Pienet

Pienet - Heinäkuu 2026

10.07.2026

DirtyKravitz: Unfinal Fantasy

DirtyKravitz ei ole tietääkseni sukua Lennylle, mutta artisti syntyi Yhdysvaltain Louisianassa ja varttui Virginiassa, ennen päätymistään pääkaupunukiimme Helsinkiin. Unfinal Fantasy on itse asiassa toinen sangen lyhyessä ajassa Desibeli.netille arvioitavaksi tarjottu DirtyKravitz-EP.

Unfinal Fantasy viittaa tietysti nimellään ja kannellaan videopelisarjaan. DirtyKravitz ei kuitenkaan pidä itseään rajattuna yhteen sarjaan, vaan suorempia ja hienovaraisempia viittauksia kuullaan myös muihin maailmoihin. Musiikin puolesta kyseessä on modernia r’n’b:n hip-hopin maailmaa tutkaileva seitsemän raidan paketti, joka soundaa korostetusti tältä päivältä. Vokaaleja efektoidaan ja muokataan jatkuvasti, mihin voi ottaa aikansa tottua. Efektejä käytetään Cecils Dreamin ja Baldur’s Gaten kohdilla jo suorina koukkuina, eivätkä koukut hukkaa kohteitaan, sillä raidat edustavat kirjoissani EP:n terävintä kärkeä.

Omissa oloissa äänitetty ja tuotettu Unfinal Fantasy kielii näkemyksestä ja selkeästä visiosta, jota olisi ehkä kannattanut jakaa jonkun ulkopuolisen korvaparin kanssa. Toisinaan DirtyKravitz louhii kultaa typerryttävän yksinkertaisin tempuin, toisinaan hän tuntuu taas hukkaavan punaisen langan. Voimakkaasti kerrostettu Good For the Soul jää harmillisesti telineisiin, kun taas samasta kerroksellisuudesta itselleen voimaa uuttava Further on puhdasta kultaa. Vahvaa ja uskaliasta tekemistä, joka ansaitsee huomionsa.

Mika Roth

emmi lorentzen: vastaatko jos soitan?
Kaiku Entertainment

Suomenkielistä ja modernia poppia luova emmi lorentzen julkaisi kuka mä oon debyyttisinkun viime vuoden lopulla. Esikoinen oli yllättävän rauhallinen ja liki suomi-iskelmää viistävä biisi, jolla kertoja katseli niin päiväkirjoja kuin peilejä sydän kysymyksiä täynnä. Alkuvuodesta ilmestynyt Bensaa oli puolestaan isommin takova poppis, jolla rytmi asettui lähemmäs keskustaa ja pienet vinkkaukset kasarin suuntaan vaikuttivat osuvan kohdilleen.

lorentzenin esikois-EP pitää sisällään edellä mainitut sinkut, sekä keväisen kun joskus en muista -mahtipopballadin. Tuttujen raitojen kavereiksi on äänitetty myös kaksi uutta numeroa, jotka saavat soida EP:n alussa. Saatesanojen mukaan viiden kappaleen kokonaisuus summaa yhden vaiheen artistin elämässä minkä jälkeen koittavat uudet ajat ja haasteet. Avausraita aika on sininen ja hiljainen kappale, joka huutaa joka rivillä sydäntuskaa – mutta miltei kuiskaten. Kontrasti on valtaisa ja temppu tuo puhtaan voiton. Tuotanto on virtaviivaista ja hiljaisuudesta kasvaa väkevä elementti, joka viimeisen minuutin aikana yltää elokuvamaisille tasoille. Menevämpi miljoona syytä on em. bensaa-raidan tavoin selkeä hittibiisi, joka ei tarvitse kolmeakaan minuuttia juuttuakseen korvaan. Perusasioita ehkä, mutta toimivia sellaisia.

lorentzen on saanut selvästi siipeen historiassa, mutta vastainkäymiset ovat vahvistaneet sielua ja avanneet silmät. Kliseisesti todettuna: tästä on hyvä jatkaa, kun menneet on saatu kirjoihin, kansiin ja pois niskasta.

Mika Roth

Haapoja: Kutsumus

Vuonna 2007 perustettu oululainen Haapoja on death ja black metalin äärirajoilla liikkuva yhtye, johon taisin törmätä viimeksi yli vuosikymmen sitten. Tässä välissä bändiltä ilmestyi toinenkin pitkäsoitto ja nyt käsissä on jälleen uutta aikakautta avaava EP.

Nelibiisisen kiekon saatesanoissa puhutaan jopa uudelleensyntymästä, sillä bändin alkuperäinen vokalisti on liittynyt jälleen vahvuuksiin. Ryske on kyllä tutun tuntuista ja Haapoja osaa pitää soundikentät ihailtavan raakoina. Kitara raastaa pinnassa diskanttisen kovana, basso jytyyttää matalataajuuksia, rummut paukkuvat kireinä ja vokaalit istuvat paikoilleen kuin luonnostaan. Äänikenttä on arktisen ankara ja hellittämätön, mutta ei missään nimessä liian täysi tai tukkeessa. Portinvartija nostaa mukavasti painetta jälkimmäisellä puoliskollaan ja moista kuritusta olisi kaivattu lisääkin. Isompaa tahkoa kiertävä Esirippu antaa puolestaan kankaidensa laahata maata ja suunnaton energia vapautetaan vain hetkittäin, mikä jättää mukavasti janon tunteen. Avausraita Päätös tuntuu hukkaavan itsensä rynnäköintiin, enkä oikein saanut kiinni Suoja-ankkurista, mutta kaksi koukkua on jo hyvän iskusarjan alku.

Kutsumus on ankara EP, jonka äänimaisemat tekevät kunniaa oululaiselle hardcorelle. Äärimmäistä pohjoista ja purkitettua sielun tuskaa, jota ei pysty täysin selittämään. Parhaimmillaan rajoille ajettu musiikki puskee ihosta sisään ja juuri siitä tässä on kyse. Toimii ja saa toivomaan seuraavaa albumia saapuvaksi.

Mika Roth

Hapan Aika: Musta lintu

Hapan Aika on mainio nimi kuvaamaan tätä(kin) aikakautta. Suomenlinnalainen yhtye luo kuuleman mukaan totaalivapaata musiikkia punkista taiderokkiin ja folkpunkista juomalauluihin. Laulukielenä palvelevat ainakin suomi, ruotsi, liettua ja englanti. Yhtyeen esikoisjulkaisu koostuu kahdesta biisistä, jotka eroavat tietysti tyystin toisistaan.

Ensimmäisenä lyöntivuorossa oleva Vettä kopsahtaa pienellä kierteellä taiderockin puolelle kenttää. Karsittu soundi ja minimalistinen muoto eivät paljoa tartuntapintaa tarjoa, mutta jokin pinnan alla toimii. Biisissä lauletaan tuplasinkun otsikon mustasta linnusta, joka tarkkailee kertojaa ja kieli siirtyy suomesta edemmäs. Toisena soiva Nopsa onkin sitten perinteisempää punkkia, joka leikittelee genren lipuilla. Lokerointi on tiukkaa puuhaa, kun takavuosien nuorisoryhmiä käydään antaumuksella lävitse. Lopussa taitaa tulla hiukan Pelle-lainaakin, mutta hyvällä hengellä ja tulkintani mukaan kunnioittaen. Kitararockin paloilla kolistellaan näennäisen huolimattomasti, vaan aika tarkkaa tekemistähän tämä oikeasti on.

Musta lintu on A-puolensa osalta hämmentävää outoilua, kun taas B-puoli karkaa hymy suupielessä ja huolettomuus tukassa kauas horisonttiin. Kumpikin suunta on lupaava ja jos saatesanoja on uskominen, niin tuplasinkku edustaa huomattavasti laajemman musiikillisen ihmemaan pieniä sirpaleita. Kiintoisaa.

Mika Roth

Juhani Mäkelä: Juhani Mäkelä

Juhani Mäkelä on Kuusankoskelta lähtöisin oleva laulaja-lauluntekijä, joka esittää amerikkalaisesta juurimusiikista innoittunutta akustista tunnelmointia. Esikois-EP on neljän kappaleen täysin akustinen kokonaisuus. Materiaalin kirjoittanut ja sovittanut Mäkelä vastaa myös tuotannosta. Miksaus ja masterointi on sentään uskottu ulkopuolisiin käsiin.

Äänessä ovat siis pitkälti mies & kitara, joita tosin tukee sivulta joukko muita soittajia. Avausraita Onnenkolikko nojaa tukiin selvimmin ja viimeisen minuutin aikana soundikenttä kasvaa ilahduttavan laveaksi. Mäkelä laulaa halki EP:n vähäeleisyyttä suosien, mutta kun piano nousee vokaalien ystäväksi Pimeys on mun kaverinain -raidalla lopputulema on huomattavasti osiaan mittavampi. Melodiat ovat Mäkelän musiikin ydin, mutta näin syvä tunnelmallisuus vaatii kuulijalta kaiken huomion osakseen. Reippaammin westernin preeriaa askeltava Kunnes aamu koittaa uudestaan lähtee lupaavasti liikkeelle ja saavuttaa kauniin paikan, mutta kestää hivenen liian pitkään. Taustalaulu ja huuliharppu auttavat huomionarvoisesti matkalla, mutta jäin kaipaamaan viimeiselle kolmannekselle jotain lisäekstraa.

Mäkelä osaa säveltää kauniita kappaleita ja sanoittaa ne tavoilla, jotka todella saavat kuuntelemaan. Soitto on pientä ja kaunista, mutta mielestäni eväitä olisi enempäänkin. En huuda isojen kantrirokkibändien perään, vaan enemminkin suosisin akustisen kentän rikkaampaa, rohkeampaa ja monipuolisempaa hyödyntämistä.

Mika Roth

Jänö: Exit sumio

Jälleen kerran on todettava, että musiikki on rajaton riemu. Elektronisesta popista itselleen ikioman leikkikentän luonut Jänö yhdistää genrerajoja rikkovia melodioita ja muotoja poppiinsa tavoilla, jotka saavat haparoimaan osuvia adjektiiveja. Exit sumio EP:tä on valmisteltu vuosia ja se myös kuuluu positiivisen persoonallisissa muodoissa.

Vuoden 2025 puolella ilmestyi jo kaksi sinkkua. Näistä villiintyneen sydämen lailla hakkaava Äänet käskee tuntee rakkauden liekit niin kuumina, että ns. järki ottaa tauon biokemioiden ottaessa komennon. Avauksena soiva Allasbileet käsittelee myös syviä tunteita, tosin nyt ollaan altaan negatiivisessa päädyssä ja vieläpä pohjassa asti. Tanssibileet ottavat terävät sivuaskeleet ironian puolelle lattiaa, kun Direktor tulee ja junttaa itsensä idioottivarman kertosäekoukun avulla korvasta sisään. Periaatteessa biisi on tahmeassa tarttuvuudessaan jo aivan liikaa, mutta toisaalta: juuri se on biisin tarkoitus. Nyt vedetään yli, lyödään takalaiton ja karautetaan ylinopeutta ohi liikennekameroiden – joka hetkestä nauttien.

EP on tunteisiin menevää tanssimusiikkia, jossa isojen rytmien ja avarien kaikujen avulla käsitellään erilaisia tuntoja. Korkeimmista riemun hetkistä syviin murheen alhoihin ja vieläkin kauemmas. Miten kummitukset syntyy huutaa yksinäisyyttä ja levyn sulkeva Sumio on upea summaus kaikesta. Vaikuttavaa.

Mika Roth

Liquid Lucifer: Liquid Lucifer

Monesti saatekirjeet ovat huttuista PR-pöhinää, mutta toisinaan ne osuvat kohdilleen – kuten nyt. Liquid Lucifer on turkulainen kitararockia hartioista paiskova bändi, jonka musiikissa toden totta sekoittuvat klassinen rock, Detroit garage ja punk. Meno on niin autenttista, että eräs sivusta kuullut sekoitti orkesterin yhteen ruotsalaiseen pumppuun.

Soundi on siis tuttu ja musiikilliset jekut jo monesti testattuja, joten ydinkysymys kuuluu: toimiiko kaava tällä erää? Lähdetään poikkeuksellisesti liikkeelle neliraitaisen EP:n sulkevasta As Good As Dead -ankkurista, joka mielestäni paljastaa paljon. Turkulaisten soitto on napakan terävää, melodialle jätetään elintilaa ja kitarasoolo täydentää paketin saumattomasti. Ero avauksena naamalle räsähtävään Powertrippin’-kaahaukseen on oikeasti pienempi kuin mitä ensisoitolla saattaa vaikuttaa. Toki vokalisti tulee alussa kovemmin silmille, mutta sekin on osa toimivaa rock-pakettia: välillä pusketaan ja välillä taas hetki himmaillaan. Nimikkovedot ovat monesti väärällä tavalla herkkiä hetkiä, mutta itse en löytänyt Liquid Lucifer -rallista huomautettavaa. Perussettiä kyllä, vaan perustaso on orkesterilla korkea.

Liquid Lucifer ei esikoisellaan riko muotteja tai kaavoja, eikä sen kuullun perusteella tarvitsekaan vähään aikaan niin tehdäkään. Kaavat toimivat, riffit purevat ja kasassa on neljä omillaan pärjäävää rallia.

Mika Roth

N.C.C.: Blue Love

N.C.C. on kolmen soittajan muodostama countryhenkistä instrumentaalimusiikkia soittava yhtye. N.C.C. ei esiinny, eikä siltä löydy näemmä kotia internetin ihmeellisessä maailmassa. Kahden raidan mittainen esikoissinkku saapui toimitukseen kauniisti käsin kirjoitetun saatekirjeen kera. Musiikkialustoilta saadut tuotot menevät kuulemma luonnonsuojelujärjestölle, joka toimii keskisen suomen luonnon hyväksi.

Hyvällä asialla siis ollaan ja ensimmäisenä soiva Blue Love on kaksikosta reippaammin etenevä. Rumpua napsutetaan juuri sen verran, että tahti pysyy yllä ja hellät kitarat soivat sen kummemmin briljeeraamatta pakan edessä. Nyt ei sähköllä mässäillä eikä isoja valleja nosteta, vaan jokaista nuottia vaalitaan rakastaen ja sivuäänetkin on jätetty lopputulemaan. Ilomielinen melodia pysyy juuri ja juuri kasassa, mikä luo viehättävää taian tuntua tuokiomaiseen tilanteeseen. Toisena soiva Beyond the Visible World on komean otsikkonsa takana vähäeleisesti kulkeva tunnelmapala. Rytmi paukkuu rahdun kovempaa ja muoto on periaatteessa rokimpi, vaan nytkin mennään hiljaa ja hälisemättä.

Pieni on kaunista ja Northern Country Company, kuten nimen lyhentämätön muoto kuuluu, osaa luoda herkkiä hahmotelmia. Esikoisella musiikki soi kesäisen leppoisasti, mutta typistetyt muodot jättävät mielestäni tekemisen kesken, koska enempäänkin olisi ollut eväitä. Kansa vaatii lisää ja enemmän.

Mika Roth

Olavi Stanek: Kindly People

Musiikin vapautta tavataan ylistää, mutta Olavi Stanek vie tuon totuuden todella pitkälle. Pirkkalasta aikojen saatossa Helsinkiin päätynyt saksofonisti, säveltäjä ja sanoittaja yhdistelee persoonallisesti kokeellisen musiikin, vapaan improvisaation ja toisinaan myös hälyn elementtejä toisiinsa. Stanekin vapaassa musiikissa mm. jazz, soul, pop ja r'n'b voivat elää rinnan, eikä muiltakaan tuulilta suljeta ovia ja ikkunoita.

Reilun minuutin mittainen Omakuva on siro pianolla säestetty intro, joka luo hetken tyyneyden, mutta kaaoksen myrsky on jo liki. Fears näet tulee ja puhaltaa kaiken ilmaan, rynnäten ympäri huonetta, paiskoen nauraen nuottipapereita ja silti alla yhtye soittaa myös sitkeästi kuvioitaan. Rummut jyskyvät, basso vaeltelee, piano takoo ja vokalisti Iina Johanson antaa sanattoman ilmaisunsa yltää huutoon asti saksofonin tehdessä omia kuvioitaan. Ankara ravistelu haipuu lopulta himpun asettuneena ja Life voi neljän seuraavan minuutin vaalia kaunista pianomelodiaa, jota vokaalit ja hipihiljaa soittava rytmiryhmä taustoittaa. Perinteisemmän jazzin syliin istahtava What Are You Waiting For? yhdistää jazz-laulun ja spoken word -taiteen hämyisen rentoon iltatunnelmaan.

EP:n neljä erilaista kappaletta ovat neljä erilaista kulmaa toivon teemaan. Stanekin käsissä toivo saa pelot lentämään ja elon maistumaan, mutta se kysyy myös suoraan: mitä me voisimme tehdä ja toivoa?

Mika Roth

Old Men´s Burden: Housewarming Party
Haarakiila Records

En muistanutkaan, että Oulussa pari vuotta sitten perustettu Old Men´s Burden soitti näin tikkuista ja grungen makuista kitararockia. Enkä pistä pahakseni flanellista menoa, kunhan soitto toimii ja homma pelaa. OMB:n kohdalla työn taso on totuttuun tapaan korkea, eikä suoruutta suosivassa soitossa neljän minuutin rajamuuri rikkoudu edelleenkään.

Nykymaailmassa potentiaalinen kuulija kannattaa tempaista välittömästi menon tiimellykseen, joten parhaat paukut kuullaan luonnollisesti avausraita I Predictin ryskeessä. Kertosäkeen koukku on jo itsessään terässä, mutta pieni väliosa ja taustavokaalit napsahtavat herkullisesti kohdilleen. Kyllähän tämä edelleen soundaa genren isoilta ja tutuilta, mutta harvassa ovat näin tarttuvat ässäbiisit. Humoristisesti (?) nimetty HooCee ravaa nopeasti pitkin rataa ja nostaa melkoisen pölypilven, vaan ei suotta. Nopeus on perusteltua kaaran lentäessä täsmälleen tulirenkaiden keskustojen lävitse ja väen viihtyessä. Old Men´s Burden ei yritä luoda mitään irtiottoja, vaikka soundissa onkin positiivisella tavalla modernia tuntua.

EP:n kaksi jälkimmäistä raitaa täydentävät kuvaa. Ankkurina koliseva My Enemy on saanut mielestäni numeron verran liian raskaat ja metalliset kuteet ylleen, ellei bändi sitten tarkoituksella lavenna ilmaisuaan tuohon suuntaan. Road To Nowhere on nipun pisin ja seesteisin veto, joka puolestani olisi voinut jatkua vielä eeppisemminkin, kun nyt kerran taivaanrantaa lähdettiin laveammin maalailemaan.

Mika Roth

Rento: Luojan suosikki

Rento-nimellä toimii useampikin yhtye ja artisti. Tällä erää kyseessä on esikois-EP:n julkaissut punkhenkinen sooloprojekti, jossa tahtipuikkoa heiluttelee Refugees ja Tuula Kailas -yhtyeistä tuttu Oskari Räisänen. Keskiössä ovat räkäinen ja punkahtava kitararock sekä haastava asenne, jossa yksi sormi nousee voimansa tiedostavana pystyyn. Mukaan ovat mahtuneet kumpikin proggiksen aiemmin julkaistuista sinkuista, eikä moisia herkkuja olisikaan ollut järkevää jättää rannalle.

Debyyttisinkku Ei kiinnosta sun hikiset ongelmat on ainut alle kahden minuutin mittainen veto, eikä nopeasti kiertyvästä numerosta jää mussutettavaa. Rumaa sanaa tarjotaan, mutta rupisen muodon alla muhii toimiva biisi. Luojan suosikki käy hevosenleikkiin countryn kanssa, vaan on sitä ennenkin countrypunkkia tehty – myös tässä maassa. Sinkkujen välissä Mä puhun kaloille avaa popimman kitararockin mahdollisuuksia, sinänsä oiva siivu ei vain tunnu sopivan samaan potrettiin sinkkujen kanssa. Vainoharhainen bussissa pitää sisällään toimivia rakenteita, jotka jäävät lievästi ’pakotetun punkittamisen’ uhreiksi. Tyyli on haussa myös Sä näytät sunnuntailta -numerossa, joka vaikuttaa 70-lukulaiselta tuokiolta muistojen taide/punkrockin kesäisessä puutarhassa.

Refugees kuulemma kupsahti, joten uudelle orkesterille on tilausta. Rento hakee yhä ominta suuntaa, mutta toimivia biisejä syntyy ja ideoita näyttää kumpuavan. Nostan yhden sormen pystyyn ja se on tietysti peukku.

Mika Roth

Stain: Permitting Evil

Stain on jostain päin Suomea kotoisin oleva yhtye, jonka kohdalla sana raskas joutuu äärimmäiseen testiin. Raskaan doomahtavaa ja sludge-pitoista metallia soittava orkesteri julkaisi kolmen biisin mittaisen Permitting Evil EP:n jo keväällä, mutta mihinkäs näin ehdoton ja tyly jytyytys muutamassa kuukaudessa vanhenisi.

Stainin pääasiallinen ase on soundi. Soundi rakentuu hitaasti tippuvista kitarariffeistä, jotka saattavat toisinaan väreillä hiukan Type O Negativelle tyypillistä auraa. Rummut paukuttelevat toisinaan fillejä hitaiden tahtien väliin ja basso on siellä jossain kellarin puolella – kai. Vokalistin osuus on lähinnä möristä ja öristä kaiken päälle, eikä sanoista ole edes tarkoitus saada selvää. Lyriikat ovat esillä ainakin Bandcampin sivuilla, mutta en pysynyt niidenkään kanssa vokalistin kyydissä. Jeee, jäähhh, ööörrr ja sitä rataa, mutta viestit ja ideat kyllä välittyvät viemäriosastolta, eikä mörähtely voisi sopia paremmin maisemaan. Yhdessä superraskaan metallin palat muodostavat kolme lyijyistä runkoa, jotka kellottavat neljästä viiteen minuuttia.

Välillä kitaran ilkeät vinkaisut puraisevat, toisinaan rummut jyskyvät enemmän, mutta todellisuudessa tässä on kyse kokonaisuudesta. Kolmen raidan ja noin 14 minuutin mittaisesta matkasta metallisen doomin pimeyden ytimeen, hitaasti, askelia raahaten ja jokaisesta mustuutta huokuvasta sekunnista nauttien. Sen joko tajuaa tai sitten ei, mutta yhtä kaikki trippi on totaalisuudessaan henkeäsalpaava. Saisinko lisää, kiitos?

Mika Roth

Suru Ilona: Peilitalo

Esikoissinkkunsa aiemmin tänä vuonna julkaissut Suru Ilona on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, joka kirjoittaa ja tuottaa oman materiaalinsa. Tarina ei kerro mahdollisesta aiemmasta musiikillisesta historiasta, mutta jos tämä on todella ensimmäinen työ, niin artisti nostaa riman jo esikoisellaan huomionarvoisen korkealle.

Peilitalo on neljän erilaisen kappaleen kokonaisuus, jossa jokainen peiliseinä heijastaa eri ideoita, asioita ja hahmoja. Saatesanoja myötäilläkseni artisti liikkuu modernin indiepopin ja riittävän orgaaniseksi rikastetun elektronisen musiikin rajapinnoilla. Peilitalossa oma peilikuva tulee väkisinkin esiin joka käänteessä. Me kaikki myymme ideoita toisillemme, sekä tietysti myös itsellemme, ja tuota totuutta EP mielestäni käsittelee. Artisti ei raivoa halki peilitalon vasara kädessä, vaan peilikuvia tarkastellaan ja ehkäpä niistä samalla opitaan jotain. Vokaaleja käsitellään harvoin ja etenkin ankkuri Tässä talossa sekä viipyilevän tyylikäs sinkku Pedestal antavat bassolinjan vaeltaa matalammissa kerroksissa.

EP:n kattaus on rikas enkä täysin ymmärrä Vieläkö jaksan kantaa -kappaleen maailmaa, tai mukana oloa. Tunnelma muuntuu kyllä täysin, mutta näin lyhyellä EP:llä totaalistoppi on vaarallinen kuuntelijoiden hätistäjä. Silmät kiinni vaihtaa myös kaistaa, mutta ysärisoundi ja erilainen rytmimaailma sopivat tilanteeseen lievine trip hop -viboineen. Vahva, yllättävä ja lupaava esikoinen.

Mika Roth

Tomi Seppälä: Kutsu mua velho

Rakastan taikuutta ja taikureita. Niinpä Tomi Seppälän EP tarttui heti silmään, eikä korvakaan valita kun artisti/tuottaja loihtii elokuvallista konemusiikkiaan syntetisaattoreiden ja rumpukoneiden sähköisistä syvyyksistä. Nyt taikasauvaan eivät tartu Las Vegasin glittersateessa patsastelevat show-taikurit, vaan syna-alkemian mestarivelhot ja soundinoidat.

Instrumentaali-EP koostuu viidestä erilaisesta ja eri suuntiin syntetisaattori-ilmaisu kehittävästä numerosta. Tylysti peränpitäjäksi komennettu sinkkuraita Velho Boss Level on rytmipainotteisine runkoineen ilmiselvä tanssittaja, joka pääsee lähimmäs Vegasia. Sirpaloituneempi Alligaattorin makuupussi on muinaisuudesta kumpuavan rytmin ja pintaan pulpahtavien melodisten palasten mosaiikki, joka luo kuvaa, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Hämmentävästi nimetty Väkivallan vihollinen tuo retrofuturistiset laserkiväärit ja pulssipyssyt pelikonsoleista tähän maailmaan, vai onko tämä moderni Wizard of War? Aika on elementti, jota Seppälä selvästi tykkää väännellä sekä käännellä. Varjoni ei minua määritä sai rustaamaan väliosallaan muistiinpanoihin jopa spagettiwesternit, niin laajalle mielikuvat liittävät EP:n myötä.

Seppälän retrofuturistinen syntetisaattorimusiikki pitää kiinni menneestä, mutta ei anna sen kahlita käsiään. Jarre, Eno ja pienin varauksin varhainen leffa-Carpenter kuuluvat loitsuista lävitse, mutta pioneerit ovat yksittäisiä ääniä isossa kuorossa. Seppälä osoittautuukin melkoiseksi synavelhoksi.

Mika Roth

Tranes: Forest Lake Surfers

Sanovat ettei pohjoisilla metsäjärvillä voi surffata, mutta monesta yhteydestä tuttu kotimainen instrumentaaliryhmä Tranes nousee urheasti lautansa päälle. Tuore EP on viiden maukkaan numeron joukko, jolla Suomi-filmit americanaan sovittava yhtye tekee taas sitä mitä parhaiten osaa. Viisi laukasta, viisi osumaa ja viisi erilaista kohtausta.

Instrumentaalimusiikissa tunnelmallisuus ja yllätyksellisyys ovat elinehtoja, mutta nyt Tranes fuskaa hiukan. The Game kappaleella pääsee ääneen näet vieraileva vokalisti Tarina Lehtinen, tosin melko rajatusti. Sinkkuja ei ole taaskaan julkaistu, vaikka potentiaalisia ehdokkaita löytyisi. Rivakasti laukkaava Stetson Hot Fuzz saa kuvavirrat aaltoilemaan mielen valkokankaalla, rautalankaisen garagen jalostuessa uuden ajan tiemusaksi. Klassisempaa kuusarisoundia suosiva Smokin’ Mamie nostaa myös hien otsalle, kun kitarat jyrnyttävät ja helkkyvät. Tranes hallitseekin fiiliksen noston ja laskettelun, sekä työnnön ja vedon arvokkaan taidon. Vaikka pari numeroa huitoo lähemmäs viittä minuuttia, on fiilis kaikkea muuta kuin pitkästynyt. Rytmiryhmä säätelee hanoja tarkoin sormin ja ankkurina soiva Dépaysement kruunaa hienon kierroksen, eikä siihen edes olisi välttämättä tarvittu vierailevaa saksofonia.

Tämä on mainio surf-EP, jonka raidat eroavat toisistaan, mutta pystyvät kokoamaan ehyen paletin. A Horse Called Dub nousi alun kummajaisesta lopun pelastajaksi, mikä kertoo paljon koko pienlevystä.

Mika Roth

White Flag / Minor Despair: Behold!
Vietkong Tapes

White Flag on jo seniori-ikään ennättänyt jenkkibändi, joka on päätynyt oululaisen punkbändin kanssa julkaisemaan splitti-seiskan. Mukana on selvästi hiukan enemmänkin fanittamista suomalaisten taholta, ovathan White Flagin elossa olevat heput ansioituneita tekijöitä.

Punk on siis homman nimi, mutta yllätyin melkoisesti amerikkalaisten musiikillisesta linjasta. Tai oikeammin siitä kuinka liki Ramonesia White Flag vetää etenkin ensimmäisenä kuultavalla Face Down -numerolla. Ei lievästi sufrilta vaikuttavassa väännössä mitään vikaa ole, mutta oululaisiin verrattuna tämä on kesyä kamaa. Huomattavasti varhaisempaa tuotantoa edustava Shattered Badge on taas sellaista veivausta, jota alkujaan odotin. Kytät on poliiseja ja räkä lentää, kun huulta heitetään ja läski tummuu.

B-puolen itselleen jaossa saanut Minor Despair vetää kaksi kappaletta nopeasti, jouhevasti ja nöyrästi ysärin melodisten punkrockin jättien jalanjäljissä. P.M.A. tarttuu kuin purkka tukkaan ja saa pohtimaan kaiholla Bad Religionin kunnian päiviä. Osat ovat ehkä tutun arvattavia, mutta kaavat toimivat. Pinnat napakoista taustavokaaleista ja energisesti polkevasta soitosta, joka saa suoran biisin tuntumaan huomattavasti alaansa laajemmalta.

Olen tuskin ainoa, jolle kovin, kovin vinhasti ympäri pyörivästä Merry-Go-Roundista mieleen nousevat puolestaan jenkkilän skeittipunkkaajat. Reilu puolitoista minuuttia kaahataan talla laudassa, mutta ryhmän eduksi on laskettava, että soundi ei pahemmin puuroudu. Itse asiassa napakka ja terävä siivu on koko julkaisun helmi, joten kannattaa aloittaa splittiin tutustuminen takaperoisesti B-puolelta. Pääseepä alla pompahteleva bassokin hetkeksi itsekseen pintaan rapealla päätösraidalla, joten peukkua tältä suunnalta.

Mika Roth

Lukukertoja: 200