Pienet

Pienet – Marraskuu 2006

22.11.2006


Arbor Vitae: The Plague Arbor Vitae: The Plague

Arbor Vitae syntyi toistamiseen syksyllä 2005, kun alkujaan jo vuonna 1997 perustettu bändi aktivoitui pitkän hiljaiselon päätteeksi uudelleen. Uutta tulemista voi pitää suotuisana tapahtumana, sillä bändin melodinen metalli maistuu tuoreella demolla paikoitellen todella herkulliselle. Kuusikon tummahenkinen mutta kepeästi etenevä rutistelu luo helkkyvine kitaroineen väistämättä mielleyhtymiä Amorphiksen kansanperinne metalliin, vaikka suoranaisia yhtymäkohtia ei montaa olekaan. Taustoja voimakkaasti sävyttävä kosketinmatto tehostaa tätä vaikutelmaa vielä entisestään. Polveilevat laulumelodiat ovat vokalistin resursseihin nähden ehkä rahdun liian kunnianhimoisia, mutta tälläkin osastolla ollaan jo hyvillä jäljillä. Arbor Vitae omaa muutamista heikkouksistaan huolimatta persoonallisen tyylin, joka tosin tuntuu kaipaavan vielä joitain pieniä muutoksia. Neljän raidan paketti piirtää komean kaaren, mutta jotenkin tässä tuntuu aivan siltä kuin ryhmä ajaisi vielä käsijarru päällä.

Mika Roth


Coldway: Deathwish Overload Coldway: Deathwish Overload

Coldway-nimisen metallimiehistön instrumenttien varsissa ovat soittajat vaihtuneet ja sitä myötä musiikkityyli on viiden vuoden puurtamisen aikana vaihtunut hc/metallista nykyiseen death metalliin. Uskon, että Deathwish Overloadin tarjoama melodinen death on se tyyli, jota tullaan jatkossakin kuulemaan, vaikka se on vielä lyhytikäistä ja paikoin liian tuttua kuunneltavaa. Kehityskelpoista kuitenkin.

Deathwish Overload sisältää kaksi kappaletta. Nimikkobiisi Deathwish Overload riffailee ronskisti ja tarttuvasti: tuplabasareineen ja örinälauluineen päivineen se puksuttaa kovaa ja tasaisesti alusta loppuun kuin pendolino. Stains On The Wall on melodisempi, hitaampi ja demon biiseistä se on onnistuu paremmin luomaan tunnelmaa. Erityisesti pidän biisin kitaratoteutuksesta.

Jospa Coldway tekisi seuraavan demonsa oikeassa studiossa huonolaatuisen kotiäänityksen sijasta ja laulaja Mikko Nikula saisi örinälauluunsa monipuolisuutta, niin kyseinen lätty olisi hankintalistallani. Annetaan poikien kehittyä näillä osa-alueilla, tunnelmallista melodisuutta ja tarttuvaa tykitystä Coldwayn musiikissa on jo olennaisena osana.

Jarmo Panula


Enerchy: Daydreams Enerchy: Daydreams

Turkulainen Enerchy on perinteinen rock´n´roll trio, jonka juuret yltävät vuosituhannen taitteeseen saakka. Yhtye on julkaissut tasaisen tappavaan tahtiin kiekkoja, ja tällä kertaa studion uumenissa on survottu kasaan kolmen raidan mittainen Daydreams. Säröisen orgaaninen ja miellyttävän sotkuisalla tavalla brittityyppinen rock nojaa simppelien perusasioiden voimaan, sekä pyöreästi kääntyilevien melodioiden vetoon. Tämän luotettavan reseptin variaatioilla moni bändi onkin laukaissut itsensä vuosien varrella jo kiintotähdeksi rockin rajattomalle taivaankannelle, mutta Enerchyn löpö ei taida riittää vielä kovinkaan korkealle troposfääriin. Sotkuiset soundit toimivat kieltämättä tässä tyylilajissa, mutta biisien puutteita rosoisuus ei pysty peittämään. Samoin laulupuolella riittää vielä hiottavaa, ja erityisesti avausbiisi Olgassa vokaalit iskevät aivan väärällä tavalla korvaan. Luultavasti Enerchy on terävimmillään live-tilanteessa, mitä on pyritty oletettavasti toistamaan studiossakin.

Mika Roth


Fourpointsix: Turn To Dust Fourpointsix: Turn To Dust

Modernin thrashin ja deathin liepeillä tasapainoileva seinäjokelainen Fourpointsix satsaa määrän sijasta laatuun. Kahden rallin mittainen Turn To Dust onnistuu lyhyen kestonsa aikana kampeamaan kuitenkin bändille ärhäkän pikavoiton, vaikka kuva herrain osaamisesta jääkin vähän yksipuoliseksi. Vauhtia revohka osaa ainakin pitää yllä. Tuhdit kitarariffit ja vallitukset nousevat vakuuttavalla varmuudella ja rytmiryhmäkin taitaa raskaan sekä nopean tulen salat. Vokaaliosastollakaan ei ole havaittavissa sen kummempia ongelmia, huudon ja puhtaan laulun mikstuura tepsii kuuloluihin ja löytyypä niistä laulumelodioista jokunen koukkukin. Soundi on niin mittava, että taustalla väijyvät koskettimet meinaavat jäädä tyystin taustalle. Ensimmäisenä kuultava Soulburn paahtaa rataa ympäri kuin turboahdettu kilpuri, eikä toisena soiva nimikappale jää sekään turhia jarruttelemaan. Tuttua kauraahan tämä on, mutta Fourpointsix osaa ainakin näiden kahden raidan perusteella jalostaa thrash/deathista todellisia valioyksilöitä.

Mika Roth


Indium: Nimetön Indium: Nimetön

Nyt kun kansa nuutuu vuoden synkimmän ja harmaimman ajan kourissa, sopii harjavaltalaisen Indiumin ahdistunut asennemetallimyräkkä tummaan yleistilanteeseen kuin musta jää asfaltin pintaan. Kulmikasta hardcore-vetoista rockmetallia takova nelikko on jo aiemmin julkaissut pari miniä, mutta vasta uutta Nimetön-kiekkoa voi kuuleman mukaan pitää bändin todellisena debyyttinä. Indiumin juuret tuntuvat johtavan niiden samojen suonien ääreen mistä mm. Nicole on imenyt itselleen voimaa. Eli perisuomalaista ahdistusta ja vitutusta jatketaan Pohjois-Amerikkalaiselle uudelle metallille sukua olevalla räiskeellä. Nykivästi etenevät ja raskaiden riffien kautta elävät kappaleet heijastelevat erityisesti rytmipuolella rapakon takaisia ajatusmaailmoja. Tyylien liitto ei ehkä ole se kaikkein luonnollisin, mutta pienellä hiomisella Indium voi saada muovattua siitä itselleen vielä käyttökelpoisen välineen. Nimetön ei ole mikään täydellinen teos, mutta se on kelpo virstanpylväs matkalla kohti ominta ilmaisua.

Mika Roth


Nothing´s Grace: Agony In B Minor Nothing´s Grace: Agony In B Minor

Mänttäläinen Nothing´s Grace takoi viiden ensimmäisen olemassolovuotensa aikana pajassaan kokonaista seitsemän pikkukiekkoa. Hurja julkaisutahti taukosi kolmeksi vuodeksi, mutta juoni on pysynyt uudella Agony In B Minor ep:llä melkolailla samana kuin ennenkin. Naislaululla ja terävillä kitaroilla ryyditettyä melodista heviä on luotu siis nytkin tyylillä, joka yhdistelee vähän kaikkea mm. Lacuna Coilin, Kingdom Comen ja Within Temptationin hallitsemista sektoreista. Säröisät kitarat ja heleä laulu toimivat vastavoimina tarttuvien kappaleiden kulkiessa rullaavasti eteenpäin. Duo-muodossa tätä nykyä toimiva yhtye käyttää myös jonkin verran konevoimaa biisiensä tukirangoissa, mikä osoittautuukin toimivaksi ratkaisuksi. Muhkeasti soivat taustat nostavat jokaisen viiden sävellyksen ansioita entisestään ja kuuntelukertojen myötä koukkua alkaakin tarttua vähän sieltä sun täältä. Bändin ainoa helmasynti on liiallinen samoilla laduilla pysyminen, sillä jo muutaman rundin jälkeen reissuun alkaa kaipaamaan pientä vaihtelua.

Mika Roth


Profuse: Don´t Be Blind Profuse: Don´t Be Blind

Alkujaan industrial projektina syntynyt Profuse on parin viime vuoden aikana hionut ja kypsyttelyt omaa tyyliään. Työ kuuluu tällä toisella demolla, jolla kaikki alkaa jo loksahtelemaan mukavasti kohdilleen. Industrial on taakse jäänyttä elämää Profusen kuulostaessa tätä nykyä tummalta ja sielukkaalta rockilta, jota on sävytetty pienillä mutta sitäkin toimivammilla metallivaikutteilla. Kiekon kolme biisiä eroavat jokainen toisistaan melkoisesti, mutta yhdessä ne muodostavat oman värikkään pienoismaailmansa jossa riittää ihmeteltävää yllin kyllin. Tukevasti rockaava nimibiisi, keinuvammin etenevä ja käännöksissään yllättävä Fire It Out, sekä tunnelmoinnillaan vakuuttava Get A Life osoittautuvat kukin vuorollaan ykkösluokan viisuiksi. Todellinen tyrmäysvoitto Profuselle irtoaa kuitenkin vasta vokalisti Mirkan ansiosta. Neidon lämpöä hehkuva ja persoonallinen ääni kun on se x-tekijä, joka nostaa bändin demon tämänkertaisen kiekkopinon kärkeen. Erinomaista, kerrassaan erinomaista.

Mika Roth


Seven Deadly Sins: Where´s The Sun Seven Deadly Sins: Where´s The Sun

Usein tulee valitettua siitä, jos bändin demolta/promolta löytyy vain pari hassua biisiä. No, Seven Deadly Sins on tullut siihen tulokseen, että yksikin ralli on riittävä taidonnäyte – eikä saatettakaan ole nähty aiheelliseksi lisätä lätyn föliin. Mikäli Where´s The Sun ei olisi niin pirun iskevä biisi, olisi tämä hengentuote jäänytkin varmasti arvioimatta. Vuorotellen villiintyneen Ministryn kuuloinen ja seesteisemmältä In Flamesilta vaikuttava lanaus on kuitenkin sen verran tajuntaa seinille levittävä kokemus, että tämä seitsenhenkinen bändi/projekti/mikälie ansaitsee maininnan. Lisää tätä, ja ensi kerralla vähän isommassa sekä laadukkaammassa erässä, kiitos.

Mika Roth


Smoking Barracudas: Promo 2006 Smoking Barracudas: Promo 2006

Smoking Barracudas on pyöräyttänyt valmiiksi kolmannen kiekkonsa, joka jatkaa samoilla linjoilla kuin reilu puoli vuotta sitten julkaistu edellinen lätty. Rupisen ronskia riffittelyä ja retrohtavaa vääntöä on siis luvassa nytkin, eivätkä tuoreet tuulet pääse puhaltamaan savuja näiden fisujen ympäriltä mihinkään. Bändi karttaa metalli-sanaa ja alleviivaa olevansa nimenomaan riffirock ryhmä, vaikka kyllähän tätä kuunnellessa mieleen hiipii väistämättä majesteetillinen 70-luvun alun Black Sabbath. Rieskan kahdesta siivusta ensimmäisenä soiva Boomslang ottaa rahdun reippaamman ja tuoreemman otteen huuruisesta 70-luvusta, kun taas jälkimmäisenä kuultava Names Overlined jyrnyttää pystymmässä ja jäykemmässä asennossa. Kuten viime kerralla niin myös nyt sauhuavat barracudat purevat paremmin vauhdikkaampina. Promon soundit ovat miellyttävän lämpimät ja analogiset, mutta sävellyksissä saisi olla vielä hiukan enemmän koukkua. Nyt taustalla häilyy liiallisen varman päälle pelaamisen peikko.

Mika Roth


The Verona: 2 Steps Back The Verona: 2 Steps Back

Vuonna 2002 perustettu vilppulalainen The Verona on parin viime vuoden aikana saavuttanut menestystä erilaisissa kansallisissa kilpailuissa. Selkeän nousujohteinen ura ja lisääntynyt itsevarmuus kuuluvat myös tällä neljännellä pikkukiekolla, joka pienistä soundillisista puutteistaan huolimatta puskee vakuuttavasti eteenpäin. Kolmen biisin kavalkadi on hienoa kuultavaa, vaikka se todellinen napakymppi jääkin tällä erää puuttumaan. Vauhdikas aloitusraita June omaa selvästi radiosoittopotentiaalia, eikä bändin tarvitse Shoot Me Down slovariakaan hävetä. Tunteikkaan pop-rock biisin kirjoittaminen ei ole helppoa puuhaa, sillä kun tunteita puretaan näin avoimesti sudenkuopat ympärillä lisääntyvät huimaa vauhtia. Ankkuripaikalle jätetty nimibiisi on puolestaan selvästi kolmikon raskain ja turhin osa. The Verona partioi raskaan pop-rockin ja kevytmetallin rajavyöhykkeellä, kuulumatta selvästi kumpaankaan leiriin. Eväitä joukkiolla tuntuu riittävän, kunhan nyt eivät vaan jäisi liikaa eri kenttien väliin.

Mika Roth




Lukukertoja: 6192
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös