Pienet

Pienet ‚Äď Tammikuu 2007

11.01.2007


Jamrod Jamrod: Jamrod

Espoolaiskolmikon kolmas demo antaa yhtyeestä varman kuvan. Molemmat biisit, Star ja Death Row, ovat linjakkaita ja melodiavoittoisia rockvetäisyjä. Jussi Koijärven laulu keventää synkähköä yleistunnelmaa ja tuo kokonaisuuteen kivaa kontrastia. Jos yhtyeeltä löytyy lisää yhtä hyviä kappaleita, niin tulevaisuus näyttää lupaavalta.

Marko Ylitalo


Varo koiraa Piecemaker: Cave Canem

‚ÄĚVaro koiraa‚ÄĚ on yksi niit√§ Asterixeista mieleen j√§√§neit√§ latinan fraaseja. Siit√§ millaisia koiruuksia vuonna 2005 perustetun Piecemakerin kuusikko harrastaa, ei musiikin pohjalta ole helppo sanoa. Joka tapauksessa meininki on sen verran letke√§√§ ja iloista, ett√§ eik√∂h√§n herroilla ole reilusti pilkett√§ silm√§kulmassa. Kolmen biisin n√§yte alkaa vauhdikkaasti torvilla svengailevalla Mental Fixill√§, jossa kitarat ja Pekka Louhimon laulutulkinta tuovat touhuun 80-lukuista hard rockia, rytmiryhm√§n ja puhaltimien kulkiessa enemm√§n funkin linjoilla. Entisen proge-viritelm√§n pohjilta on noussut melkoisen mielenkiintoinen keitos.

Parasta touhussa on tekemisen meininki ja iloisuus ‚Äď n√§m√§ rockaripojat eiv√§t sorru turhia jurnottamaan, mutta pist√§v√§t silti haisemaan. Letke√§mpi ja hard rockimpi painos Ghostbustersin aikaisesta Rasmuksesta nousee mieleen, samoin sukulaisuutta rennoimpaan Aerosmithiin l√∂ytyy. Etenkin Louhimon antaumuksellisen rokkikukkoilun ansiosta kiekolta maistuu my√∂s soul, vaikka tyylilliset esikuvat l√∂ytyv√§tkin enemm√§n Twisted Sisterin suunnalta. Toisaalta, ei joku Moses Hazyk√§√§n ole niin kaukana Creme Bruleesta‚Ķ Ja korostetaan nyt viel√§, ett√§ t√§m√§ juna tosiaan laukkaa eritt√§in rockisti. Mainio esikoinen, vastaavaa groovea ja mielikuvitusta on tullut kaipaltuakin suomalaiseen rokkitarjontaan.

Ilkka Valpasvuo


They Left Us They Left Us : They Left Us

Siitä huolimatta, että yhtyeen ovat perustaneet henkilöt nimeltä Sameli ja Mikkis, kuulostaa They Left Us erittäin tiukalta nykypunkilta. Järvenpääläiset (kolmas jäsen on Tommi) ovat itse diggailleet muun muassa AFI:a ja Rise Againstia, minkä myös kuulee tältä demoltakin. Onneksi yhtye on kuitenkin löytänyt jotain omaakin, eikä ole lähtenyt apinoimaan musiikkiteeveen trendiemoilua. We Used To Say rähisee ja kirskuu asiaan kuuluvan uskottavalla intensiteetillä, ja Left Behind -kappaleen melankolinen yleissävy viittaa jopa I Walk The Lineen, mikä suureksi kehuksi laskettakoon. Guiltyä olisi voinut hiukan oikoa, sillä nyt siinä kuulostaa olevan itsetarkoituksellisia tahtilajin vaihteluita, jotka eivät varsinaisesti paranna kappaletta. Joka tapauksessa biisit ovat hyviä. Lisää tällaista!

Marko Ylitalo


Toothpaste: Oh Boy, This Orange Juice Tastes Awfully Weird

Levyn nimi kertoo jo paljon t√§st√§ tamperelaisesta viisikosta. Pilkett√§ on silm√§kulmassa eik√§ omia sis√§piirin hassuja juttuja h√§vet√§ tuoda n√§ytille. Toothpasten p√§√§asia eli musiikki on pienieleist√§, hele√§√§ ja akustista poppia, jota soitetaan n√§teille tyt√∂ille. Kolmen biisin demotus alkaa ajattoman kes√§isell√§ biitsin√§pp√§ilyll√§ Footprints In The Sand, jossa Kimpey Loganin hymyilev√§ melankolia niin soitossa kuin laulussa ihastuttaa. Kappaleen oman pehmeyden ja pienieleisyyden ohella √§√§nityksess√§ ja sovituksessa on noudatettu pieni ja yksinkertainen on kaunista ‚Äďohjes√§√§nt√∂√§. Pient√§ maustetta vain samaan aikaan autereisen ja reippaan akustisen kitaran taustalle‚Ķ Simple Song jatkaa nimens√§ mukaisesti helpolla kaavalla, mik√§ ei miss√§√§n nimess√§ tarkoita ettei biisist√§ l√∂ytyisi koukkuja tai s√§vyj√§. Havaiji-henkinen v√§likitarointi, hivenen t√∂ks√§htelev√§ ja sympaattisella tavalla demomainen laulu ja lopun repeilev√§ kuoro-ilottelu ovat kuitenkin vain mausteita hilpe√§n tarttuvan biisin kuorrutteena. What The Heckiss√§ huomaamaton torvi, taputukset sun muut ovat ansiokkaammin luomassa muuten aika peruspy√∂riteltyyn biisiin tenhoa. Lis√§√§ vaan tavaraa nauhalle, kaikki tarpeellinen luovuus ja kyky luoda hymyilev√§√§ tunnelmaa l√∂ytyy jo t√§st√§.

Ilkka Valpasvuo


Asenne Traumat: Asenne on A & O

Traumat- yhtyeen levy on kymmenen biisiä sisällään pitävä promo. Kaksi eri viiden biisin studiosessioita on koottu samalle lätylle. Raskaalla otteella suomenkielistä rockia soittava viisikko tuo mieleen suoraviivaisen 80-lukuisen punkin, Pelle Miljoonan ja Tumppi Varosen ollessa ehkä ne lähimmät verrokit. Ei se Yökään nyt niin mahdottoman kaukana ole, sen verran totista ja melankolista suurin osa soitosta on.

Suurin osa materiaalista menee aika synkissä, rokaten laukkaavissa tunnelmissa. Tästä puolesta esimerkiksi avausraita Kalman kellot on ihan tarttuva näyte. Iloisempikin ilme löytyy, heti kakkosraita Viimeinen päivä osaa kerrossaan myös katsoa asiaa positiivisesti. Kyllähän tämänkin levyn voi ihan pitkäsoittona julkaista, mutta mitenkään vahvaa omaa persoonaa tai kuningasideoita yhtye ei omaan sarjaansa tarjoa. Ei tämä silti täysin vailla potentiaalia ole. Demokoosteeseenkin päätimme laittaa ihan jottei lehteen ala saapua pelkkää promo-cd-ärrää.

Ilkka Valpasvuo


Try It Again Sam: II

Helsinkiläisen Try It Again Samin valitsemassa tyylissä voi nojata ainoastaan sävellysten laatuun, ja vielä enemmän jäsenten soittotaitoon - näiden varassa musiikki seisoo tai kaatuu. Bändin eduksi on todettava, että "laulu jää pystyyn" varsin hyvin. Pääasiallinen inspiraatio haetaan 60- ja 70-lukujen taitteen kitararokista, mutta uudemmasta möykästä ainakin Red Hot Chili Peppers on selvästi vaikuttanut. Tulos on irtonaista jammailua, jossa kitarat eivät jyrää kaikkea muuta alleen.

Rollercoaster on juurikin RHCP:n funkkausta ja pogoilua, ja demon rokkaavin biisi. I Thought You Knew on hitaampi, hieman laahaavakin; pidin eniten c-osan bassonostatuksista ja tiukasta yhteisjamittelusta. Mr. Brownista j√§i ensimm√§isill√§ kerroilla mieleen l√§hinn√§ humalaisesti √∂lisev√§ kertos√§e, mutta my√∂hemmin aloin pit√§√§ kappaleen vanhahtavasta kitaroinnista eniten koko demolla. Kiekon maalailuun p√§√§tt√§v√§ Something Ain¬īt Right on ik√§v√§sti aika mit√§√§nsanomaton kappale.

Kokonaisuutena hyvän kuuloinen demo. Yhteensoittamista kannattaa toki vielä hioa, eikä persoonallisuuden lisäys haittaisi. Laulajan pitäisi myös petrata suorituksiaan - kyllähän se nytkin toimii, mutta tuskin riittävästi isompaa breikkaamista ajatellen.

Mikko Heimola


Don¬īt Leave Me Satan Underground Groovement: Don¬īt Leave Me Satan

Tamperelainen Underground Groovement pistelee nimensä mukaisesti juoksevalla groovella. Tyylilajina viisikolla on tummasyinen rock, jonka tummimpien soiden kohdalla naissolistin tulkinnasta tulee hivenen mieleen kiihkein Branded Women-osasto, samanlaista sielua ja tyylikkyyttä tarttuu korvaan. Ja tottakai soitossa on rockin ohella paljon jazzia, funkkia ja rutosti miltei huomaamatonta in-your-face-asennetta, joka meinaa aluksi jäädä huomaamatta soiton juoksevuuden ja homman tyylin takia. Aiheet eivät ole aina ihan samalla tasalla kuin soiton välillä hyvinkin aurinkoinen anti antaisi olettaa, huumeita, saatanaa ja kuolemaakin taitaa löytyä. Viidakko, hiki ja kellarien luolamaisen kaikuisa groove ovat olennaisia rakennusaineita tässä keitoksessa, jossa voodoo ja miksei myös villi länsi kohtaavat nykypäivän asfalttilähiöiden synkemmän maailman ja myös ison maailman rock-glamourin. Tällä viiden biisin näytteellä bändi lupaa paljon, jään odottamaan tulevia tuotoksia isolla mielenkiinnolla.

Ilkka Valpasvuo


VaudeVille: Hauvavauva

Vuodesta 2001 toiminut VaudeVille soittaa hiukan keskeneräisen kuuloista synapoppia. Sympatiaa ja tarttuvuutta toki löytyy, mutta hyvätkin ideat tuntuvat hiukan hukkuvan liikaan demomaisuuteen. Etenkin Timo Skogin laulun ja synavaeltelun välistä tasapainoa kannattaisi miettiä. Nyt turhan ilmeetön laulu hukkuu, vaikka näistä kahdesta biiseistä vallankin nimibiisistä löytyisi paljon koukkuakin. Jos tavoitteena on luoda eteerinen ja heleän goottimainen äänikuva, on kokonaisuus tällä erää liian tuhnu. Eli tekemistä on vielä.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 5767
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs