Pienet

Pienet – Kesäkuu 2007

04.06.2007


'Eturintama: Eturintama: Nyrkillä Järkeä!

Eturintama kertoo soittavansa “Etelä-Karjala metallia” mikä tahtoo tässä tapauksessa sanoa, että Mokoman myöhempi tuotanto on kuunneltu tarkoin ja vastaanottavaisesti lävitse. Itse asiassa Eturintama kuulostaa siinä määrin esikuviltaan, että eräs tuttuni luuli kiekon olevan tuoretta Mokomaa. Kolmen biisin mittainen demo käy käsiksi kuulijaansa raskaasti rääytyn ja melodisesti huudetun suomenkielen, sekä perinteisen thrashin keinoin. Tempo pysyy halki kiekon tiukkana, eikä riffeistäkään puutu särmää tai rosoa. Ensimmäisenä kuultava Viha on rakkautta vahvempaa on vetäisyistä terävin, minkä bändi itsekin tuntuu huomanneen. Pahan Kasvattama kierrättää täsmälleen samoja elementtejä, mutta seesteisempien säkeistöjen ansiosta ralli tarttuu hanakammin. Kahden vahvan numeron jälkeen kuultava nimibiisi Nyrkillä järkeä jääkin jo selvästi toveriensa varjoon. Eturintama hallitsee kyllä tyylinsä, vaikka kuulostaa suorastaan häiritsevissä määrin esikuvaltaan. Biisit osoittavat silti taipumusta tarttuvuuteen, eivätkä lyriikatkaan ole mitään tyhjänpäiväistä jaarittelua, joten lahjoja ryhmällä on, vaikka persoonallisuus loistaa yhä poissaolollaan.

Mika Roth
'Hell´s Hell´s Sweat: Remains of the Four

Elokuussa 2004 Kuopion suunnalla perustettu Hell´s Sweat nimeää vaikutteikseen nipun raskaita metalliyhtyeitä, mutta bändin musiikki kaatuu silti ennemminkin sinne äijäkkään rokkimetallin suuntaan. Toki Sepultura on kuultavissa parin mutkan takaa, mutta savolaisten metalloinnissa haisee kyllä viina, bensa sekä rehellinen hiki huomattavasti brasseja kitkerämmin. Rennosti eteenpäin rullaavat kappaleet eivät riko nopeusrajoituksia, mutta raskaudessa löytyy sitten senkin edestä. Kun vokalistin kurkku tuntuu olevan tämän lisäksi lähinnä ääniraastin, saa ”letkeä paukuttelu” vielä kummasti lisäterää. Kolmesta biisistä on mahdotonta erottaa vahvinta tai heikointa osuutta, sillä Remains of the Four kasvaa yllättävänkin tiukaksi kokonaisuudeksi. Pientä terävyyttä ja sellaista pistävää ilkeyttä jäin vähän kaipaamaan, mutta toimiihan tämä jo näinkin. Paremmilla soundeilla päästäisiin jo huomattavasti pidemmälle, joten toivottavasti loppuvuodeksi luvattu seuraava julkaisu tehdään isommalla budjetilla sekä paremmalla ajalla.

Mika Roth
Hittegods: All For Rock´n´Roll

Mistä se rock´n´roll on oikein tehty? Hittegods pyrkii antamaan tuohon kysymykseen kattavan vastauksen uudella demollaan, jolta löytyy kolme kovaa vetäisyä. Biisit liikkuvat Neil Youngin, Bon Scottin johtaman varhaisen AC/DC:n sekä aina luotettavan CCR:n tunnelmissa, muistuttamatta silti liiaksi mitään em. nimistä. Etenkin kahdella ensimmäisellä raidalla trio kuulostaa terveellä tavalla siloittelemattomalta itseltään. Avauksena soiva nimibiisi on yksi laadukkaimmista siivuista mitä olen kuullut tällä saralla vähään aikaan, eikä toisena esitettävä No Man´s Land jää varmasti kahtakaan tuumaa aloituksesta. Samaa ei tosin voi sanoa viimeisenä kuultavasta Bad Shape valituksesta, vaikka silläkin on hetkensä. Hittegods taitaa iskevien rallien teon, eikä trio-muoto tuo tämän tyyppisessä musiikissa muassaan kuin etuja. Kolmikon luomat riffit ja melodiat pelaavat hyvin yhteen, eikä sovituksistakaan löydy moitteen sijaa. Soundeista voisi tietysti valittaa, mutta kun rosoisuus kuuluu olennaisena osana tämän tyyliseen musiikkiin, kääntyy sekin heikkoudesta vahvuudeksi.

Mika Roth
'Lunitary: Lunitary: Mystic Shoes

Neljä nuorukaista pisti bändin pystyyn Lapualla 2004 ja sitä kautta syntyi instrumentaalirockia soittava ryhmä nimeltä Lunitary. Nyt arviossa oleva Mystic Shoes on käsittääkseni bändin toinen demo. Menevä avauskappale on nimeltään Autobaana, jossa bändi paljastaa heti kättelyssä valttikorttinsa, eli Juha Härsilän tiukat kosketinmelodiat, joita Lassi Övermark kitaroineen ja koko muu bändi tukee vahvasti. Muutenkin kyseinen kiipparisti vaikuttaa melkoiselta virtuoosilta noin nuoreksi kaveriksi, mutta eipä muidenkaan soittotaidoissa moitittavaa ole. Toinen esille nostettava kappale on vaihtelua demoon tuova Absolution, josta löytyy yllättäen jazz- ja funk-vivahteita, kelpo biisi sekin. Myös The Line yllättää, sillä siinä basisti Janne Karvonen uskaltautuu mikin ääreen. Kyseessä on tunnelmallinen sävellys, jossa laulua on kuitenkin vain vähän seassa, joten sen perusteella on vaikea sanoa miehen laulutaidoista sen enempää, varsinkin kun tulkinta on melko erikoinen. Mutta karille Karvonen ei missään nimessä vedä, joten kannattaisiko kokeilla vähän useamminkin? Mystic Shoes jää vielä aavistuksen mitäänsanomattomaksi, koska instrumentaalimusiikin täytyy olla jo todella kovaa kamaa pystyäkseen kilpailla hyvätasoisen lauletun musiikin kanssa. Kehityskelpoista, varsinkin jos remmiin saadaan laulaja.

Jarmo Panula
'Mondo Mondo Bizarro: Happy Halloween Ladies

Rahdun päälle vuosi on ehtinyt kulua siitä, kun räyhärockpyörre Mondo Bizarro julkaisi edellisen kiekkonsa. Tuore Happy Halloween Ladies on edeltäjänsä tavoin viiden rallin mittainen pikataival, joka vie kuulijansa halki rock´n´rollin vauhdikkaamman laidan. Jokaisen siivun kesto sijoittuu kolmen ja neljän minuutin väliin, joten sanottava sanotaan kautta linjan nopeasti sekä tehokkaasti. Avausbiisi Blind, Broke & Stoned iskee heti startista koukkua kainaloon, eikä rankempi rokki juuri tätä tarttuvammaksi voikaan enää äityä. Pari seuraavaa siivua ovat melko tasaista vaikkakin korkealaatuista Mondo Bizarroa, mutta neljäntenä soiva I´ll Break The Law tyhjentää jälleen pajatson suorastaan rikollisen tarttuvalla kertsillään. Jos tämä ralli ei saa väkeä mylvimään keikalla, kuulijakunta on joko täynnä kuuroja tai sammuneita. Viimeiseksi jätetty puolislovari Don´t You Know vakuuttaa myös fiilistelyllään, vaikken mikään suuri hitureiden ihailija olekaan. Taas on todettava, että Mondo Bizarro on eräs kovimmista yhtyeistä sarallaan. Nämä herrat pistävät kivet pyörimään sellaiseen tahtiin, että kyllä tätä kuuntelisi ihan pitkäsoitonkin verran.

Mika Roth
'Quiet Quiet Outcry: A Quiet Outcry

Quiet Outcry on lykännyt maailmaan esikoisensa ja saate kertoo demon olevan progressiivista metallia, josta kaksi biisiä on instrumentaaleja ja kolme muuta esitetään laulun kera. Avausbiisi The Fruits Of Our Labor ei kerro koko totuutta bändistä, sillä siitä progressiivisuus on tiessään ja osittain juuri siksi se nousee levyn parhaaksi vedoksi. Kokonaisuutena biisi on paljon parempi kuin kehnot progesynkistelyt Charade ja Enola Gay. Instrumentaalibiisit osoittutuvat lyhyiksi ja tunnelmallisiksi piano- ja kitarasävellyksiksi, jotka sinänsä ovat varsin hyviä ja kauniita, mutta jäävät turhien täytebiisien asemaan kun niillä ei esimerkiksi tarinan kannalta ole merkityksellistä roolia. Jukka Heinisuo ei vakuuta laulajan paikalla. Ääni on väritön ja tuntuu siltä, että rahkeet eivät vain yksinkertaisesti riitä, kun korkeissa osuuksissa mies on selvästi vaikeuksissa. Jostakin syystä laulu on vielä miksattu puskemaan kaikkien soitinten yli, eli studiotyöskentelyssäkin on parannettavaa. Bändin sanoma ei jää epäselväksi lyriikoiden ja kansitaiteen kertoessa käsi kädessä miten huonosti maailmamme voi. Musiikillisesti heilutaan metallista folk-hetkiin, mutta tunnelma on aina yhtä melankolinen, eli jos muuten Quiet Outcryn esikoisdemo ei jää mieleen, niin ajattelemaan se laittaa.

Jarmo Panula
'Saatanan Saatanan Marionetit: It Came From Beyond

Jostain Uudenmaan hämäryyksistä ryömivät esiin Saatanan Marionetit, joita päitä vanha vihtahousu heiluttaa vinhaa tahtia – ja vielä vastapäivään tietenkin. Tummaa ja hetkellisesti jopa mustaankiin viittaavaa melodista metallia takova yhtye osoitti taannoin olevansa kelpo ryhmä livenä, eikä bändin musiikki kärsi tehovajausta kotioloissakaan nautittuna. Aaargh Satanin vokalisointi kattaa melodisemman laidan lisäksi myös sitä rosoisempaa osastoa, Nirz Satanin koskettimet ja Long John Satanin kitara tyytyvät lähinnä tukemaan eteen työntyvää laulua. Rytmiryhmän työnä onkin lähinnä luoda riittävän tukevat perustat raskailla rakenteille, eivätkä Jui Satan (basso) ja Wry Satan (rummut) tuota pettymystä muille marioneteille. Saatanan Marioneteilla on terve pilke silmäkulmassa ja näin promon ainoa heikkous on sen äärimmäinen lyhyys. Alle viiden ja puolen minuutin mittainen annos valontuojan sponsoroimaa metallia kun on aivan liian vähäinen.

Mika Roth
'The The Carnival: Kivulias

The Carnivalin Kivulias-kiekon paketti ja biisien nimet panivat odottamaan jonkinlaista synkkää jynkytystä, mutta levy onkin metallista hc:tä alusta loppuun. Viisi biisiä, yhteensä seitsemän ja puoli minuuttia... Levy toimiikin, koska se on juuri oikean mittainen. Reilun minuutin mittainen avaus Kivi ehtii hyvin vuorotella kahta hieman eri tempossa paahtavaa osaa, Kivisade kuulostaa tuplavauhtia vedetyiltä Siekkareilta, alle minuutin Valtuuskunnan pohjalla möyryävät hyvinkin metalliset kitarat ja Kivi kuluu on yhtä hulluutta. Kivulias-päätös hengähtää peräti parin vapaana soivan riffin verran. Kiitos hyvien soundien ja miksauksen homma ei edes puuroudu, vaan kunkin soittajan panos soi loud and clear. Tyylikäs on kyllä pakettikin, erityisesti Läjä Äijälän taitelema kansi. Mies on ilmeisesti kirjoittanut myös osan sanoituksista, mutta en saanut yhdestäkään selvää, joten se siitä.

Mikko Heimola




Lukukertoja: 4968
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys