The Police: Reggatta de Blanc, 1979
27.10.2006
Superbändi on käsite, joka on menettänyt alkuperäisen hohtonsa ja merkityksensä. Nykyään kyseinen termi liitetään vain muusikoiden pienimuotoisiin projekteihin tai ainoastaan markkinointisyistä. Parhaimmillaan se tarkoittaa yhtyettä joka sisältää monta todellista lahjakkuutta eikä vain yhtä keulakuvaa. Yhtyeiden kuten Cream, Return to Forever, the Who sisältämät muusikot olivat kaikki suvereeneja hallitsemaan oman osa-alueensa. Myöhemmin heidän jälkeensä tulivat bändit kuten Rush ja Andy Summersin, Stewart Copelandin ja Stingin muodostama dynaamisen koneisto, The Police.
The Police oli superbändin tavoin musiikilliselta tasoltaan kärkipäätä. Tuo uuden aallon harjalle nousut ska-reggae-punk -yhtye perustettiin vuonna 1977 ja se toimi siitä eteenpäin 7 vuotta aina vuoteen 1984 saakka, jolloin jäsenten tiet erkanivat ja jokainen lähti hakemaan omanlaistaan soolouraa. Sitä ennen bändi tuotti kourallisen loistavia levyjä ja timantinkovia hittejä. Reggatta de Blanc –levyssä yhdistyvät nämä molemmat puolet – huippuhitit ja tasapainoinen kokonaisuus.
Reggattan ajoitus oli bändin toiseksi albumiksi täydellinen. Debyytti Outlandos d´Amour tehtiin pitkälti pienellä budjetilla, vaikka se synnytti kestosuosikki Roxannen. Kolmannen albumin kohdalla levypomot henkivät yhtyeen niskaan painostaen uuden albumin tekemistä, joten Zenyatta Mondatta tehtiin melkoisessa kiireessä. Regattan kohdalle bändille ei kohdistunut suorituspaineita, vaikka siinäkin tekotahti oli nopea. Yhtye onnistui tekemään albumin, jossa ei ollut vain yksi tai kaksi hittiä, vaan jonka jokainen kappale seisoo omilla jaloillaan.
Vaikka levy pursuaa hittejä, on ironista että bändi voitti levyn ainoan Grammy –palkinnon sen nimikkobiisistä, kategoriassa paras instrumentaalirock –kappale. Hieman paremmin tunnettuja kappaleita levyllä ovat mm. Message in the bottle, The Bed´s Too Big Without You ja Stingin jazzbassolle perustuva Walking on the Moon. Mittavasta tuotannosta huolimatta Stingin parhaat basso-osuudet sijoittuvat juuri Police –vuosiin. Varsinkin reggaepoljento Bring on the Night sisältää varsin tyylikästä näppäilyä Stingin osalta, mutta myös Summers ja Copeland pistävät levyllä parastaan. Summersin kitaravallit ja Copelandin napakat reunaiskut ja hi-hat –kuviot tuovat mittaamattoman lisänsä levyyn, jonka lopettaa melodisen hektinen No Time This Time.
Yhtyeen erottua jokainen jäsenistä saavutti omaperäisen, mutta kuitenkin melko onnistuneen soolouran. Eniten suurenluokan menestystä on saanut osakseen sen keulahahmo Sting, jonka sooloura on kerryttänyt kymmeniä hittejä. Sting alkoi erottua jo bändin sisällä karismaattisena pääbiisintekijänä, joten oli selvää että hän tulisi lähtemään soolouralle. Andy Summers on pitänyt soolouransa suhteen melko matalaa profiilia. Häntä ei ole ikinä voinut bongata suurten comeback –levyjen merkeissä, vaan hän on tyytynyt tekemään jazzahtavia tunnelmalevyjään, satunnaisia vierailuja erilaisissa projekteissa ja järjestänyt valokuvanäyttelyjä. Harvinaisesti myös yhtyeen rumpali, Stewart Copeland on saanut tukevan elannon itselleen. Enimmäkseen hän on häärinyt erilaisten elokuvasävellysten parissa, mutta myös muutaman vuoden takaisessa superbändiprojektissa Mr. Oyesterheadissa, jolle mielellään odottaisi jatkoa. Policelle jatkoa ei varmastikaan ole näkyvissä, sen verran herrat viihtyvät omilla teillään.
Policen menestys oli vahvaa, niin kauan kuin sitä kesti ja yhtyeen suurimpia menestyksen syitä olivat kolmen elementin harmoninen balanssi. Stingin napakka basso, Copelandin eteenpäin puskeva rumputyöskentely ja Summersin komppaaminen toivat jokaisen jäsenen etualalle, niin että kyse oli yhteissoitosta. Tietenkin kyse oli myös täydellisestä ajoituksesta.
Uuden aallon alussa, kun avainsanana oli musiikkityylien yhdistely, Policen punkreggae sopi silloiseen musiikkilinjaukseen kuin nappi silmään. Levyn kaikissa biiseissä on vahva reggae –pohja, vaikka muutama nojaa edelleen punkrockiin. Heidän ska –vetoiset poplaulut ja särmikäs rockasenne erotti heidät muista ja eritoten humoristisista ska –yhtyeistä kuten Madness. Policen vaikutus tuleviin bändeihin on taas hieman epäselvä. Heiltä ei lainata kovin suoraan ja harvoin tulee todettua jonkun bändin kuulostavan täysin Policelta. Tuo kolmen miehen kemia on ilmeisesti joko niin uniikkia, ettei sitä pystytä jäljittelemään tai sitten ketään ei kiinnosta. Itse veikkaan ensiksi mainittua.
Teksti: Otto Kylmälä, kuva: www.allmusic.com
