahtavampia äänikenttiä suosiva. Äänissä on kaiketi käsiteltyjä puhaltimia, vokaaleja ja jousia, mutta tärkeintä on jälleen äänten sävyillä maalailu ja elementtien käyttö. Alun vaimeat kumahdukset ovat kuin jonkin planetaarisen kokoluokan koneen sydänääniä, joiden päätyttyä uusi elämä voi versota kaatuneiden maailmanpuiden runkojen lomasta. Siirtymä orgaanisesta teollisempaan ja takaisin tapahtuu epäselvemmin ja limittyvin äänikentin. Upea kaksoisteos, jonka ytimessä valo mielestäni loistaa rauhaansa halki matkan.

Mika Roth

Tumppi Varonen: Oranssi taivas
Stupido Records

Suomalaisen punkrockin grand old man Tumppi Varonen täyttää syyskuussa 70 vuotta. Virstanpylväs voisi saada jonkun painamaan leukaa rintaan, mutta Varonen bändeineen ei turhia murehdi. Kympit täyttyvät ja niiden myötä pistetään kunnon rockjuhlat käyntiin. Ensimmäinen palanen on tuplasinkku ja luvassa on myös syksymmällä kattava juhlakiertue, jolla mukana ovat Pelle Miljoona ja Kärtsy Hatakka.

Syksyä odotellessa kelpaa soittaa uuttakin musiikkia. A-puolena soiva nimiraita Oranssi taivas on tarina läheisen suruissa kärvistelevästä sydämestä, jota kertoja haluaisi jotenkin lohduttaa. Jos ei muuten, niin vaikka kävelyretkellä meren rantaan. Melodinen ja rahdun kaihoisa raita kukoistaa rikkaan syvästä bändisoundista, sekä tekstistä huokuvasta rauhankaipuusta. B-puolen Eikä ne diggaa sateesta edustaa rullaavampaa rokkia, ripauksella folkahtavasta ja kantaaottavasta veivauksesta. Sellaisesta rakentavalla tavalla Bob Dylania lainaavasta, tiedättehän. Tekstissä kaupungin asukkaiden erilaiset kohtalot nivoutuvat toisiinsa, mutta onni tuntuu kiertävän sitkeästi harmaita hahmoja. Tosin jo silkka idea paremmasta saa renkaat vierimään hiljakseen eteenpäin.

Juhlavuosi on avattu ja syksyyn on vielä aikaa. Tässä välissä kannattaa ottaa ilo irti kesäiltojen oransseista taivaista, sekä elon pienistä voitoista. Trubaduurin osan omaksunut Varonen katselee maailmaa ajan karaisemin silmin ja lopultahan kyse on näkökulmista.

Mika Roth

Lukukertoja: 162