Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 50 vierasta ja 0 jäsentä Online. Et ole kirjautunut! Kirjautuminen Rekisteröityminen

Pienet – Huhtikuu 2007 06.04.2007

Critical Continent: The Elements of Period Etelä-Pohjanmaalainen Critical Continent mainitsee jo saatteensa toisella rivillä nimet Machine Head, Pantera ja Meshuggah, joten kuva yhtyeen musiikillisesta linjasta lienee tämän jälkeen riittävän kirkas. Riffi on siis yhtyeen kukkulalla kuningas, eikä matka pisteestä A pisteeseen B taitu juuri milloinkaan sitä suorinta reittiä pitkin. Esikuvilta omaksuttu raskaus ja junttaavuus on sulautettu soittoon, mutta oma soundi kaipaa vielä runsaasti kehitystä. Välillä kun tahtoo unohtua, että kenen kiekkoa tässä taas kuunnellaankaan. Viimeisenä kuultava Screming Silence pääsee sentään jo hetkittäin mukavaan vauhtiin. Varttiin taotut neljä kappaletta toistavat hyviksi ja toimiviksi havaittuja kuvioita, uskaltautumatta vielä kovinkaan kauas lähtöpisteestä. Näin aikaansaatu tulos on tietysti tasaisen varmaa, mutta samalla myös kovin yllätyksetöntä. Vokalistin palkeissa löytyy riittävästi puhtia, eikä soittopuolellakaan vikaa ole, joten ei muuta kuin eteenpäin vaan – ja vähän kauemmaksi niistä tutuista maamerkeistä. Mika Roth Devilhorn: Psychotic Ja sieltä lähtee! Kun ensimmäisenä kuultavan nimibiisin alkukarjaisu karkaa eetteriin, ottaa Devilhorn jo tukevan niskalenkin kuulijastaan. Tämän jälkeen mennäänkin sitten sinne minne talutetaan, eikä vastaan ole enää laittamista. Vuonna 2001 sooloprojektina syntynyt ja vasta kuluvan vuoden alussa oikeaksi bändiksi kasvanut ryhmä on vokalisti Ville Ryötin alusta loppuun saakka visioima kokonaisuus. Devilhorn on upottanut mustat juurensa syvälle deathin multiin, mutta mukaan on päässyt livahtamaan myös pieniä thrash-vaikutteita, sekä rockahtavaa asennetta. Näin Devilhorn kuulostaakin monissa kohdin hämmästyttävän ruotsalaiselta, joka on melkoinen kohteliaisuus puhuttaessa tämän tyylisuunnan metallista. Demon neljä kappaletta ovat tasavahva joukko, mutta tasaisuus toimii myös hieman yhtyettä vastaan, kun sitä tapporaitaa ei tahdo löytyä lupailuista huolimatta. Toimivaa materiaalia, joka iskenee varmasti parhaiten livenä nautittuna. Mika Roth Fore: Mental Gear Vaalasta kotoisin oleva Fore perustettiin kymmenen vuotta sitten. Kuluneena aikana bändi on heittänyt nipun keikkoja, käynyt läpi yhden laulajan vaihdoksen, sekä julkaissut yhteensä kuusi demoa. Nyt on koittanut seitsemännen kiekon aika ja kuluneet vuodet kuuluvat kautta linjan tiukkana varmuutena. Fore aloitti uransa soittamalla asennemetallia, mutta on sittemmin tarkentanut tyyliään melankolisen, melodisen ja raskaan metallin suuntaan. Tummasävyiset kappaleet ovat runsaiden kitaravallien, huutoon kallistuvan laulun sekä raskaan junttauksen voimin eteenpäin puskevia lanauksia. Poikkeuksen muodostaa viimeisenä kuultava, akustisen kitaran ympärille rakentuva instrumentaali, joka suorastaan hämmentää rauhallisuudellaan. Kymmenen vuoden tahkoaminen on tuonut Foren otteisiin lujuutta, josta ei voi olla kuin etua alati tiukkenevilla metallin markkinoilla. Mikäli maailma olisi oikeudenmukainen paikka, pääsisi Fore jossain vaiheessa kokeilemaan taitojaan myös pitkäsoiton muodossa. Toivotaan että oikeutta löytyisi vielä sen verran, sillä demoasteella yhtye ei kykene saavuttamaan enää mitään uutta. Mika Roth Immi Hellen Jämsäläisen Immi Hellenin räminäroketista löytää edelleen YUP:n virnuilevaa äkkivääryyttä ja Sielun Veljien psykedeelistä raivo-pyörteilyä. Neljän biisin demolla kiivaasti purkautuvat tarinat saavat alleen vauhdikkaasti soitetun särövaeltelun ja raskaan jyräyksen. Avausraita Ääniä nostaa itse asiassa mieleen eniten Kuolleet Intiaanit, joita on ennenkin tullut yhdistettyä herroihin. Muovinen maailma todistaa, että nelikon taito alkaa sallia myös isomman tilan jättämisen, vaikka soiton pyörteily ja hikisyys jatkuukin pohjalla ihan entiseen tapaan. Vielä kun kitaristi-laulaja Inkoo saisi äänenkäyttöönsä lisää imua – nyt ne viimeiset niitit jäävät iskemättä, mitä vaikutelmaa vielä vahvistaa todella tukahtunut soundipolitiikka. Hyviä ideoitahan tässä kyllä on ja yhtyeen hallittu hulluus viehättää. Eli tiivistämistä ja parempaa tuotannollista työtä, niin Immi saattaa vielä jatkossa olla kova luu. Ilkka Valpasvuo Iron Sphere: Promo 2007 Iron Sphere ei lähde syyttä suotta synkistelemään, vaan paiskaa reilusti tiskiin viiden biisin annoksen melodista power metallia. Vuodesta 2003 toiminnassa olleen ryhmän toinen kiekko on alusta loppuun saakka äärimmäisen hiottu kokonaisuus, niin tekniseltä kuin taiteelliseltakin kannalta katsottuna. Soundit eivät häpeä vertailussa edes isojen bändien isoja julkaisuja vastaan ja bändi uskaltautuu ottamaan kappaleissaan jopa joitain tietoisia riskejä. Force Majeurestakin tutuksi käynyt Riku Turunen on vokalisti metallijumalten armosta, eikä mies petä tälläkään kertaa. Turunen tiputteleekin jälleen korkealta ja kovaa, sekä tyylillä että taidolla. Eikä erinomaisuus rajoitu ainoastaan lauluun, sillä joka tontilta löytyy riittämiin näkemystä ja taitoa, eikä yhteensoittokaan tuota ongelmia. Ainoa asia josta Iron Spherelle kehtaa nalkuttaa on se lievä persoonattomuus, joka tekee lopputuloksesta aavistuksen kasvottoman. Tämäkin ongelma on tosin melko vähäinen ja kadonnee ajan myötä tyystin. Kovinta poweria mitä olen ihan vähän aikaan kuullut (ellei Thunderstonen uutukaista lasketa mukaan). Mika Roth Mental Robbery Jyväskyläläinen viisikko soittaa tumman junnaavaa, kiivaan säröisää rockia, jossa maisemallisuus ja unenomainen jylhyys kohtaavat tyylikkään tukahtuneisuuden. Soitto taiteilee jossain indie-rockin ja särö-progen välillä, aika raskailla sävyillä. Tukahtuneisuudesta, kuulaudesta ja puristuksesta huolimatta homma ei junnaa paikallaan, vaan etenee jatkuvasti ja rikkaasti. Laura Hovilan laulusta tulee vahvasti mieleen Kemopetrolin Laura Närhi, vaikka musiikillisesti kuljetaankin aika kaukana. Mental Robberyn Lauran suoritus on toki hyvä, eikähän Närhi mikään huono verrokki ole. Kaiken kaikkiaan bändin kolmen biisin demo lupaa hyvää – soitossa on ideaa ja sävyjä, laulu tukee hyvin soittoa ja päinvastoin ja bändillä on nuoresta iästään huolimatta jo melko omaperäinen soundi. Ilkka Valpasvuo Oliver: Brysseliin Virroilta kotoisin oleva suomirock-yhtye Oliver pyrkii ilmentämään vihan ja rakkauden vuoropuhelua rock-musiikin keinoin. Sävyt ovat hallitun säröisiä ja tumman melankolisia. Varjoisalle leijailulle annetaan tällä kahden biisin näytteellä hyvin aikaa, riittävä tila antaa biiseillä sekä mahdollisuuden hengittää että luo niihin mukavaa vaanivuuden tunnetta. Kaartavan tumma Ehkä huomenna kaihoaa parempaa huomista suhteelle, kipakampi Brysseliin nuolee katkerana haavojaan rakkaan suunnatessa isomman maailman yöhön. Oliverin kyky antaa itselleen tilaa ja kohtuullisen tyylikäs tummuus tekevät kokonaisuudesta ihan kelvon tulokkaan suomenkielisen rockin kentälle. Suomalaiseen mielenlaatuun sopiva nurkassa perään kiroilu on toisaalta melkoinen sudenkuoppa – pahimmassa tapauksessa Oliverin musiikki kaatuu omaan ahdistuskuoppaansa. Jatkossa niitä rakkauden puheenvuorojakin voisi kuulla vahvemmin. Ilkka Valpasvuo Satorium: Face of Evil Omaperäinen tyyli luetaan aina eduksi ja ne pisteet Satorium ottaa kotiin. Pietarsaarelaisbändin kolmatta demoa, Face Of Evilia kuunnellessa genre-tärkeilijät saavat hieroa ohimoitaan tosissaan ennen kuin todennäköisesti päätyvät luokittelemaan Satoriumin linjan trash-metalliksi maustettuna deathillä. Satoriumin valttikortti löytyy mikkitelineen äärestä. Basson lisäksi vokaaleita hoitava Fredrik Vikman vetää miehisen möreällä äänellä pisteet itselleen ja kaverin äänialakin on kohtuu laaja lähes örinämäisestä lähestymistavasta huolimatta. Kitaristit iskevät äijämäistä riffiä toinen toisensa perään ja nopeimmillaan kielisoittimia sahataan melkoista tahtia. Myös erityisen karu ja rosoinen soundimaailma on mainitsemisen arvoinen asia. Demon neljästä biisistä on vaikea nostaa yhtään esille, koska taso pysyy laadukkaana ja tasaisena koko kahdeksantoista minuuttia ja sen voi tietysti lukea vahvuudeksi. Eipä tässä kai ole erityistä huomautettavaa, varsin hyvän paketin ovat jätkät saaneet aikaan. Josko tästä vielä noustaisiin seuraavan demon myötä yhtä tasoa ylemmäs, niin vaikea tätä on enää sivuttaa ilman hatunnostoa. Jarmo Panula Scarsick: Little Princess Kun Scarsickin demokiekko pärähtää käyntiin nimiraidalla Little Princess, on luokittelureaktioni välitön: keskitempoisesti eteenpäin laahustavaa goottimetallia, jossa tuskaisan laulusuorituksen ja run-of-the-mill -metallikitaran taustalla toistuu simppeli kosketinkuvio. Biisi on ihan toimiva kokonaisuus, mutta puhutaan mieluummin kakkosraidasta Mother´s Day. Vaikka tunnelma on edelleen tummasävyinen, on pääasiassa basson ja nytkähtelevän rumpukompin varassa kulkeva biisi enemmän King for a Day -ajan Faith No Morea. Sääli ettei siihen ole keksitty kovin iskevää kertosäettä tai muutakaan koukkuja, sillä tällaista musiikkia kuuntelisin kovin mielelläni. Vitamin-päätöksessä meno on taas vähän metallisempi, mutta basson syke tulee siinäkin kivasti läpi. Tämäkään biisi ei kuitenkaan jää kovin voimallisesti mieleen. Demon ongelmana on siis tarttuvuuden puute. Kaikki biisit kaipaisivat vielä hieman ilmeisempiä koukkuja. Nyt bändi kuulostaa hieman siltä, että se alitulkitsee alunperinkin turhan vetämättömiä biisejä. Lisää rohkeutta tai jopa hävyttömyyttä peliin, sillä yhtyeellä tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen johtoidea, jota toivon heidän edelleen seuraavan. Tiiviin saatekirjeen perusteella oletan näet tämän olevan bändin ensimmäinen demo, ja keski-iältään parikymppisiltä muusikoilta voi odottaa vielä uusiakin avauksia. Mikko Heimola Thrust Moment: Parallels Thrust Momentin demon mukana tullut yksitoista sanaa pitkä saate ei paljoa paljasta bändistä tai sen historiasta. Yhtyeen keski-ikä keikkuu kahdeksantoista paikkeilla ja kasassa on oltu vuodesta 2005. Parempi vähä kun ei mitään. Yhtyeen sarkana on raskaampi melodinen metalli, jonka ääriviivoja on näytteen perusteella vielä vaikea piirtää tarkasti. Toisaalta bändi pyrkii kokeilemaan death siipiään, mutta nojaa silti samaan aikaan hyvinkin voimakkaasti perinteisen metallin suuntaan. Kolmesta raidasta ensimmäisenä kuultava When Weakness Turns to Ego flirttailee jopa asennemetalloinnin kanssa, Harmony on vähintäänkin puolittain melodeathia ja ärhäkkä Lost In Existance jää vähän kaiken keskelle. Toteuttamiskelpoisia ideoita kyllä riittää, kunnianhimoa löytyy ja taidostakaan ei ole kiinni. Nyt pitäisi vain päättää, että mitä tässä oikein aiotaan seuraavaksi tehdä. Mika Roth Lukukertoja: 2374

Uusimmat levyarviot

Hetero Skeleton Hasardi

Employee Of The Month Change Of Scenery (EP)

Risto Live!

The Notwist The Devil, You + Me

Jonde Täs o ollu kaikenlaista

Posteljoona & ystävät Miehen malli

Daylight Dies Lost to the Living

Hydrogyn Deadly Passions

Sara Veden äärelle

Ultimatium Hwainoo

Mambohammer Mambohammer (EP)

Tarot Undead Indeed

Viikate Marraskuun singlet

First Floor Power Don´t Back Down

Loost Koos Ei väistetä jos ei tunneta

P. Paul Fenech Skitzofenech