Pienet

Pienet II - Syyskuu 2026

30.09.2026

Airi´s: Tour of Your Thoughts Live
V.R. Label Finland

Espoolainen rock-bändi Airi´s julkaisi loppuvuodesta 2024 Sea of Your Thoughts -levyn, jolla bändi kiristi menoaan. 70-lukulainen kitararock pienillä progepitoisuuksilla kulki mallikkaasti, mutta samalla kiekko tuntui jäävän hivenen piippuun. Liekö yhtyeen leirissä tultu samaan päätelmään, sillä tuore live-EP koostuu pitkälti juuri kyseisn albumin materiaalista.

Nostan yhä valokeilaan vahvan bändisoundin ja napakan yhteensoiton, joka on parhaimmillaan liki maagista kuunneltavaa. Kesän 2025 sinkkubiisi Son oli syksyllä 2025 Airi´sin uusin julkaisu, kun ryhmä äänitti keikkojaan. Son sekä EP:n sulkeva tunnelmapala Fond ovat kelpo esimerkkejä rennommasta kuljettelusta, jossa spektrin laajuus käännetään hyödyksi. Rokimpaa rutistelua tarjoaa tuhdimmin groovaava Spring ja asiaankuuluvaa räkäisyyttä soundien reunoille saadaan, kun Pray pääsee kunnolla pöllyttämään paikkoja. Kitararockissa vaaran tunteesta ja lievästä ylinopeudesta ei sakkoja ropise, minkä Airi´skin on oivaltanut Erja Lyytistä kiertueella lämmitellessään.

Olin alkuun lievästi epäileväinen, kun Airi´sin EP paljastui ’pelkäksi livelevyksi’. Keikkaversiot biiseistä pesevät kuitenkin studiossa saavutetut pisteet kuusi-nolla, joten julkaisu on perusteltu. Nyt kun tuo energia saataisiin vielä tallennettua studiossakin seuraavan sessio koittaessa…

Mika Roth

Dying: The House Always Wins

Dying on suoran kuvaava ja simppeli otsikko, jonka takaa löytyy tällä hetkellä duo-muodossa toimiva yhtye. Hardcoren ja raskaan metallin välimaastossa operoiva kaksikko heittää alleviivaavan rohkeasti NYHC-termin kehään ja vaikutteiksi nimetään mm. ison omenan Madball, sekä Amerikan toiselta rannalta kotoisin olevan Terrorin.

Tekijöillä on kokemusta bänditoiminnasta jo toisaalta, mutta Dying-projektin kanssa haluttiin sukeltaa vanhan koulukunnan tikkuisempaan ja vaarallisempaan laitaan. Niinpä materiaalia ei ole hinkattu pilalle tai tuotettu puhki, vaan ennemminkin pinnassa ovat demomaiset rosot ja säröt. Valinta on rohkea, mutta osoittautuu viisaaksi siirroksi. Ykkösnyrkiksi jo muutaman pyöräytyksen jälkeen nouseva The Warrior tutisuttaa puntteja kunnolla, eikä elokuinen sinkkubiisi ja EP:n avaaja One Chance kärsi liiaksi esikuvista. Vaikka ne kyllä puskevatkin aika selkeästi vielä lävitse. Esikoisen mustin piste Bitter Hate likistää myös lupaavasti, vaikka tuntuu samaan aikaan jotenkin pidättelevän osiaan. Tuo jännite tuo kyllä ovelaa sivuvetoa, mutta NYHC-hengessä paikat olisi voinut kertaalleen myös räjäyttää ihan taivaan tuuliin.

EP on jykevä avaus. Ysärin ja nollaluvun raskaslaita ovat tekijöille rakkaita, minkä lisäksi tällaiselle tough guy hardcorelle löytyy tilausta myös New Yorkista itään. Siispä jalostamaan ja rankentamaan rohkeasti lisää.

Mika Roth

Janne Kuu: Ensimmäiset demot

Yllätyin kun lähdin tutkimaan Janne Kuun aiempaa julkaisuhistoriaa. Laskujeni mukaan artistilta on ilmestynyt 16 sinkkua, mutta ainuttakaan niistä ei tältä EP:ltä löydy. Sen sijaan Kuu palaa ensimmäisten demojensa ja noin 15–20 vuoden päähän. Kovalevyltä löytyneet biisit on hiottu ja päivitetty kuntoon, ja tässä ne nyt ovat: Ensimmäiset demot.

Monesti todettu viisaus on, että alun demot ovat parhaita. Kuun tapauksessa demot eivät ole ainakaan heikoimpia lenkkejä tuotannossa, jos nyt tekstien saralla pieni naiivius hetkittäin vaivaakin. Kitararockin laveaa tietä kurvaileva Kahden tähden galaksi polttaa korkeaoktaanista rokkilientä ja viskaa peliin komeaa David Gilmour -kitarasooloa. Ankkuribiisi Takas Pirkkalaan vinkkaa muhealla kitarasoundillaan puolestaan lukkarinrakkaudesta Dire Straitsin suuntiin, ison ja silti intiimin soundin sulkiessa kuulijan syliinsä. Kaunis on myös tavallaan omasta kömpelyydestään supervoiman kääntänyt Rakastan sua nyt, joka kiteyttää puhtaan tunteen lämpimäksi säteeksi.

Muiden eteen asettuu kuitenkin leveässä haara-asennossa Rambo keittiössä, jonka rapea kitararock ja riitaisan rakkauden tarina eivät yleisöä kosiskele. Jäljet vaikuttajiin on nytkin helppo kartoittaa, eikä niitä ole sen kummemmin peitelty. Miksi toisaalta olisikaan, sillä EP:n voima on nimenomaan rehti suoruus ja menneiden kronikointi. Ei artistin parhaita biisejä ehkä, muttei heikompiakaan.

Mika Roth

Julian Faith: I Need Your Love / Sleeping Alexandria

Puoli vuotta sitten elektroartisti Julian Faith tuli ja pyyhkäisi mallikkaalla Turbo Raver EP:llä elektrotanssilattiat sileiksi. Uudella tuplasinkulla Faith luottaa kaksiteräiseen miekkaan, jonka toinen puoli on nopeasti biittejä halkova ja toinen taas huomattavasti hitaammissa kaarissa tunnelmaa leikkaava.

A-puolen I Need Your Love antaa biittien paukkua ja nopeusmittarin neulan hakata reilusti kaakkoa. Tempo jyskyttää happy hardcoren kurottaessa hiki otsalla kohti euforian pumpulisia yläpilviä. Soundeissa on häpeilemätöntä ysärin dancea, korkealle kipuavien vokaalien iskeytyessä peilikattoon kerran toisensa jälkeen. Huippujen välissä ehditään silti maalailla laajempaakin tasankoa, koska muuten vuoristoratamaiset nousut eivät tietenkään tuntuisi yhtä kovilta. Kertsi ja kahva edellä mennään niin että kimalle vain pöllyää.

B-puolen Sleeping Alexandria tipauttaa vauhdin melkein puoleen ja mittaakin kertyy 50 pinnaa lisää. Kasvanut tila täyttyy maalailevan kauniista ja lohdullisen öisistä tunnelmista, joissa koskettimien kilahdukset ja äänten kaiut ovat kaikki tärkeitä palasia. Alla kulkee svengaavan groovaava kuvio, jota ei paisuteta yli äyräidensä ja näin kaava toimii osiaan paremmin. Kaksi erilaista biisiä, kaksi erilaista maalia kirjoissani.

Mika Roth

Kaihon Lapset: Maailmanlopun bileet

90-luvun hengessä stoner rockia, grungea sekä alternative metalia yhdistelevä tamperelainen Kaihon Lapset on julkaissut aiemmin pari EP:tä ja sinkkua, mutta ne eivät osuneet kohdalleni. Olisin kyllä moisen muistanut, sillä olen erittäin kova Alice In Chains -fani ja Kaihon Lapset liikkuu mielestäni jo vaarallisen liki seattlelaisten tonttia.

Lähdetään liikkeelle positiivisista osista. Maailmanlopun bileet -kappale ei ole otsikoltaan positiivisin tapaus, mutta ihmiskunnan nykymeininkiä rakentavasti kritisoiva biisi on puhdas ässä. Eikä edes iso mitta tuota ongelmia bändin jyskyttäessä villiintyneen junan tavoin. Tuskasta itselleen jonkinlaista päähinettä työstävä Alakerran hyypiö puraisee venytettyine ”Jee-eee”-vaikerruksineen, joiden kaverina rapsakka kitara raastaa ja rytmiryhmä junttaa. Tummuus on nyanssien taitolaji ja jatkuvaa tasapainon etsimistä, missä metallisempi avausraita Ne myy pelkoa ei onnistu yhtä ansiokkaasti. Sisäisten äänten kanssa kärvistelevä Pitkäniemikamaa pelaa hulluuskorttinsa puhki jo parissa kuuntelussa.

Kaihon Lapset omaa soundin, joka sitoo yhtyettä ehkä tarpeettomankin tiukasti toiseen aikaan ja paikkaan. En kuitenkaan voi olla huomiomatta paria mehukasta onnistumista, joten puristelua kannattaa jatkaa – mahdollisesti hieman pidemmälle jalostettuna ja persoonallisemmille kaarille taottuna.

Mika Roth

Lassi KANG: Please, Take me to the Deep / We Drift Forever

Lassi KANG julkaisee debyyttituplasinkun, mutta tekijä on jo monessa pop- ja rock-liemessä aiemmin ollut ylivieskalais-oululais-luxemburgilainen muusikko. Vieraille maille muuton myötä artisti ryhtyi ensi kertaa luomaan musiikkia täysin itsekseen ja päätyi samalla äänittämään luomuksensa. Näin sai alkunsa Lassi KANG.

Esikoisen kaksi kappaletta ovat synavetoista poppia, jonka juuristo leviää 80-luvun suurten tekijöiden ja pioneerien suuntaan. Brittibändeiltä aika suoraan soundaava A-puoli Please, Take me to the Deep rakentaa mystistä fiilistä, jota Twilight Zone -teksti alleviivaa. Tuntemattoman uhka voidaan tietysti tulkita miten milloinkin, mutta supertarttuva kertosäe ei jätä tippaakaan tulkinnanvaraa. Loppupuolelle loihditaan Depeche Mode -henkistä maalailua, eli kaikki pelaa. KANG tietää taatusti kenen jäljissä kulkee.

B-puolen We Drift Forever sai pohtimaan 2001: A Space Odyssey -elokuvaa. Ei niinkään soundiensa kuin tekstinsä myötä. Mitä astronautti David Bowmanille tapahtui Jupiterin kiertoradalta löytyneen monoliitin luona? Kubrickin elokuva ei mysteeriä juuri availe, mutta We Drift Forever voisi hitaine kulkuineen olla yksi mahdollisuus. Biisin outo tunnelma ja vääntyneet äänet eivät leijuiluaan selitä, vaan ainoastaan ovat ja kiehtovat mielikuvitusta. Sci-fin henki on mielestäni väkevänä läsnä.

Mika Roth

MTVKID: Far From It

Amerikkalainen powerpopahtava särökitararock on itsessään käsite. Tiedättehän sellaiset isot, isot melodiat ja taivaat räjäyttävät kertosäkeet. MTVKID on helsinkiläinen rockyhtye, mutta soundin perusteella minulle olisi voitu myydä oikeastaan mitä tahansa. Niin selkeästä ja vahvasta soundista on kyse, että voihan Weezer.

Nyt kun tuli Rivers Cuomonkin bändi mainittua voidaan todeta, että I’ve Got Nothing to Say to Make You Stay on yksi parhaista kohdalleni osuneista kitarapoprock-kappaleista vähään aikaan. Eihän rallissa mitään mullistavaa ole, mutta ai että kun melodiakoukku vie mennessään. Nopeammin juokseva Fight Back kiepauttaa blinkykskasikakkoset ja tekee 143 sekunnissa itsestään hitin, suotta vastustat kertosäettä nytkään. Ja eihän elo silkkaa rullalaudalla auringonpaisteissa puistossa kolistelua ole, minkä slovariankkuri Don’t Let Go osoittaa. Tiedän vallan mainiosti mistä naruista tässä vedetään ja silti huomaan tanssivani marionetin lailla. Hyvä biisi on aina hyvä biisi, on se vaatetettu miten tahansa.

MTVKID saa taatusti kuraa niskaan tunnistettavasta soundista, mutta kun EP aukeaa Yeah Yeah -ässällä – joka ei ole edes kovin numero – niin turha on urputtaa. Paketin viimeistelee rankinta murinakitaraa tiskiin lyövä CA$H, jolla melodisuus ja kerrostetut vokaalit pelaavat täydellisyyttä hipoen, tietysti.

Mika Roth

Perkeet: Tanssii nurmikolla
Ya Ya Records & Gigs

Perkeet päätyvät usein bioastiaan, mutta nyt kannattaa olla leikkuulaudalla tarkempi. Tamperelais-nokialainen yhtye soittaa näet nätisti rullaavaa kitarapoprockia, joka viimeistellään askarruttavan kulmikkailla teksteillä. Toinen EP yhtä monessa vuodessa pitää sisällään neljä raitaa, joista jokainen tuo esiin jotain erilaista ryhmän musiikin sisuksista.

Sinkkuja bändi ei vaikuta julkaisevan, mutta jos olisin päättämässä moisesta toiminnasta, niin Diana Ross saattaisi hyvinkin päätyä ensimmäiseksi nostokseni. Lämpimän mukavasti rullaava raita luottaa melodiansa voimaan ja pyörähtelee sen ympärillä itsevarmoin liikkein. Teksteissä yhtye ei vaikeaselkoisuutta kavahda, mutta ei toisaalta myöskään luota outouteen kaiken ylittävänä voimana. Outorockin perinteistä kumpuava Psykedelian sikiökalvo on toki kummallinen siirto, mutta edes nyt yhtye ei riko taikaa ja kompassiaan. Jenkkimäisempää soundia ja ysäristä terää heilutteleva Kusipää saattaisi myös soida kaupallisilla taajuuksilla taajaan, ellei tekstin terävyys olisi pakasta vedetyn fileerausveitsen luokkaa.

Perkeet tanssii nurmikollaan kadehdittavan vapaina ja askarruttavin kuvioin. Tekemisessä on levotonta huolettomuutta ja juuri sopivan yksinkertaiseksi oksittua monimuotoisuutta, jotta muodot yhä kiinnostavat ja esille jätetyt mysteerilangat haluaa keriä kokoon. Lisäpinnat soundeista ja tuotannon laadukkuudesta.

Mika Roth

Robin Aro: Part of that Energy

Indiepopin ja elektrorockin liitto jatkaa kukoistamistaan Robin Aron uudella tuplasinkulla. Ahkerasti materiaalia luova artisti lupaili keväisessä haastattelussa jatkoa vielä kuluvan vuoden aikana ja näin onnekkaasti myös kävi. Vocoder on saanut luovuttaa tilaa sähkökitaralle, mutta päälinjat ovat tutut.

A-puolen Make me feel part of that energy on pyöreän melodinen pop-kaunokki, jonka tukijalat ovat säkeistön aaltoileva kulku, kertosäkeen korkeampi tasanne, sekä kaiken tuokioksi pysäyttävä ovela väliosa. Soundeissa päivänpaiste siivilöityy jälleen lievän usvan lävitse, mutta jaksaa silti loistaa kasvoille asti. Alun energinen ote sai ensin odottamaan jotain muuta, mutta ollaan tyytyväisiä näinkin. B-puolen Echo that guides me back home on rytmikeskeisempi ja matalammalle asettuva kappale, jonka salatumpi sydän vaati enemmän huomiota, oikeastaan täydellistä keskittymistä. Näennäisen simppelin pinnan alta paljastui jälleen monisyinen rakenne, joita koskettimilla luodut kudokset – kenties ne kotiin ohjaavat kaiut – luovat.

Erittäin elektronisten vaiheiden jälkeen Aro tuntuu kääntyneen vaihteeksi asteen pari lähemmäs kitarapopin osia, joissa elektronisuus on lisuke ytimen sijaan. Pidän erityisesti tuplasinkun kosketinsoundeista, jotka luovat retroa henkeä ja jotenkin miellyttävän analogiselta tuntuvaa lämpöä. Tunnen energian.

Mika Roth

Rütmi-sepot: Synkkiä suunnitelmia

Miten en olekaan aiemmin älynnyt, että Rütmi-sepot on sama asia kuin 00- ja 10-luvuilla toiminut Au Pair? Onneksi totuus paljastui, kun uuden bändin toinen EP julkaistiin. Aiemman ryhmän tiimoilta puhuttiin edistyksellisestä punkista, mutta yhtye ei tuolloin oikein saanut kahjouttaan toimimaan lupausten mukaisesti.

Toisen kierroksen toinen kierros pyörii mustan aukon ympärillä, imeytymättä rajan yli. Outous survotaan kurkusta alas EP:n korkkaavalla Terapeutille-sinkulla, joka ottaa ehkä kantaa ajan henkeen, tai vain venkoilee. Bändi soittaa tiukan rapeaa rockia, vokalisti häröillee keulilla ja kitara/koskettimet-akseli vastaa huutoihin virkistävän vaihtelevasti. Rytmipuolella soitossa on hetkittäin liki motorikmaista tarkkuutta, jota tosin osataan svengauttaa jouhevan sopivasti sijoiltaan. Maailman söpöin tyttö laukkaa westernmäisissä kulisseissa ja Harakka nykii uuden aallon, tai oikeammin no-waven hengessä. Se on liian vanha sulle tietää taatusti olevansa turha rallattelu, josta kasvaa kuitenkin oleellinen osa EP:n suurempaa rakkausteemaa. Rakkaushan on taistelukenttä ja sotatanner täynnä ansoja, jonne palataan silti tasaisesti.

Tämä on viihdyttävä ja parhaimmillaan hauska EP, joka tosin edelleen jatkaa tutuilla ’melkein vaan ei ihan’ -linjoilla. Melkein Kuolleet intiaanit ja liki Siekkareita, mutta vielä jää kuilua kurottavaksi.

Mika Roth

Scene Queen: METALICIOUS
Hopeless Records

Scene Queen on mielenkiintoinen tapaus ja erityisen tyylisuunnan edustaja. En muista aiemmin törmänneeni bimbocoreen, mutta tässä sitä nyt olisi seitsemän raidan ja reilun 17 minuutin edestä. Tutkitaan pinkihtävää ja punkahtavaa skeneä tarkemmin.

Jos olisin joutunut sokkona vastaamaan mitä kuulen, olisin aluksi kaiketi sanonut: amerikkalaista metalcorea. Raskain laita on tiukkaa möyrintää, mutta kuvaa pirstoo ja koristaa toistuvasti siihen ilmestyvät dancepop-elementit. Vaikutelma on sekava, mikä lienee tarkoituskin. Helmikuinen kärkisinkku Manicure viskaa raprockin, deathcoren ja popin myllyyn, mutta mielestäni kakkossinkku Tracksuit puree kovemmin. Popin koukut ovat terävämmät, melodiakulku uhkuu vaaraa ja rokkaava metalli painaa talla laudassa. Left to Sufferin kanssa esitetty nimibiisi sulkee EP:n tiukan nousujohteisesti, kun turboahdettua deathcorea ja nykivää metalcorea sidotaan toisiinsa hyperpopin kimaltelevilla piikkilangoilla.

Scene Queen, eli Hannah Collins, ajaa alati musiikin äärirajoille ja räjäyttää pinkit posautuspommit kimallesateella kovien tekstien ylle. Kukin kuulee sanat miten haluaa, mutta feministiset elementit ovat läsnä, samoin nykymaailman moninaiset ongelmat. Kuinka naisen ’pitäisi olla’, pohtii Manicure ja ns. normaalin elämän kulisseja isketään muuallakin lekalla alas. Bimbosta en niin tiedä, mutta coressa kyllä löytyy.

Mika Roth

Tumppi Varonen & Problems?: 070956
Stupido Records

Historiaa piisaa, mutta siihen ei tarvitse turvata, sillä Tumppi Varonen & Problems? jatkaa vahvaa tekemistä tässä ajassa. Varoselle naksahti matkamittariin jo täydet seitsemän vuosikymmentä, minkä kunniaksi tehdään tietysti lisää musiikkia. Kahdelle raidalle kaveriksi on saatu Pelle Miljoona, mikä takaa kunnon lisäväännöt.

12” EP sisältää kaksi rallia per puoli. A-puolen avaajaksi on sijoitettu syrjäseutujen puolesta kantaa ottava Syrjäkylä, jolla napakka rokkisoundi hakkaa mallikkaasti. Tumpin kanssa vokaaliosuuden jakaa Pelle ja rämisevä soundi heijastelee syrjäkylän ihmispolojen elämää, joilla ei vallan keskuksista katsottuna ole kummoistakaan arvoa. Samassa hengessä suomirockin ja punkrockin rajamailla mellastaa B-puolen korkkaava Meitä viedään taas, jolla svengipitoisuus kohoaa. Lyriikoissa lentelee teräviä tikkoja ja vokaaleissa vetoapua antaa taas Pelle. Elo ei ole helppoa, vaikka oltaisiin kuinka maailman onnellisin kansa.

Teksteiltään tummempien juonteiden kavereiksi on saatu kaksi erilaista kauniimpaa sukupuolta ylistävää rallia. Prinsessan kertosäe ylistää valon tuojaa, heittäen kehään myös rauhaisan väliosan ja komeat lauluharmoniat. Pin Up Nainen lipsahtaa fantasian puolelle, kun täydellistä kaunokaista palvotaan. Eivät mitään mestariteoksia ehkä, mutta tuovat tallenteelle kepeyttä. Ikää on, mutta se ei paina.

Mika Roth

VIITALA: Anna mä meen
Lakee Music

Moni haluaisi kirjoittaa suomipopin ja suomirockin uusia lukuja, mutta harvalla riittävät hartiat moiseen. Muutaman vuoden ikäinen VIITALA omaa mielestäni mahdollisuuksia. Todisteeksi laulaja-lauluntekijä Sami Viitala ja lauluntekijä-tuottaja Arttu Volanto esittelevät tulevan toisen pitkäsoittonsa materiaalia tasokkaalla EP-levyllä.

EP:n kolme raitaa ovat kolme erilaista kohtausta, jotka saattavat olla peräisin jopa samasta tarinasta. Nimikappale Anna mä meen käsittelee karille päätynyttä rakkautta. Enää tarvitaan viimeinen lause ja lopun summaus, jonka jälkeen uusi aika voi vasta käynnistyä. Luotan et sä jäät pelkää puolestaan kauhuissaan rakkauden päättyvän. Sydän on avattu ja kaikki pistetty peliin, jolloin myös mahdollinen kipu on suurin. Viileän hiljainen poprock-balladi on sopiva muoto kummallekin biisille, synien ja soitinten maalaillessa taivaanrantoja, ja efektien ympäröidessä vokaaleja. Sametinsininen yö on outo pakofantasia myyttisen Amerikan ja nuoren Springsteenin hengessä, joka voi tapahtua vain sinisessä yössä. Elokuvamaisuus vahvistuu rautalankamaisista kitaroista, rockin muuntuessa asteen rouheammaksi.

Kolme raitaa ja kolme erilaista onnistumista. Tarina ei kerro löytyvätkö kaikki biisit myös pitkäsoitolta, mutta kuten todettua: jo näiden näyttöjen perusteella luvassa on melkoinen albumi.

Mika Roth

Zero Nine: Dreaming
Palabell Records

Raskaampaa rockia pian jo täydet viisi vuosikymmentä veivannut kuusamolainen Zero Nine ei ole juuri meuhkannut studion puolella sitten 17 vuoden takaisen IX-albumin. Nyt hiljaisuus on murtunut ja tuplasinkun puolet edustavat hyvin erilaisia sektoreita yhtyeen soundikentässä.

Alussa oli raskas rock, jossa punkin räyhä ja vanhemman bluesrockin kitka iskivät toverillisesti toisistaan kipinää. B-puoleksi päätynyt Shake Off The Hound puraisee kiukkuisen rakin voimalla ja junttaava kierto toi mieleen niin ikään jostain tiensä nuoruuden lähteille löytäneen Alice Cooperin paluun, siis legendaarisen yhtyeen, ei sen show-rokkarin. Svengaava B-puoli taisi varastaa kohdallani show’n, sillä A-puolen iso rockballadi Dreaming ei vain osu yhtä maukkaasti haarukkaani. Tuon perään on kuitenkin todettava, ettei Zero Nine ole kuulostanut näin muhevalle pitkään aikaan. Kepan äänessä soi kulunut aika, mutta jalostavana ja korostavana voimana. Eikä yhtye hätiköi kummankaan puolen kanssa. Balladilla saadaan suolaista tippaa silmäkulmaan ja alkuvoimaisesti veivatessa häntä piiskaa villisti.

Zero Nine on saanut aikojen saatossa niskaansa monenlaista viittaa, mutta nyt yhtye kuulostaa vain itseltään. Olipas nollaysiä ikävä, enemmänkin kuin ymmärsinkään. Siispä lisää herkkua unelmoin minä.

Mika Roth

Äpärät: Kun maailma palaa

Tämä ei varsinaisesti ole täysin uutta musiikkia, mutta menkööt. Seinäjoella 80-luvun alkuhämärissä perustettu hardcore- ja punklegenda Äpärät on bändi historialla. Nyt menneisyyttä on kaiveltu ja ryhmä esittää kolmen uuden rallin kavereiksi kaksi Propaganda Recordsin Hardcore ’83 -kokoelmalevyllä kuultu viisua, jotka ovat ikääntyneet hyvin.

Peli avataan reippaasti hanat ja pellit auki, Kun maailma palaa ja vapahtajankaan paluu ei auta. Ihminen on näet ehtinyt jo luoda helvetin ympärilleen. Kiekon pisin raita kantaa raskaat rakenteensa ja tiukan huutonsa kunnialla. Toisena soiva N.Y.T. tuuttaa entistä kovempaa hardcorea pintaan, mutta konkarit eivät suinkaan aja itseään jyrkänteeltä alas ylinopeudella. Prässin annetaan sen sijaan jopa hetkeksi hellittää väliosan muodossa, minkä jälkeen loppusuora tuntuu tietysti vielä sitäkin raastavammalta. Harhaa kopsahtaa sen sijaan mielestäni puolihutina pusikkoon.

Äpärät on siinä iässä, että esirippu voidaan vetää eteen koska vain. Tuossa valossa ryhmän ensimmäisten biisien joukossa aikoinaan syntyneet Vittuvanhemmat ja Viina ovat oiva tapa sulkea EP. Kappaleet on äänitetty uudelleen, mutta niitä ei ole sen kummemmin preparoitu. Ja miksi toisaalta olisi, sillä alkuvoimainen angsti välittyy edelleen ja tekstiin on saatettu löytää tässä välissä uutta kulmaakin. Punk!

Mika Roth

Angry Adults / HOOK: Split

Seiskatuumainen splittikiekko lämmittää aina sydäntä. Rouheaa punkrockia nopeammalla vaihdelaatikolla rutisteleva Angry Adults kävi itse asiassa reilu kolme vuotta sitten tutuksi nimenomaan seiskatuumaisellaan. Splitille bändi on saanut mahtumaan peräti neljä rallia, kun kokonaismittaa reväytykselle kertyy karvan yli neljä minuuttia.

Omia uusia numeroita ovat kaksi ensinnä kuultua, joihin myös keskityn enemmän. Lust for Punk peuhaa energisesti ja ramonesmainen kumparelasku sujuu yhtyeeltä rennon rehvakkaasti. Vokalistin ilmaisu antaa sanoille viimeisen piiskan sivalluksen. Heti perään soiva Odd Man Out parantaa melodista puristusta ja lähemmäs kahden minuutin mitta ei ole ainakaan ongelma. Splittikaveri HOOKin Full Head of Hair sujuu myös mallikkaasti ja sitten on se toinen coveri, johon palaan myöhemmin.

HOOKin osuus on todellisuudessa kahden biisin mittainen ja niistäkin toinen on vielä Angry Adults -coveri. Oma tsibale, eli Eating Shit, paikkaa kuitenkin mitä paikattavissa on. Kaartelevan kitaran, tarpeettoman helisevän taustan ja ’ihan ookoo’ luokan vokaalien summa petraantuu kuuntelukertojen myötä. Punkin ja grungen ruosteista rakoa kurotaan umpeen ja vauhtiin päästyään bändi on pääosin ykkösiskussaan, vaikka pellit korviin ottavatkin.

HOOKin versioima Angry Adultsin I’ll Be Here for You paljastaa suorastaan kaihoisaa puolta, jota ei onnistuta/pystytä peittämään edes syvään särövalliin. Kitarasoundi on ruvella ja rytmiryhmä paukuttaa kuin olisi kyljessä kiinni, mikä lasketaan plussaksi. Lisäpinnat kitarasoolosta, joka istuu täydentäen paikalleen.

Omien ja kaverilainojen lisäksi splitillä kuullaan kaksi Descendents-coveria. Angry Adultsin esittämä All pitää sisällään huudetun otsakkeensa. HOOKin näkemys No, All! -raidasta on sekunnin lyhyempi, eli vain viiden sekunnin mittainen rääkäisy ja rysäys. Olipas hauskaa, vai oliko? Niin.

Mika Roth

Lukukertoja: 202