Pienet

Pienet III‚Äď Lokakuu 2007

26.10.2007


Vaiettu raja Aida: Vaiettu raja
Helsinkil√§inen nelikko Aida kulkee kolmibiisisens√§ melkoisen kohtalokkaissa tunnelmissa. Iina Kytt√§sen hele√§ mutta hiukan jylh√§ laulu kohtaa p√§√§osassa tumman pianon, mutta biiseihin nostetaan my√∂s kitaralaukkaa. Kaiken aikaa Aidan soitanto maistuu kaikkea muuta kuin yksioikoiselta. Tyylilajiksi voisikin tarjota vaikkapa mollivoittoista progepoppia. Avausraita Leimasta noussut mielikuva s√§ilyy my√∂s levyn nimibiisill√§, vaikkakin pienten heng√§hdysten ja kaartavien maalauksien v√§liset s√§vyerot ovat samaan aikaan korkeampia ja sulavampia. Kolmas n√§yt√∂s laukkaa kipakammin, mutta antaa my√∂s tilaa pianon tummille iskuille. Aida on ainakin kohtuullisen persoonallinen, jos ei viel√§ sen enemp√§√§. Varsinaista s√§v√§yst√§ n√§ytteest√§ ei irronnut, vaikka tyylikk√§√§n kohtalokkuuden luulisi aika helposti p√§√§sev√§n ‚ÄĚiholle‚ÄĚ. Eli ihan ok, mutta tekemist√§ on viel√§.

Ilkka Valpasvuo


R U Amused? Blue Frequency: Are You Amused?
Oululainen parivuotias kolmikko Blue Frequency onnistuu tällä näytteellään oivasti yhdistämään melodisen, komeasti kaartuvan popin kipakan metallisempiin elementteihin. Ei sorruta perusteettomaan rankisteluun, muttei myöskään olla pelkkää siirappista viimeistä hidasta. Soundit ovat kiitettävän hyvin kohdillaan ja laulaja-kitaristi Sami Halmisen suoritus on nautinnollista kuultavaa. Irony lähtee rauhallisesti, kasvaen kerrossaan hienosti mätkivämpään kaareen. Kolmikko varastaa tyttöihin vetoavan melodisen jollotuksen oivasti Negativelta ja muilta vastaavilta ja yhdistää sen sekä Lapkomaisen indierockin tyylikkääseen poseerauspaahtoon kuin metallin kevyemmän puolen sävyihin. Pääasia eli hyvät biisit ovat myös hallussa. Ironyn ohella myös False Teeth ja jykevämpi Amused Muse potkivat hyvin. Blue Frequency on onnistunut luomaan juuri tähän hetkeen sopivan soundin suhteellisen hyvillä biiseillä. Niinpä bändistä varmasti kuullaan lisää ja melkoisen nopeasti.

Ilkka Valpasvuo


Kalpea kevät Gordionin solmu: Kalpea kevät
Naisäänellä koristeltua kuulasta kitarapoppia soittava helsinkiläinen viisikko Gordionin solmu syntyi vuonna 2005, tosin eri nimellä ja akustisemmassa muodossa. Nykyinen soundi, jossa Rhodes-kosketinkuviot, näppäilevän heleästä säröilevään vaihteleva kitarointi ja vivahteikkaan kepeä poljento kohtaavat kohtuullisen rullaavasti mutta kepeästi, alkoi syntyä vuoden 2006 aikana, jolloin myös nykyinen nimi otettiin käyttöön.

Tällä viisikon toisella näytteellä Leena Pihlajamäenkorkealta kaartava, mutta pienieleinen laulu saa taakseen yhtä lailla toimivasti sekä reippaan irtonaista indiepoppia että näppäilevää haaveilua. Varsinaiset täysosumat jäävät vielä löytymättä, mutta kokonaisuudessa yhtyeen biisimaailma on erittäin miellyttävän kuuloinen, tasapainoinen ja kepeä. Nimibiisin hymyilevä kiireettömyys ja Painovoimaa-raidan jatsahtava poppis ovat molemmat toimivia suunnanvalintoja. Eikä melankolisessa Kevätuhrissa tai duurissa reippailevassa Ruttopuistossa ole myöskään mitään varsinaista vikaa. Silti yksikään sävellyksistä ei jää erityisen vahvasti mieleen pyörimään. Hyvästä pohjasta luulisi kyllä vielä syntyvän myös niitä todellisia klassikoita ja kultakimpaleita. Sen saa aika näyttää.

Ilkka Valpasvuo


Kulus: Promo 2007
Naantalilaisen Kuluksen alkutahdit lyötiin jo vuonna 2003, joten alkukankeus lienee ollut voimakasta, kun tämä promokiekko on vasta bändin ensimmäinen julkaisu. Tyyliltään Kulus lokeroituu kevyen kitararockin laatikkoon, tosin vaikutteita löytyy muun muassa heavyn suunnalta.

Tasoltaan matsku on sitä perushyvää, ehkä parempaakin, mutta silti samantasoisia demobändejä löytyy vielä pilvin pimein. Bändimassasta erottumista vaikeuttaa myös se, että klisekarikoita bändi ei suuremmin vaivaudu kiertelemään vaan sävellyksissä käytetään sumeilematta tuttuja temppuja hyväksi. Suurin ongelma taitaa kuitenkin löytyä mikrofonin takaa. Timo Rainetsalon laulu on tavanomaista karaoke-tasoa, jonka toimiminen erityisesti korkeissa kohdissa on hataraa. Vokalisoinnin ontuessa hienosti hyväksikäytetty kaksikitaraisuus hivelee korvia. Näteillä näppäilyosuuksilla väritetty Viimeinen hanki on biisiryppään paras, vaikka myös Taas uudelleen -kappaleen kertosäe soi sinnikkäästi päässä. Mutta jees, hienoja hetkiä ja ominaisuuksia levyltä löytyy. Ei paha.

Jarmo Panula


Lockman Lockman
Helsinkil√§inen Lockman jatkaa hienojen el√§inkansiensa parissa. Mukavan surisevaa, pop-melodisuutta hy√∂dynt√§v√§√§ rokkipotkua viskova nelikko pistelee aika lailla samoilla aseille jotka jo edellisell√§ demoilla kuuluivat, mutta esitt√§m√§ni toive viel√§kin mieleenj√§√§vemmist√§ biiseist√§ astuu t√§ll√§ nelj√§n biisin (liven√§ b√§ndik√§mp√§ll√§ purkitetulla) l√§tyll√§ muutaman askeleen eteenp√§in. Osuvalla kitarakuviolla ja letke√§ll√§ biitill√§ loistava Black Summer Night alkaa olla kohtuullisen tarttuva s√§vellys. Joskin laulaja-kitaristi Hermon hiukan tukahtuneen henkinen laulu ‚Äď vaikkakin on mukavan persoonallista ‚Äď sy√∂ ehk√§ kappaleelta sellaista el√§v√§ist√§ revittelyn mahdollisuutta. En oikein tied√§ kuinka hyvin hiukan pelkistetty laulu palvelee rouheaa rock-kiemurointia. Minun mielest√§ni ik√§v√§ kyll√§ hieman heikosti.

My√∂s muut biisit toimivat melkoisen hyvin. Kipakasti vaaniva In The Ring, rauhallisemmin liikehtiv√§ The Old Continent Blues ja p√§√§llek√§yv√§√§ suisto-voodoota tavoitteleva Cold For The Mummies ovat kaikki lupaavia n√§ytteit√§. Silti Lockmanin tyylisen sofistikoituneemman, mutta silti kipakasti potkivan rock-ilmaisun kohdalla kunnon soundit alkaisivat pikkuhiljaa olla vaatimus. Nyt t√∂kk√∂ys ei palvele homman ‚ÄĚrupista rehellisyytt√§‚ÄĚ vaan kuulostaa vain k√∂k√∂lt√§ ja keskener√§iselt√§. Lockman tarvitsee seuraavaksi studio√§√§nitteen, jossa yhtyeen rupinen soundi saadaan tallennettua samaan aikaan siistimp√§n√§ muttei silti pilalle viilattuna. Kinkkinen teht√§v√§, toivottavasti onnistuu.

Ilkka Valpasvuo


Uinuja Olki: Uinuja
Vuonna 2005 Helsingiss√§ perustettu melodinen kitarapop-yhtye Olki luottaa suomenkieleen ja suhteellisen hele√§√§n sointukaareen. Mukavan rennolla r√§mpyttelyll√§ l√§htev√§ nimibiisi esittelee osuvasti yhtyeen parasta osaamista ‚Äď hele√§√§ ja hymyilev√§n kaihoisaa poppia, jossa Jukka Tallgrenin kantava laulu ja Eino Leinon sanoja k√§ytt√§v√§ tarina ly√∂ k√§tt√§ osuvasti yhteen ilmavan ja kiireett√∂m√§n oloisen, mutta my√∂s mukavan reipasta kitarointia sis√§lt√§v√§n soiton kanssa. Nelj√§n biisin lyh√§rin jatkuessa Kenelt√§ sen saan tahtiin l√∂ytyy hommaan hiukan enemm√§n mahtipontta ja hiukan kipakampi ja kevytt√§ suomirockia l√§hentyv√§ soitanto muodostuu vahvemmaksi mielikuvaksi yhtyeen ytimest√§ kuin alun hiukan rennompi haaveilu. Unia siirtyy enemm√§n molliin ja p√§√§tyy l√§hes kohtalokkuuteen asti. Aika samoilla linjoilla homma my√∂s p√§√§tell√§√§n Et viereesi l√∂yt√§nyt ket√§√§n-raidalla. Yhtyeen selkeit√§ vahvuuksia on rehellisyyden ja suoruuden tunne sek√§ parhaimmillaan soitosta l√∂ytyv√§ rentous. Niit√§ todellisia √§ssi√§ t√§lt√§ EP:lt√§ ei oikein tahdo silti l√∂yty√§. Hyv√§√§ peruspoppia toki.

Ilkka Valpasvuo


Lips Royal Lips
Tiikerit on päästetty irti ja niillä on nälkä! Kova nälkä!, päättää Kuopiossa viime vuonna perustettu kolmihenkinen Royal Lips kolmibiisisen ensi-iskunsa saatekirjeen. Kolmikon hyvällä tavalla rupinen soitanto yhdistää päällekäyvällä tavalla surisevan särökitarasoundin keinuviin säkeisiin. Laulu, kitara ja rummut, siinä kaikki työvälineet. Ne riittävät hyvin.

Yhtyeen selkein johtot√§hti on Miss Kitty Carolinen rouhean r√§k√§inen ja samalla haastavan viettelev√§ laulu (josta tulee hyv√§ll√§ tavalla mieleen Bitch Alert). Muutenkin hommassa on sek√§ grrl poweria ett√§ sellaista v√§lit√∂nt√§ punk-otetta, vaikka esimerkiksi rauhallisesti ja kaihoisasti keinuva kakkosbiisi Chanel on kaikkea muuta kuin s√§risev√§n p√§√§llek√§yv√§n punk. Se onkin aito ja nykyp√§iv√§n√§ turhan harvinainen hyv√§ ‚ÄĚgrunge-slovari‚ÄĚ! Kyll√§ kyll√§, silti kyseess√§ ei ole mik√§√§n turhan totinen tai yksioikoinen Nirvana-hehkutus tai sytk√§rinheilutus Chris Cornellin tahtiin, vaan Royal Lips onnistuu jo ihan alkumetreill√§√§n vakuuttamaan ihan omana itsen√§√§n.

Toki keitoksesta löytyy paljon elementtejä punkista, grungesta, indie rockista ja ehkä jostain taiteellisemmastakin suuntauksesta. Silti lopputulos on tuore, mehukas ja iskevä. Kuninkaalliset huulet kannattaa ilman muuta pistää tsekkaa nämä-listalle.

Ilkka Valpasvuo


Piruparat Tohtori No: Yksinäisiä piruparkoja
Tohtori Non tyyli on iskelmään taipuvaa suomirockia aikuiseen makuun, siis sellaista, jolle tulee aina olemaan kysyntää kotimaan baarien pikkuisilla lavoilla. Voin vain kuvitella, kuinka keski-ikää lähestyvät kapakkojen kanta-asiakkaat huutavat kuorossa "Soittakaa Paratiisi!" Tohtori Non keikoilla.

Demon musiikista kuuluu niin Kolmas nainen, Yö, kuin Eppu Normaalikin. Levyltä löytyy kolme tasavahvaa kappaletta, joihin on tiputeltu varmoja koukkuja tasaisin välein, mutta silti vähän tylsää tätä kuunnellessa tulee. Vierailevat koskettimet pelastavat kyllä paljon, mutta eivät tarpeeksi. Vaikka oma yleisönsä bändillä varmasti on, useimmille meistä ja jopa joillekin genren uskollisille ystävillekin demo jäänee vain kelvollisen taustamusiikin asemaan, joka ei suuremmin ketään ärsytä. Herääkin kysymys, kuinka arvokkaita asioita bändi on saavuttanut, jos sen musiikki ei ärsytä ja sitä voi kuvitella kuulevansa Novasta työmatkoilla? Vielä tällä tasolla arvon tohtorin on syytä jatkaa demojen työstämistä.

Jarmo Panula


Toinen Vaaleanpunainen kohina: Toinen
Vaaleanpunaisen kohinan toinen näyte jatkaa suomenkielisen popin parissa, mutta elektro-yhtyeen sivuprojektista on taidettu kasvaa enemmän poprock-bändin suuntaan. Käytössä on entistä enemmän oikeat soittimet ja mukaan on otettu kitaristi Tomi Henttunen. Se pohjalla oleva lo-fi kuuluu oikeastaan enää vain aika halvan oloisissa urkusoundeissa ja välillä mukana olevissa eteerisissä maalailuissa.

Jos avausraita Stigmata kulkee aika akustisen ilmavasti, on jo siinä melkoisen mahtipontinen ote mukana. Varsinkin pidemmälle mentäessä levyltä nouseekin esiin melkoisen vahva proge-maailmoista tuttu jylhä vaeltelu ja asteittainen kasvatus. Johtuen pikkuhiljaisesta rakentumisesta ja kohtuullisen pitkistä biiseistä, muodostuu mielikuvaksi aika junnaava ja jopa hiukan paikallaan polkeva. Asiaa ei auta yhtään se, että yhtyeen soundi on hiukan töksähtelevä ja keskeneräisen oloinen. Toki jos haetaan edelleen sitä lo-fi-elementtiä, niin se kyllä löytyy. Mutta kysymys kuuluukin, ketä se palvelee?

Kohinan rauhallisessa musiikissa on hienoja elementtejä. Silti mauksi jää hiukan liian massiivinen ja eteerisyydestään johtuen aika kylmäksi jättävä musiikillinen möhkäle. Tällä levyllä se tarpeellinen tunne ja intiimiys ei oikein aukea. Hienotkin melodiset elementit ja musiikin kasvulle annettu tila ja rauha kärsivät siitä, ettei soitto pääse iholle. Esimerkiksi jostain Murhaballadin kaltaisesta komeasta latinalaisesti kohtalokkaasta sävellyksestä haluaisi pitää enemmän. Siinä nelikko pääseekin jo hiukan lähemmäs sitä tunteen välitystä, mitä kaipaisin enemmän koko levyltä.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 4250
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs