11.01.2007 Pienet – Tammikuu 2007

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 155 vierasta ja 1 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

Pienet – Tammikuu 2007
11.01.2007

Crowlée: Beautiful li(f)e

Jylhän mahtipontisesti juoksevaa ja falsettiin asti taipuvaa hard rockia soittava Crowlée virittelee demollaan kolmen virallisen ja yhden bonusbiisin verran. Nimibiisin rullatessa tummasti huomio kiinnittyy ennen muuta kosketinsoittaja Pekka Montinin lennokkaaseen ja ilkikurisen rauhattomaan lauluun. Yhtyeen jylhä, mutta mukavan särmikäs ja rento soitanto sananmukaisesti kimaltuu Montinin ”pippelihevi” ja ”sankarirock”-tulkintaan, joka ei ehkä ihan vielä haasta The Darknessia, mutta hyvällä tiellä ollaan. Aina hiukan kornin lajityypin yhteyteen sopii erinomaisesti Ritari Ässän tunnarin käyttäminen David Hasselhoffilla. Tekorintakarvat ja paita auki napaan…

Se mikä soundien demomaisuudessa hävitään, saadaan vähintään takaisin hyvässä ja riehakkaassa meiningissä. Yhtye uskaltaa tehdä itsestään naurettavan ja jopa tuntuu nauttivan siitä. Empty Metalhead siirtyy lähemmäs Iron Maideniä, eikä onnistu viihdyttämään yhtä irtonaisella otteella. Aiemmin vain netissä julkaistu False Rocker kulkee myös sankarihtavan hard rockin maailmoissa astetta tasapaksummalla kaavalla, vaikka vokaaleissa revitellään tässäkin hyvin.

Ilkka Valpasvuo

Jamrod: Jamrod

Espoolaiskolmikon kolmas demo antaa yhtyeestä varman kuvan. Molemmat biisit, Star ja Death Row, ovat linjakkaita ja melodiavoittoisia rockvetäisyjä. Jussi Koijärven laulu keventää synkähköä yleistunnelmaa ja tuo kokonaisuuteen kivaa kontrastia. Jos yhtyeeltä löytyy lisää yhtä hyviä kappaleita, niin tulevaisuus näyttää lupaavalta.

Marko Ylitalo

Piecemaker: Cave Canem

”Varo koiraa” on yksi niitä Asterixeista mieleen jääneitä latinan fraaseja. Siitä millaisia koiruuksia vuonna 2005 perustetun Piecemakerin kuusikko harrastaa, ei musiikin pohjalta ole helppo sanoa. Joka tapauksessa meininki on sen verran letkeää ja iloista, että eiköhän herroilla ole reilusti pilkettä silmäkulmassa. Kolmen biisin näyte alkaa vauhdikkaasti torvilla svengailevalla Mental Fixillä, jossa kitarat ja Pekka Louhimon laulutulkinta tuovat touhuun 80-lukuista hard rockia, rytmiryhmän ja puhaltimien kulkiessa enemmän funkin linjoilla. Entisen proge-viritelmän pohjilta on noussut melkoisen mielenkiintoinen keitos.

Parasta touhussa on tekemisen meininki ja iloisuus – nämä rockaripojat eivät sorru turhia jurnottamaan, mutta pistävät silti haisemaan. Letkeämpi ja hard rockimpi painos Ghostbustersin aikaisesta Rasmuksesta nousee mieleen, samoin sukulaisuutta rennoimpaan Aerosmithiin löytyy. Etenkin Louhimon antaumuksellisen rokkikukkoilun ansiosta kiekolta maistuu myös soul, vaikka tyylilliset esikuvat löytyvätkin enemmän Twisted Sisterin suunnalta. Toisaalta, ei joku Moses Hazykään ole niin kaukana Creme Bruleesta… Ja korostetaan nyt vielä, että tämä juna tosiaan laukkaa erittäin rockisti. Mainio esikoinen, vastaavaa groovea ja mielikuvitusta on tullut kaipaltuakin suomalaiseen rokkitarjontaan.

Ilkka Valpasvuo

They Left Us : They Left Us

Siitä huolimatta, että yhtyeen ovat perustaneet henkilöt nimeltä Sameli ja Mikkis, kuulostaa They Left Us erittäin tiukalta nykypunkilta. Järvenpääläiset (kolmas jäsen on Tommi) ovat itse diggailleet muun muassa AFI:a ja Rise Againstia, minkä myös kuulee tältä demoltakin. Onneksi yhtye on kuitenkin löytänyt jotain omaakin, eikä ole lähtenyt apinoimaan musiikkiteeveen trendiemoilua. We Used To Say rähisee ja kirskuu asiaan kuuluvan uskottavalla intensiteetillä, ja Left Behind -kappaleen melankolinen yleissävy viittaa jopa I Walk The Lineen, mikä suureksi kehuksi laskettakoon. Guiltyä olisi voinut hiukan oikoa, sillä nyt siinä kuulostaa olevan itsetarkoituksellisia tahtilajin vaihteluita, jotka eivät varsinaisesti paranna kappaletta. Joka tapauksessa biisit ovat hyviä. Lisää tällaista!

Marko Ylitalo

Toothpaste: Oh Boy, This Orange Juice Tastes Awfully Weird

Levyn nimi kertoo jo paljon tästä tamperelaisesta viisikosta. Pilkettä on silmäkulmassa eikä omia sisäpiirin hassuja juttuja hävetä tuoda näytille. Toothpasten pääasia eli musiikki on pienieleistä, heleää ja akustista poppia, jota soitetaan näteille tytöille. Kolmen biisin demotus alkaa ajattoman kesäisellä biitsinäppäilyllä Footprints In The Sand, jossa Kimpey Loganin hymyilevä melankolia niin soitossa kuin laulussa ihastuttaa. Kappaleen oman pehmeyden ja pienieleisyyden ohella äänityksessä ja sovituksessa on noudatettu pieni ja yksinkertainen on kaunista –ohjesääntöä. Pientä maustetta vain samaan aikaan autereisen ja reippaan akustisen kitaran taustalle… Simple Song jatkaa nimensä mukaisesti helpolla kaavalla, mikä ei missään nimessä tarkoita ettei biisistä löytyisi koukkuja tai sävyjä. Havaiji-henkinen välikitarointi, hivenen töksähtelevä ja sympaattisella tavalla demomainen laulu ja lopun repeilevä kuoro-ilottelu ovat kuitenkin vain mausteita hilpeän tarttuvan biisin kuorrutteena. What The Heckissä huomaamaton torvi, taputukset sun muut ovat ansiokkaammin luomassa muuten aika peruspyöriteltyyn biisiin tenhoa. Lisää vaan tavaraa nauhalle, kaikki tarpeellinen luovuus ja kyky luoda hymyilevää tunnelmaa löytyy jo tästä.

Ilkka Valpasvuo

Traumat: Asenne on A & O

Traumat- yhtyeen levy on kymmenen biisiä sisällään pitävä promo. Kaksi eri viiden biisin studiosessioita on koottu samalle lätylle. Raskaalla otteella suomenkielistä rockia soittava viisikko tuo mieleen suoraviivaisen 80-lukuisen punkin, Pelle Miljoonan ja Tumppi Varosen ollessa ehkä ne lähimmät verrokit. Ei se Yökään nyt niin mahdottoman kaukana ole, sen verran totista ja melankolista suurin osa soitosta on.

Suurin osa materiaalista menee aika synkissä, rokaten laukkaavissa tunnelmissa. Tästä puolesta esimerkiksi avausraita Kalman kellot on ihan tarttuva näyte. Iloisempikin ilme löytyy, heti kakkosraita Viimeinen päivä osaa kerrossaan myös katsoa asiaa positiivisesti. Kyllähän tämänkin levyn voi ihan pitkäsoittona julkaista, mutta mitenkään vahvaa omaa persoonaa tai kuningasideoita yhtye ei omaan sarjaansa tarjoa. Ei tämä silti täysin vailla potentiaalia ole. Demokoosteeseenkin päätimme laittaa ihan jottei lehteen ala saapua pelkkää promo-cd-ärrää.

Ilkka Valpasvuo

Try It Again Sam: II

Helsinkiläisen Try It Again Samin valitsemassa tyylissä voi nojata ainoastaan sävellysten laatuun, ja vielä enemmän jäsenten soittotaitoon - näiden varassa musiikki seisoo tai kaatuu. Bändin eduksi on todettava, että "laulu jää pystyyn" varsin hyvin. Pääasiallinen inspiraatio haetaan 60- ja 70-lukujen taitteen kitararokista, mutta uudemmasta möykästä ainakin Red Hot Chili Peppers on selvästi vaikuttanut. Tulos on irtonaista jammailua, jossa kitarat eivät jyrää kaikkea muuta alleen.

Rollercoaster on juurikin RHCP:n funkkausta ja pogoilua, ja demon rokkaavin biisi. I Thought You Knew on hitaampi, hieman laahaavakin; pidin eniten c-osan bassonostatuksista ja tiukasta yhteisjamittelusta. Mr. Brownista jäi ensimmäisillä kerroilla mieleen lähinnä humalaisesti ölisevä kertosäe, mutta myöhemmin aloin pitää kappaleen vanhahtavasta kitaroinnista eniten koko demolla. Kiekon maalailuun päättävä Something Ain´t Right on ikävästi aika mitäänsanomaton kappale.

Kokonaisuutena hyvän kuuloinen demo. Yhteensoittamista kannattaa toki vielä hioa, eikä persoonallisuuden lisäys haittaisi. Laulajan pitäisi myös petrata suorituksiaan - kyllähän se nytkin toimii, mutta tuskin riittävästi isompaa breikkaamista ajatellen.

Mikko Heimola

Underground Groovement: Don´t Leave Me Satan

Tamperelainen Underground Groovement pistelee nimensä mukaisesti juoksevalla groovella. Tyylilajina viisikolla on tummasyinen rock, jonka tummimpien soiden kohdalla naissolistin tulkinnasta tulee hivenen mieleen kiihkein Branded Women-osasto, samanlaista sielua ja tyylikkyyttä tarttuu korvaan. Ja tottakai soitossa on rockin ohella paljon jazzia, funkkia ja rutosti miltei huomaamatonta in-your-face-asennetta, joka meinaa aluksi jäädä huomaamatta soiton juoksevuuden ja homman tyylin takia. Aiheet eivät ole aina ihan samalla tasalla kuin soiton välillä hyvinkin aurinkoinen anti antaisi olettaa, huumeita, saatanaa ja kuolemaakin taitaa löytyä. Viidakko, hiki ja kellarien luolamaisen kaikuisa groove ovat olennaisia rakennusaineita tässä keitoksessa, jossa voodoo ja miksei myös villi länsi kohtaavat nykypäivän asfalttilähiöiden synkemmän maailman ja myös ison maailman rock-glamourin. Tällä viiden biisin näytteellä bändi lupaa paljon, jään odottamaan tulevia tuotoksia isolla mielenkiinnolla.

Ilkka Valpasvuo

VaudeVille: Hauvavauva

Vuodesta 2001 toiminut VaudeVille soittaa hiukan keskeneräisen kuuloista synapoppia. Sympatiaa ja tarttuvuutta toki löytyy, mutta hyvätkin ideat tuntuvat hiukan hukkuvan liikaan demomaisuuteen. Etenkin Timo Skogin laulun ja synavaeltelun välistä tasapainoa kannattaisi miettiä. Nyt turhan ilmeetön laulu hukkuu, vaikka näistä kahdesta biiseistä vallankin nimibiisistä löytyisi paljon koukkuakin. Jos tavoitteena on luoda eteerinen ja heleän goottimainen äänikuva, on kokonaisuus tällä erää liian tuhnu. Eli tekemistä on vielä.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 2368

Uusimmat levyarviot