Pienet

Pienet - Syyskuu 2026

07.09.2026

Aarniolampi: Kiertolainen

Aarniolampi on kaunis nimi, ihan sellainen progebändille sopiva. Otsikkoon sopivasti Turussa jokin aika sitten perustettu trio on nimenomaan progerockyhtye, joka lupaa tuoda 70-luvun progen pompöösin dramaattisuuden ja musiikillisen leikkimielen raikkaasti nykypäivään. Aikamoinen lause ja lupaus, vaan kuinka on lunastuksen kanssa?

Mitoista ei jää ainakaan kiinni, sillä kolmen raidan EP on kestoltaan plus 26 minuuttinen progetrippi. Avausraita Kiertolainen on perinteisemmäksi mielletyn kitaraprogen aaltoilevaa juhlaa, kolmikon soiton kulkiessa rennon massiivisin vedoin. Toisena soiva Disko ei varsinaisesti manaa peilipalloa kattoon, mutta veikeä rytmi-ilottelu ja funkkaava basso pitävät mojo-pitoisuudet korkeina. Mukana on ripaus eksoottisuutta sekä toinen tulista rokkailua. Julkaisun sulkeva Hiekkalinna on joukon kerroksellisin, utuisin ja monella tapaa ’progein’ luku. Mittaa massiiviselle teokselle kertyy päälle 10 minuuttia, eikä omissa viidoissaan vaeltelevaa rakennelmaa voi syyttää ainakaan turhasta suoruudesta. Kitaran pitkät soolorimpsut ovat kuitenkin perusteltuja ja juuri kun niihin meinaa kyllästyä, kääntyy kiertorata vielä uuteen suuntaan.

Kiertolainen esittelee bändin, jonka rokkienergia ”saa rukoilijasirkatkin joraamaan” ja puhetta on myös keikoista. Lupaavalta vaikuttaa ja hartioita tuntuu riittävän, joten katsotaan mihin trion tie johtaa.

Mika Roth

Aavakaiku: Uumen

Olen ehkä liikaakin toitottanut, kuinka musiikissa vähemmän on monesti enemmän. Tamperelainen jazz-duo Aavakaiku vie kyseisen ajatuksen poikkeuksellisen pitkälle. Duo on jo lähtökohtaisesti luonut improvisoitua äänitaidetta elektronisilla ja akustisilla soittimilla, mutta Uumen on luotu käyttämällä vain tenorisaksofonia sekä Rhodes-sähköpianoa.

Soitinarsenaali on ankaran rajattu, mutta musiikkia on turha kutsua rajalliseksi. Improvisoidut instrumentaalit ovat luonteiltaan tummempia ja Mari Martikaisen saksofonin nuotit tuntuvat leijuvan höyhenten lailla, Turkka Vuorisen noukkiessa Rhodesilla varoen tukinuotteja. Nähtävästi vahvistimen avulla ääniä myös venytetään ja tilaa on lopulta hiljaisuuden äärelle asti. Alhon kaunis maalailu lipuu unen pinnoilla painotta, kun taas Koi on levottomampi ja kuumeisempi äänten kimppu. Tunnelma vaihtuu silmänräpäyksessä soitinten reagoidessa toisiinsa – ja toisinaan sivuuttaessa toisensa. Tekemistä leimaa raikas ainutkertaisuus, kun seuraavaa käännöstä, muunnosta ja sykkyrää on mahdoton ennustaa.

Improvisoidussa äänitaiteessa kaikki on kiinni kiinnostavuudesta sekä innovatiivisuudesta. Kuulijaa ei tule turruttaa äänten sekamelskalla, mutta toisaalta huomio olisi hyvää pitää kiinnitettynä johonkin. Aavakaiku onnistuu koitoksessaan mielestäni vähintään kahdesti, ehkä jopa kolmesti. Jokaisella osalla on paikkansa.

Mika Roth

Arpavarkaat: Syvään siniseen

Arpavarkaat on nimenä sitä luokkaa, että mielessä vilisevät jännät hahmot ja hahmotelmat. Lievästi häijyn nimen takaa paljastuu akustinen folk rock -yhtye, jonka musiikissa korostuvat monipuolisuus, sovitukset, improvisaatio sekä reipas tekemisen meininki. Tai noin toisaalla luvattiin. Uuden EP:n kohdalla totuus paljastui moninaisemmaksi ja syvemmän siniseksi.

Avauksena soiva nimikappale Syvään siniseen on vedellisiä vertauksia vilisevä tarina sielultaan tuuliajolle päätyneestä kertojasta, joka kuitenkin haluaisi löytää jostain tukevan rantakallion jalkojensa alle. Tai näin tulkitsin itse melankolista ja hiljaisesti soitettua kappaletta, jonka äänekkäin elementti on sielukkaan väkevä ja haasteisiin vastaava laulu. Musta mieli lähtee pianolla ja jousilla svengaamaan 70-lukulaisella groovella, yllättävien taustalaulujen tuodessa onnistuneesti draamaa ja lattarivibaa iholle. Aineksissa riittää kontrastia, mutta jännite käännetään rakentavaksi voimaksi. Toiveikkaampaa kaihoa ja positiivisempaa melankoliaa kartoitetaan Puolitiehen vastaan -maalailulla, jolla pianon, jousien sekä vähäeleisesti naputtelevien rytmien kudos kasvaa jälleen elokuvamaisiin mittoihin.

Syvään siniseen käsittelee kolmesta kulmasta tavallisen elämän erilaisia haasteita. Tarinat eivät ole suuren suuria, vain ihmisen kokoisia, ja silti kokonaisten maailmoiden mittaisia. Kaunista, herkkää ja puhuttelevaa.

Mika Roth

Business City: Ei naamaa ei juttuu
Alakulttuuritalo

Koosteen tuhdeinta teknojunttaa paaluttaa Business City, jonka tuore tuplasinkku porautuu asian ytimeen – ja sieltä vielä suoraan lävitse. Saatesanoissa kerrotaan happoteknobändin keikkailleen ympäri Härmää, vauhdin vain kiihtyessä niin estradilla kuin sen edessäkin.

A-puolen tiukka groovepala Ei naamaa ei juttuu lähestyy kohdettaan hitaammin, vaanivammin, selkäevän vain juuri ja juuri noustessa vedenpinnan yläpuolelle. 141 sekuntiin saadaan mahtumaan otsikon rivi aika moneen kertaan, vinkuvien soundien noustessa ja laskiessa taustalla. Tiiviiksi dumpattu rakenne kestää hädin tuskin painolastinsa, mutta puristus ei tapa biisiä – aivan. B-puoleksi sijoitettu Projekti Ultra (Hypermuki Tattispeed Remix) on klassikoksi nimetyn raidan tuhdimpi ja nopeampi remix, jonka turboahdettu kiihdytys jatkuu lähemmäs neljä minuuttia. Ihme kyllä biisi ei hajoa, eikä edes säröile pahemmin. Soundin tylyydessä on keskieurooppalaista EBM-koulukuntaa, ruuvien kiertyessä hitaasti ja armottomasti. Äänivalli nousee melkoiseksi, mutta viimeinen raja ei rikkoudu, eikä formula aja radalta ulos.

Business City ei tekemisiään selittele, vaan antaa biittien ja elektrovallien hoitaa puhumisen. Kesällä tuli luukutettua Lahti tarvitsee ydinaseen -sinkkua, jota suosittelen edelleen muillekin kuin faneille.

Mika Roth

Kami Mate: Kami Mate IV

Kami Maten neljännen EP:n julkaisu otti aikaa, mutta hyväähän kannattaa odottaa. Loogisesti nimetty Kami Mate IV liikkuu tutuilla kitarapoprockin teillä, soundien rouheuden ja pop-koukkujen tarttuvuuden kisaillessa leikkimielisesti. Erot mainioon Kami Mate III ja viitisen vuotta sitten bändisoundin kiteyttäneeseen Kami Mate II -kiekkoon ovat lähinnä pinnallisia. Avautuva maisema on siis tuttu, vaan kaikkea muuta kuin kapea.

Onnistunut startti on tärkeä, eikä leppoisan energisesti pomppiva Radio Olajardines petä. Yhtyeelle ominaisesti biisissä ehditään kääntyä eri paikoissa ja tiloissa, mutta punainen lanka pysyy tiukasti soittajien hyppysissä. Svengaavin palanen neljän raidan setissä on Simian Bus, jolla yhtye lähentelee uuden aallon mestareita onnistuneesti. Kyse on pienistä siirroista, mutta vaikutukset ovat huomattavia. Ronskimpaa garagesärökitaraa, paukkuvampia rumpuja ja hitusen punkahtavaakin vokalisointia kuullaan, kun Rock Egg viskaa EP:n kovimman murikan tantereeseen. Kami Maten tunnistaa kovimmankin pinnan alta, eikä edes ankkurina soiva I still find it boring, baby katoa surinoidensa sumuihin.

Angloamerikkalainen kitarapoprock on laaja universumi, jossa Kami Mate ei päädy usein aiemmilta seikkailuilta tuttuihin koordinaatteihin. Kasassa on jälleen valioluokan EP, joten olisiko jo albumin vuoro?

Mika Roth

Laura Kielo: Miltä kaupunki tuoksui

Elektropopin kokeellisen laidan ennakkoluuloton kokeilija Laura Kielo julkaisi tammikuussa melkoisen debyyttialbumin. Rajoja antaumuksellisesti koetellut Lara oli DIY-voimannäyte, eikä uusi EP ole ainakaan mitään vähemmän. Neljän raidan kokonaisuus kertoo yhden henkilön matkan niin fyysisesti kuin etenkin tunnetasolla, kun matka toiseen kaupunkiin johtaa lopulta eri tavoin uudenlaiseen maailmaan.

Avausraita Jälkeenpäin on eron rampauttaman sielun sydänveristä tuskaa, jossa ei juuri liputeta toivolla paremmasta huomisesta. Vääristyneet vokaalit ja taustan harvemmat isot aallot kertovat vetten olevan syviä ja arvaamattomia. Matkan toisessa päässä EP:n sulkeva Leikkipuistossa vastaa avauksen epävarmuuteen vakain askelin. Surut jäivät matkan varrelle, kertojan tietäessä kuka hän on ja mihin tie vie tyrskyjen päätyttyä. Ankkurin iloisen mukaansatempaava muoto ja suoraan etenevä rakenne ovat yksi osa kaavaa, tunteet ruotivan tekstin pyyhkiessä pöydän puhtaaksi.

Alun ja lopun välissä Kädet kronikoi kiirettä runomaisen lausunnan ja luonnosmaisten elektrolisien mosaiikilla, kun taas Tirinna rakentuu lähinnä karjalaiselta kuulostavalle kansanrunolaululle. Välinumerot kuvailevat matkan eri vaiheita, mutta tärkeintä on osasten rakentama kokonaisuus.

Mika Roth

Mai Lume: Kylmän puolen valta

Mai Lume valloitti modernilla metallilla maailmaani kesällä 2025, Kunnes kaaos taas koittaa -albumin päädyttyä käsiini. Esikoisen puristus ja hellittämätön levottomuus jäivät mieleen, joten EP:n tullessa vastaan arvelin jo pääpiirteissään suunnan. Eikä bändi petä, vaan antaa prässin painaa.

Avausraita Kylmän puolen valta ampuu kovilla kohti, melodisiakin partikkeleita haukanneen metallimyllyn jauhaessa päälle neljän ja puolen minuutin. Huomattavasti napakampaan muotoon mahtuu toisena soiva Jano, joka iskee monen mittarin neulan kaakkoon. Edes nyt yhtye ei hylkää täysin melodisuutta, vaan antaa deathin maun hiipiä suuhun ja tulkinnan perusteella seasta voi poimia lisäksi raskaan rockin ja rockmetallin osasia. Päättyvä tarina ahdistaa ja ahtaa aina vain enemmän niskaan, kunnes ankkurina soiva Rajatila päästää viimein paineen purkautumaan. Matka ylämäkeen on pitkä, mutta huipulta käsin EP:n koko voima vasta todella paljastuu. Eikä se ole vähäinen.

Kylmän puolen valta on teosmainen kokonaisuus, jonka viisi lukua ovat samaan aikaan sukua ja sangen erilaisia sisuksiltaan. Miltei seitsenminuuttinen keskiraita Patsaat nousee kaiken keskellä mustana, hitaampana ja vaikeasti tulkittavana. Tuskaisaa ja mustaa on, mutta silti myös armottoman energistä.

Mika Roth

Markiisi Ahonen: Virtahepo olohuoneessa

Ajat muuttuvat ja Markiisi Ahonenkin on musiikillisesti sangen erilaisessa paikassa kuin kuusi vuotta sitten. Tuolloin kuulin muistaakseni Markiisista viimeksi, ja silloin äänessä olivat lähinnä mies sekä akustinen kitara. Yllätys oli melkoisesti, kun arvioitavaksi saatu seiskatuumainen tuplasinkku tekee näin paljon eroa menneeseen.

Äänessä ovat edelleen mies & kitara, joiden uutena kaverina naksahtelee verkalleen rumpukone. Taustoja rakennetaan elektroakustisilla värkeillä. Syntetisaattoreita käytetään niukasti, mutta äänten elektronisia juuria ei myöskään piilotella. A-puolen Virtahepo olohuoneessa laahustaa vääristynein soundein, tekstin ruotiessa jumittumista, paikoilleen luutumista ja sen tuskallista ymmärtämistä. B-puolen Siivouspäivä siivoaa menneen maailman kaikkine kipuineen ja luurankoineen pois, mutta voiko vimmainen jynssäyskään vapauttaa ahdistuksesta? Tuskin, mutta klaustrofobinen biisi kertoo mielestäni ennemminkin tunnesyöverin imusta, joka heijastuu pakkomielteisenä siivousvimmana. Lopun elektrosyöksy alleviivaa ja ylitussaa tyylillä.

Tätä en nähnyt tulevaksi, mutta tervehdin Markiisi Ahosen uutta ja erilaista maailmaa. Saatesanojen mukaan pöytä on nyt putsattu, joten seuraavaksi tullee jotain muuta. Se onkin mielenkiinnoista, sillä Ahonen tuli näin tekemällä vapauttaneeksi itsensä niin menneen luurangoista, kuin huomisen tietä tukkineista virtahevoista.

Mika Roth

Massali: Meidän välinen salaisuus
Suhina Records

Massalin kevät painui kasaan, kun vaikea masennusjakso iski rapveteraanin päälle. Tuttuun tapaan herra on kuitenkin ollut erittäin monessa alkuvuoden suomirap-työssä mukana, eli tuleen ei ole jääty makaamaan. Kuuden raidan mittainen EP pitää ymmärtääkseni sisällään ainoastaan yhden näytteen vuoden sankasta sinkkuparvesta.

Leuka on rinnassa, mutta ei Massalia vielä ole lyöty kanveesiin. Tummasävyinen ja vääristynein soundein huojuva Luulot pois heijastaa päänsisäisten vaikeuksien mehiläispesää. Tyhjiö kysyy suoraan peilikuvalta, että onko koko tekemisessä enää pointtia. Piano ja kitkerät sanat, eikä enempää tarvita. Tarttuvampaa biittiä ja energisempää räppiä kehään heittää Harmaannuttaja, joka yhdessä Itkettää -tunnelmoinnin kanssa edustaa kirjoissani EP:n voimallisinta laitaa. Teksteissä käsitellään asioita kuten ne ovat, ilman tarpeetonta traagisuudessa piehtarointia ja kurjuutta korostamatta. Joskus tilanteet vain tulevat päälle, eikä ihminen ole yllättävimmissä käänteissä kuin matkustaja junansa kyydissä.

Biitit työstäneet DJ J-Versus ja Mvsno ovat jättäneet teksteille tilaa, jälkimmäisen vastatessa lisäksi EP:n jälkituotannosta. Massali ei yllättäen ole ottanut ketään kaveriksi sanailemaan, joten räpit kajahtavat yhdestä suusta. Ehkä sen pitikin käydä näin, koska kompromissit eivät sopisi tähän kuvaan.

Mika Roth

Meriranta: Kylmät sormet

Meriranta on kotimainen artisti, joka on ollut aiemmin monessa mukana. Meriranta-sooloprojektin alla musiikki on suomenkielistä ja orgaanisuutta korostavaa indie rockia, jota värittää tuotannon juureva modernius. Arvioitavaksi saatiin rajatun painoksen C-kasetti, jolla nimikappaleen lisäksi kuullaan myös erittäin ansiokas bonusraita.

Kylmät sormet on biisikaksikosta uuden aallon hengessä rockimpi ja tikkuisemmaksi jätetty. Rytmi paukahtelee korostetun kovasti, kevyesti efektoitujen ja vääristyneiden vokaalien purressa. Lyriikat ovat lähinnä nopeaa runoutta, eikä tilanne selkene täysin. Taustan koskettimet ovat äänikentän merkittävin lisä, vaikka rytmipuoleltakin haastetta lentää. Bonusraita Aura upgrade on kuin painajainen, jossa kertoja on robottimainen, sieluttomaksi ja tarkoituksettomaksi itsensä kokeva olento. Hän kaipaa kuitenkin kipinää sisäänsä ja elektronisesti väritetyn äänikentän myötä kumma musta satu aukenee jatkuvasti. Mitä tehdä, kun sydämen tilalla on tyhjyyttä ja syke muistuttaa enemmän tulostimen raksutusta kuin orgaanista rytmiä.

Kaksi erilaista ja kiinnostavaa kappaletta ovat huomionarvoinen pelinavaus. Meriranta kietoutuu samaan aikaan mystisyyden lepattaviin viittoihin ja tuntuu avaavan kaiken kuulijan eteen. Soundien hienovaraisuus ja niitä kuorruttava rosoisuus pelaavat hienosti yhteen, Merirannan avatessa päiväkirjamaisia kohtauksia.

Mika Roth

Paroni von Samuelsson: minuuttibiisit

On se hyvä, että johonkin voi luottaa. Ties kuinka mones Paroni von Samuelsson -julkaisu on kymmenen raidan ja reilun kymmenen minuutin mittainen lofi-trippi. Eli marginaalisesta luonnosmaisuudesta supervoiman itselleen luonut artisti jatkaa täsmälleen samalla linjalla, mistä häntä voi syyttää/kiittää julkaisu toisensa jälkeen.

Onko kaikki siis saman tutun vanhan toistoa? Ei nyt niinkään, sillä tällä erää Paroni on asettanut itselleen rajaksi minuutin. Rajaa tai rimaa ei ole kuitenkaan tehty takoraudasta, joten EP:llä koetaan jopa kuuden sekunnin ylitys ja noin sekunnin mittainen alitus. Rajoite on myös innoite, sekä parhaimmillaan voimavara. Villisti kaahaava vain kutsutuille pamahtaa seinästä läpi, ja instrumentaalina lasketeltu von Bremen nach Kiel -krautrokkailu puristaa loputkin newtonit pois kuleksimasta. Eikä nopeuskaan ole automaattinen, sillä Rosa Ibert ehtii suorastaan tunnelmoida ja grungemellastusta muistuttava harmaassa kaupungissa venyttää 63 sekunnista kasvukertomusta muistuttavan räyhäsynkistelyn.

minuuttibiisit on taattua von Samuelssonia, alternative rockin soidessa matalateknisin soundein. Teksteissä on kuitenkin teriä, pointteja, sekä hauskoiksikin tulkittavia sohaisuja. balladi prokrastinaatiosta purkaa turhautumista ja laulu seesteisyydestä lupaa elon rappukäytävässä kolistelun jatkuvan.

Mika Roth

Saaramaija Zorawski: Metsänpeitto / Tule tule
Kuohu Records

Saaramaija Zorawski julkaisi ensimmäisenä pandemiakeväänä BIRTH-albumin, jolla artisti ajoi folkpopin ilmavuutta ja kokeiluhenkisyyttä äärirajoille. Arvokas albumi jäi mielestäni osin vaikeiden aikojen jalkoihin, mutta ainakin itse muistan sen yhä lämmöllä.

Miltei kuusi vuotta myöhemmin Zorawski katkaisi hiljaisuuden julkaisurintamalla. Ensin tuli sinkku, sitten toinen, ja nyt vielä tuplasinkku, palat johtavat syksyksi luvattuun Pelkkiä hittejä -albumiin. Puheet hiteistä lienevät osin ironisia, sillä superseesteinen Metsänpeitto on hipihiljaisessa folkissaan ja herkissä kaarissaan kaukana valtavirran hittimusiikista. Eikä B-puolen Tule tule turvaudu myöskään hiteille ominaiseen megaäänivallitukseen, vaan rakentuu pienin osin. Viehättävän siro kappale on innoittunut vahvasta unesta, ja unenomaisuus on siirtynyt onnistuneesti myös sävellykseen. Pimeässä ihminen pyytää toista luokseen ja epäselväksi jää, ollaanko nyt unessa, hereillä, haaveissa vai toiveissa. Eikä se ole edes merkityksellistä, sillä tärkein on tunteen lämpö, jota lämmin folk-kudelma vähin elein ja pienin nuotein luo.

Musiikki on syntynyt vuosien 2010–2025 välillä, joten kuluneet kuusi vuotta ovat vain lyhyt osa matkaa. Elektroakustista kauneutta ja siroa folkkia, jota kuunnellessa elämän varjot tuntuvat yllättävän valoisilta.

Mika Roth

Sinize: Eletään nyt

Espoolainen lauluntekijä ja pop-artisti Sinize on ollut erittäin ahkera sinkkujulkaisija viimeisen reilun kahden vuoden ajan. Debyytti-EP:lle vuosilta 2024–2025 on kuitenkin mukaan kelpuutettu vain yksi sinkku, eli linja on ollut erittäin kova. Kovista jutuista kertovat myös kappaleiden tekstit, joissa Sinize antaa sanan säilän liitää – itseäänkään säästämättä.

Kaikki lähtee siitä, että hyväksyy takaisin katsovan peilikuvan ja näkee kuvajaisessa positiivisen itsensä. Nykyisessä yhteiskunnassa paineet imagoa ja ulkokuorta kohtaan ovat tiukat, ja tuota vaikeaa tilannetta Yksi elämä käsittelee rakentavan nostattavasti. Eikä tarttuva ja tanssilattiakelpoinen koukku ainakaan heikennä tilannetta. EP:n soundit huokuvat modernia elektronisuutta, vaan tärkein elementti on silti Sinizen vokaalit. Äänikenttiä jalostetaan aitoutta uhraamatta. Isoa pop-vasaraa erityisen taiten heiluttelee ankkurina soiva Kun sä uskot, mutta kirjoissani kirkkain onnistuminen on silti avauksena kajahtava Et voi mua muuttaa. Kahteen ja puoleen minuuttiin mahtuu kaikki oleellinen ja elektronisen laidan korostaminen pelaa mielestäni artistin eduksi. Slovari Mun vierellä on mainio lisätodiste tuosta.

Kuten todettua, EP ei pidä sisällään läheskään kaikkia sinkkuja, mutta syntyneessä kokonaisuudessa on silti teemansa ja kaarensa. Lupaavaa on myös se, että tuoreemmat biisit tuntuvat kovemmilta kuin ensisinkut.

Mika Roth

Teresa Banks: Surviving in the Wild

Teresa Banks on periaatteessa helsinkiläinen, ja silti myös suomalais-espanjalais-italialainen punkryhmä, jonka pienjulkaisuja päätyi pariin otteeseen Desibeli.netin koosteisiin 10-luvun lopulla. Yhtye on jatkanut ahkeraa julkaisutoimintaa myös sittemmin, mistä kuuden rallin mittainen Surviving in the Wild on viimeisin taidonnäyte.

Ajat muuttuvat, yhtyeen melodinen & nopea punkrock ei niinkään. Nopsat kappaleet nojaavat melodioihin, käheään huutolauluun sekä isosti paiskottuihin riffeihin. Soundien saralla kovuus saattaa tuoda hetkittäin mieleen metallisemmat serkut, mutta kirjoissani Teresa Banks on yhä puhtaasti punkrock-yhtye. All My Friends Are Gone laskettelee suoraa Bad Religion -kaistaa, eikä NOFX pysyttele ajatuksista kaukana, kun El Riffo loikkaa avauksessa syliin. Song for J sulkee EP:n lievästi yllättävällä kulmalla, mutta asteen seesteisempi muoto ja syvempi soundi saa kiihdytysvaihteen tuntumaan sitten sitäkin jykevämmältä. Avain ei olekaan näin jatkuva paine tallassa, vaan pieni vaihtelu puristuksessa.

Muodot ovat tuttuja tyyli monesti kokeiltu, mutta tarttuvat melodiat ja riffit puhuvat ryhmän puolesta. EP:n karu äänimaisema ei korvia helli ja soundit painottavat diskanttista puolta, mikä saa kitarat soimaan allekirjoittaneen korvaan tarpeettoman kulmikkaasti. Plussaa kertyy kuitenkin itse materiaalista ja voimasta.

Mika Roth

Theory of a Deadman: Part 1 – Funeral Songs
ONErpm

Kun yhtyeen nimi on Theory of a Deadman ja EP:n otsikkona seisoo Part 1 – Funeral Songs, voisi kuvitella materiaalin olevan tummaa, jopa synkkää. Tämä ei ole kuitenkaan tilanne, sillä kanadalainen pitkän linjan orkesteri luottaa menevään kitararockiin, jossa on niin kantrin, post rockin kuin toisinaan jopa grungenkin vaikutteita.

EP avataan kunnon pamauksella, eli raskaammin veivaavalla Barricade-rokkauksella, jonka soundissa on jopa pientä metallivivahdetta. Keskemmältä kiekkoa löytyy puolestaan menneen illan rälläystä harmitteleva Winnebago (Lay Low), jonka countryrock istuu paikoilleen kuin ruutupaita cowboylle. Kiekon toinen countryrockpala on ässäksi paljastuva ankkuri Prenup. Woo-hoo-hoo hoilailut ja melodiakulku ovat monesti käytettyjä – ja silti ne toimivat. Linja tuntuu olevan haussa, kun surusilmäinen mahtiballadi Deep End vaatii vain hetkeä aiemmin seisahtumaan hetkeksi ja kaivamaan hitaasti heiluvia valomeriä stadionilleen. Nimiraita Funeral Song jaksaa soittaa suruista urkua parikymmentä sekuntia, minkä jälkeen menevä rockmetalli tulee ja räjäyttää katon paikoiltaan viimeistään kertosäkeellään.

Theory of a Deadman pelaa niin leveällä kentällä, että EP-mitat tuntuvat puristavilta. Tyler Connollyn laulu kuitenkin sitoo biisijoukkoa yhteen ja onhan tämä viihdyttävää isolla ja kertosäevetoisella tavallaan.

Mika Roth

Zainab: Canal View
Technicolour

Voin suoraan sanoa Zainabin EP:n työntävän minut tutuimmilta mukavuusalueiltani sivuun. Elektronista ja modernia poppia luova Zainab on Pakistanin Lahoressa syntynyt ja Yhdysvaltain New Yorkissa varttunut artisti, joka on luonut itselleen kovaa mainetta yhtenä Ison Omenan kovimpana DJ:nä. Zainab on samalla yhdistänyt eteläaasialaiset juurensa maailman eri kolkilta saapuviin vaikutteisiin.

Musiikillista ilmaisuvapautta julistaa kuuden raidan Canal View EP. Zainabin vanhemmat järjestivät kotonaan qawwali-iltoja. Qawwali on perinteistä sufilaista hengellistä musiikkia, joka elää mm. taputuksen, voimallisen laulun, sekä soitinten yhteistyöstä. En todellisuudessa tiedä itse qawwalista tuon taivaallista, mutta korvani tietävät mistä pitävät. Vahvaa rytmiä ja housemaisiakin elementtejä kehään heittävä Banglahore on upea sekoitus, jossa vierailevan Surya Senin rap sekoittuu eksoottisen etnisiin ja elektronisiin ääniin. Vanhemman diskon kanssa flirttaileva Her Eyes ja kaiken em. sekoittava Delhi Gate ovat todellista soundi- ja vaikuteshakkia, efektien räväkkää tetriksestä ja mielikuvien räpsyvää pikakelausta.

Canal View onkin hengästyttävä kuuntelukokemus, joka ensimmäisillä kierroksilla tuntui paiskaavaan takaseinään – jolla tosin odottaa soundien pehmeä ja miellyttävä sohva. EP:n supervärikäs maailma imaisee kuitenkin nopeasti sisäänsä ja Ayewahin soidessa huomaa tapailevansa mukana vieraita sanoja.

Mika Roth

Lukukertoja: 73