Pienet

Pienet - Elokuu 2026

21.08.2026

3B3T: Decade

3B3T-nimen takaa löytyy helsinkiläinen tuottaja-artisti Mikko Reijo. Mielenkiintoisen nimen alla luodaan elektronista musiikkia, jonka keskiössä on teknohtava rytmi. Pienjulkaisuja on kertynyt reilun vuoden sisään jo useampia, Decaden ollessa kuluvan vuoden kolmas EP.

Decade koostuu kolmesta raidasta, joista yksikään ei ole otsikon niminen. Lähimmäs lyhyissä saatesanoissa mainittua teknoa yltää keskimmäisenä soiva Boxes, jonka simppelimpi kehys ja vahvaan toistoon perustuva rakenne kääntävät monotonisuuden supervoimaksi. Makuja on tietysti monia, mutta allekirjoittanut kääntyy mieluummin Up To Get To Sleep -avausraidan puoleen. Pehmeämpi melodisuus ja kimmoisat kerrokset huokuvat ehkä kaihoisaa melankoliaa, mutta mikään supersininen raita tämä ei missään nimessä ole. Enemmänkin taivaanrannan katselua poikkeuksellisen kauniina iltana, kun kiireet ovat jääneet horisontin tuolle puolen. Päätöskappale Ciders on biisitrion menevin pala, jolla bassolinja kulkee levottomasti ja juhlaisan illan parhaat hetket ovat selvästi vasta tuloillaan.

Decade saattaa alkuun sujahtaa nopeasti ohi, sillä virtaviivaiset pinnat vievät musiikkia vaivatta eteenpäin. Virrassa on kuitenkin yksityiskohtia ja vaiheita, jotka ovat ainutkertaisuudessaan pienten helmien kaltaisia.

Mika Roth

Arttu Tolonen: White Hairs Are the Voice of the Wind of Death / Could You Not Wait a Little Longer

En olekaan vähään aikaan kuullut musiikkia, jonka Arttu Tolonen on tehnyt, joten ei-niin-napakasti nimetty EP oli mukava yllätys. Muinoin Giant Robotin riveissä jo venettä keikuttanut kokeellisen elektronisen musiikin taituri on luonut kaksi raitaa, joista kuullaan myös vierailijoiden remixit.

A-puolen White Hairs Are the Voice of the Wind of Death on alkuperäisessä muodossaan vain kaksiminuuttinen viivähdys eteeristen pilvien korkeudella. Kuulaat äänikentät maalaavat helliä sävyjä, bassolinjan nykiessä jossain alempana. Luonnosmainen raita on Treepion remiksaamana kasvanut yli kuusiminuuttiseksi tutkielmaksi, jolla urbaanit säksätykset ja junglemainen hälysyke täyttävät yhä kuulaasta kenttää. Välillä loikataan uusille urille, vaikka linkki alkuperäiseen sinnittelee bittien ja biittien alla.

B-puolen Could You Not Wait a Little Longer on vieläkin unenomaisempi matka, joka toi mieleen Annihilation-elokuvan uuden todellisuuden. Paikan jossa kaikki tuttu on periaatteessa yhä läsnä, mutta lievästi sijoiltaan. Koneveljet lisää versiossaan tasoja ja mukaan tuodut laulun/rukouksen pätkät kääntävät katsetta kohti Lähi-Itää. Industrialisempi jälkimmäinen osa voisi olla pala alkuperäisen Blade Runnerin maailmaa, mikä tekee raidasta ja koko julkaisusta vain mielenkiintoisemman. Upeaa elektrotyötä ja bittivelhoutta.

Mika Roth

Blastromen: ØEra
Dominance Electricity

Kotimainen electro-duo Blastromen lähetti toimitukseen EP:n, jolla on ikää. ØEra julkaistiin jo viime vuonna, ja sen vanavedessä ilmestyi albumi sekä nippu sinkkuja. EP edustaa kuitenkin uutta alkua, sillä duo piti ennen sitä muutaman hiljaisen välivuoden.

Nyt tukena toimii saksalainen levy-yhtiö, mutta Sipoo-Espoo akselilta kotoisin oleva Blastromen vaalii vahvaa DIY-periaatetta. Vintagesyntikoita muokataan ja korjaillaan, minkä lisäksi myös bitit ja koodit tehdään itse. EP:n soundi on vahvan keskieurooppalainen, elektronisen soundin sulkiessa kaikkea muinaisen elektron tekemisistä aina uuden ajan digitaalisiin datalohkoihin. Vokaalit on käsitelty robottimaisiksi, rakenteet ovat kerroksellisen syviä ja äänikentät tahtovat täyttyä erilaisista ärsykkeistä. Paljon on paljon, mutta duo osaa pitää avaruudet riittävän avoimina. Yksikään biisi ei toisaalta jää alle viisiminuuttiseksi, joten materiaali saa ja voi näin kehittyä rauhassa. Renegerate nousee viimeisen minuutin aikana uudelle tasolle ja Eraser kääntää kytkimen tylysti kylmälle lopussa, minkä jälkeen koko EP tietenkin päättyy.

ØEra on samaan aikaan särmäistä cyberpunkkia ja sliipattua elektroa, jonka melodisuus pitää pintansa suurten rytmielementtien keskellä. Oman tasonsa luovat tekstit, joissa utopiat ja dystopiat vaihtelevat, kun komentosarjoista kasvaa digiajan modernia runoutta.

Mika Roth

G.O.M.: Bitter

G.O.M. on Perttu Mujon raskaamman musiikin sooloprojekti, jonka rokahtava metalli kantaa thrashistä bluesimpaan materiaaliin saakka. Otsikon kirjaimet tulevat kuulemma sanoista ”grumpy old man”, eli mistään sen mystisemmästä tuossa ei ole kyse.

Maailma makaa naamallaan kuralätäkössä, mikä pistää repimään niin hiuksia kuin pelihousuja. Kaikki tietävät, mikä maailmassa mättää, eikä asioille silti voi oikeastaan mitään. Muutosta ei voi pakottaa, ja noita tuntoja Mujo purkaa G.O.M.-aliaksen kautta. Corruption and Lies kiihdyttää liki hajoamispisteessä, vääntyneiden soundien ja suoran Motörhead-henkisen turpaanvedon vuorotellessa. Avausralli Muted Voices vingauttelee thrash-kitaroitaan itsensä Slayerin hengessä, pistävien vokaalien osoittaessa mustalla hohteellaan puolestaan jonnekin Megadethin ja Sentencedin välimaastoon. Sävyt vain synkistyvät, vaikka soitto kääntyy reippaammaksi Money Talksin kertoessa, kuinka raha pyörittää maailmaa ja typeryys tiivistyy siinä samalla tiivistymistään.

Bitter on pisteliäs ja maailman ympärillään ikävänä paikkana näkevä metalliannos, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Akustinen Homeland-ankkuri näet nostaa hattua Lapin luonnon kauneuden edessä. Ihmisten maailma voi olla pilalla, mutta maailma ei suinkaan pääty taajama-alue merkkien tuolla puolen.

Mika Roth

IHME JA KYLLÄ: Ilman päätä / Uutta tuhoa

Folkin kanssa ainutlaatuisen suhteen rakentanut IHME JA KYLLÄ on jopa marginaalissa poikkeuksellisen kummallinen ja kiehtova tapaus. Yhtyeen musiikki osuu toistuvasti kohdilleen ja tuntuu silti kopistelevan maalitaulun reunoja samaan aikaan.

A-puolen Ilman päätä on menevämpänä vetona itseoikeutettu starttaaja. Mokkasiinit jaloissa loikkiva kappale on kuin romupihan sirkuksen, nuoren Heikki Salon ja bluesahtavan alkufolkin yhdistelmä, jossa mikään ainesosa ei ole jäänyt tappiolle. Rakenne kiertää erittäin pientä kehää, melodia sinnittelee ja soiton karu rosoisuus sopii vokaalien puhdassydämiseen maailmankiertäjän tarinaan. Kliseitä ja iskelmää toki kopeloidaan, mutta viimeistään pieni (melodika?) soolo sulattaa sydämen. B-puolen Uutta tuhoa on rokimpi rakennelma, jonka lievää suurempi frankensteinmaisuus työntää bändiä lähemmäs ns. kovaa musiikkia. Voimaa yritetään luoda isommalla pinoamisella, mutta mielestäni jokin olennainen on pielessä – ja tällä erää siis huonolla tavalla.

”Amatöörimusiikkia kauheimmillaan”, sanotaan saatesanoissa. Kaunista outoutta sanon minä. IHME JA KYLLÄ onnistuu aina minimissään hämmentämään ja tuplasinkku lasketaan kirjoissani vähintäänkin puolittaiseksi onnistumiseksi. Lisää jotain tällaista – ja ties mitä – kiitos, yllätyksellisyys on maailman suola.

Mika Roth

In Alias: Automated Free Will
Rakuuna Records

In Alias on nimenä ovela ja oiva. Kyseessä on alkujaan Paraisilta lähtöisin oleva bändi, joka ei anna rajojen suotta rajoittaa itseään. Nelikko näet soittaa musiikkia, jossa death metalin jykevyys, hc-punkin asenne, metalcoren hyökkäävyys ja raskaamman rockmetallin rullaavuus yhdistyvät.

Esikois-EP vyöryttää niskaan viisi armotonta rallia, joista ei särö lopu. Sinkkukeskeisessä maailmassa melodiat ovat valttia, mutta In Alias luottaa enemmän kaiken tieltään lanaavaan meininkiin. Tuossa maailmassa Compete & Consume saa rälläköidä thrashin paloja rockin sekaan ja TBD (Taught by disinformation) auraa äärimetallilla tilaa kukoistavalle progeilulle. Sormet ovat nopeita ja tahdit haastavia, vaan turhaa pätemistä soitto ja sovitukset eivät mielestäni korosta. In Alias vain tekee juttunsa eri tavoin kuin monet muut. Avausraita Seasons ojentaa sentään jonkin verran kättä kohti metalcoren valtavirtaa ja hetkittäin hitaammin souteleva Spineless avaa mielenkiintoisen näkymän grungen ruosteenoransseihin viitoihin. Moista voisi hyödyntää vastaisuudessa puolestani enemmänkin.

Automated Free Will on debyyttinä vielä hivenen hajanainen, mutta yhtye onnistuu jo kelpo prosentilla pyrkimyksissään. Pisteet viimeisen päälle tyylikkäästä ja ennakkoluulottomasta kokonaisuudesta.

Mika Roth

Jalmari Olavinpoika: Kainuun meren rannalla (kauan sitten)

Jalmari Olavinpoika on kitarainstrumentaaleja vanhan koulukunnan hengessä soittava sivuprojekti. Saatesanoissa mainitaan niin The Shadows kuin kotoinen Agentskin, eikä syyttä, sillä nyt mennään tunnelmat edellä. Instrumentaalimusiikissa kaikki rakentuu nuottien luomaan tunnelmaan, mutta lauluton muoto antaa myös vapauden mielikuvitukselle.

Etäisten lähiöiden rakastaja vie omat aatokseni spagettiwesternien maisemiin, kun svengaavan 60-lukulainen soundi rusauttaa kiipeämiseen tarvittavaa jyrkempää vaihdetta silmään. Kalifornian suuret ilmalaivat lentelevät taas selvästi pohjoisemmilla taivailla, napakan bändisoiton luodessa kärkikitaralle napakat karmit. Blues puikahtaa puolestaan paidan sisään, kun venyvän maalaileva ankkuriraita Alhaalla rantakaupungin valot luo oman maagisen hetkensä valeloppuineen kaikkineen.

Jalmari Olavinpoika soittaa täysin paineettomassa tilassa, mikä heijastuu kitarabändin muhevana soundina. Tai enhän minä tiedä, jos artisti vaikka soittaakin kaiken itse, mutta tärkeimpiä ovat mielikuvat. Viimeinen juna kesäyöhön voi ottaa krautrockista tukea ja toisaalla iskelmäisempi lieve voi lipsahtaa varoittamatta esiin. Biisien virrassa mieli kuitenkin täyttyy positiivisista asioista, muistoista, oivalluksista ja kuvista, eikä paljon tuota enempää voisi musiikilta pyytää.

Mika Roth

Janne Suhonen & Surmanajajat: Toiseus

Janne Suhonen & Surmanajajat esittäytyi Desibeli.netissä vuoden alussa, kun suomenkielistä rockia monenlaisin maustein rikastava bändi julkaisi debyytti-EP:n. Esikoinen vedettiin pitkälti livenä purkkiin, eikä toimivaa kaavaa ole lähdetty sen kummemmin sorkkimaan. Rock raikaa ja vaikka pientä pintaviilausta on jälkituotannossa tehty, niin hiki haisee yhä asiaankuuluvasti.

Yhtyeen soitossa onkin vetoa moneen suuntaan, eikä neljän biisin nippu vaikuta silti kalaiselta salaattipöydältä. Muinaismuisto tikkaa heavy rockin ja iskelmän välistä railoa innolla umpeen, monitasoisen ironian kukkiessa tekstissä. Myrskyisinä öinä ruotii rakkauden korttitalon huteruutta isommilla kaarilla, eikä supertarttuvasta kertosäkeestä ole ainakaan haittaa. Rokki rouskuu hampaissa mukavasti, mutta bändi osaa myös himmailla tilanteen niin vaatiessa. Ei se niin helppoo lohkaisee peräti plus kuusi minuuttia itselleen, antaen vaihtokaupassa askarruttavan pienoisteoksen. Kellään ei ole helppoa, ei edes diktaattoreilla ja jumalilla, pienistä ihmisistä ja takarivin statisteista nyt puhumattakaan.

Toiseus on maukas annos suomenkielistä kitararockia, jossa rock on todella rajaton riemu – ja suru, sekä komedia, tragedia ja draama. Esikoinen oli mainio avaus, mutta toinen kierros nostaa rimaa korkeammalle.

Mika Roth

Kantakaupungin Leijuva Pöly: Pyrkijä

Arkistojen kätköistä on pengottu jälleen esiin aarteita. Helsingin yössä vuosina 1994-2000 lennellyt Kantakaupungin Leijuva Pöly julkaisee kaksi vuosikymmententakaista demohelmeä viimein oikeana tuplasinkkuna. Ei siis varsinaisesti mitään uutta materiaalia, mutta tavallaan kuitenkin.

A-puolena soiva Papan Pyrkijäpyörä on itse asiassa vieläpä lainakappale, mutta mielestäni ansiokas sellainen. Wilile Dixonin Built For Comfort on kyllä versioitu vuosikymmenten saatossa lukuisia kertoja, mutta nyt valokeilaan nousee yllättäen päähenkilöille kyydin tarjoava isoisän Pyrkijä-pyörä. Leppoisuus on kaunis asia kaiken asettuessa kohdilleen. B-puolen Neiti Blues sujauttaa svengaavat korkkarit jalkaansa ja veivaa saksofonin sinisillä aalloilla. Rakkauden arvaamattomassa fortunassa pallo kimmahtelee kuin rappukäytävässä, vaan ei osu kertojan kohdalle. Kaiho korventaa sivukatsojaksi jäävän kertojan rintaa, mutta pohjimmiltaan hymyilevässä raidassa surun ei sallita täyttää puseroa.

Lineaarinen aika johtaa menneestä tulevaan, mutta Kantakaupungin Leijuva Pöly osaa nostaa esiin ainutkertaisia palasia menneestä. Yhtyeen soitto on kautta linjan todellista korvakarkkia, jossa nyanssit ja vähäeleisyys täydentävät taitoja. Groove puskee ja svengi puree, mikä on lopulta tärkeintä. Toivottavasti arkistoja pengotaan vastaisuudessa lisääkin, jos sieltä tällaisia hohdokkaita löytyy.

Mika Roth

Lapua-Uusi-Guinea: Kauas

Miksi tehdä aina sitä samaa vanhaa, kun voi tehdä jotain uuttakin – tai vieläpä eri tavoin? Jotenkin näin lienee pohtinut Lapua-Uusi-Guinea, jonka yhden raidan EP muodostuu 13-minuuttisesta progefolk-trilogiasta.

Kauas sävellettiin alun perin Lapua-Uusi-Guinean ja Sabrina ja Saarten tytärten yhteisteokseksi, joka sai kantaesityksensä viisi vuotta sitten. Anna Kinnunen laulaa Kantelettaren runoja ja osasista rakentuu oman paikan ja sydämen kodin löytämisen tarina. Alkua kannattelevat vain piano ja vokaalit, mutta jo pian haitari lähtee maalailemaan hipihiljaa taustaa, kitaran ja kontrabasson tehdessä sirosti seuraa. Viulun siniset nuotit astuvat toisesta ovesta sisään ja folkahtava soitto kasvaa kuin varkain aina vain suuremmaksi. Puolivälissä poljento voimistuu ja tunnelma kääntyy rohkeammaksi, taustalaulajien liittyessä toden teolla komean monikerroksiseen laulantaan. Lopussa koittaa taas sooloilevan pianon juhlahetki, sekä elokuvamaisemmat palat, koska toki näin pitkä teos myös elää eri osissaan eri tavoin.

Kanteletar on oiva lähde ja sanoitukset on rakennettu useammasta runosta. Tarkemmin sanottuna Mieli melkiässä, Neion valitus, Missä nyt minun osani, Ikuinen suru, Armahan kulku ja Jo tulenki kotihin -runoista. Lopputulos kuuluu katerogiaan jotain muuta, ja onneksi niin.

Mika Roth

Martti Servo & Napander: Perämeren kuiske / Varastomies Makkonen
Texicalli Records

Se on jo kovin liki, siis Martti Servo & Napander -yhtyeen seuraava pitkäsoitto. Osuu ja uppoaa! ilmestyy syyskuun alkupuolella ja tietä pohjustava tuore tuplasinkku on kiehtovan erilainen tapaus. Saatesanoissa todetaan, että albumilla on mukana kaikkea mitä yhtye osaa ja ei osaa. Yrittää voi kuitenkin aina ja yritys on kova myös sinkulla.

A-puolen Perämeren kuiske edustaa menevämpää laitaa. Kunhan alun maalailevista liplatuksista päästään itse rantakivikolle, lähtee iskelmäinen servopop naputtamaan vahvalla rytmillä ja veikeillä reunoilla. Itse kappale melodioineen on toki tuttua A-luokkaa, mutta huomion ansaitsevat servomagiikkaa luovat pienet jutut rakenteissa ja niiden ympärillä. Soittimet keskustelevat ja vinkkaavat toisilleen, eikä simppeli päälinja silti häiriinny. B-puolen Varastomies Makkonen kertoo eläköityneestä duunarista, joka nauttii elämän ehtoopuolen antimista. Muistoissa viivähtelevät vielä nuoruuden ajan kiiruhtaminen töiden perässä, eivätkä työpäivien pienet kommelluksetkaan näytä riippukeinusta tarkasteltuna enää niin harmillisilta.

Napander osaa hommat ja Servo hallitsee maneerit niin suvereenisti, että tulevan kiekon seikkailut kiehtovat jo ennakkoon. Musiikkihaitari venyy kuulemma niin, että ”tarjolla on rock´n rollia, beat-iskelmää, junttaa, foxia, jatsia, vinksahtanutta reggaeta, instrumentaaleja unohtamatta.” Katse siis tiukasti horisonttiin.

Mika Roth

Memoire Profonde: Toises todellisuudes
Elbae Records

Kesä taisi pitkälti jo mennä, mutta Memoire Profonde tuo suven vielä hetkeksi takaisin. Toises todellisuudes EP on tyylipuhdasta dreampoppia, kotimaisen artisti-tuottajan luodessa viidestä erilaisesta raidasta kauniin puhdaslinjaisen draaman kaaren.

Kuten projektin nimikin viittaa, kyseessä on vahvasti muistoihin ja niiden voimaan sekä sävyihin nojaava maailma. Aina ei ole täysin selvää tapahtuvatko kuullut asiat oikeasti, vai ovatko ne kenties haaveita, unia tai toisten todellisuuksien heijastumia. Verhojen takaa paljastuu lisää verhoja, sanojen monitulkintaisuuden jättäessä tilaa marginaaleihin. Sinun edessäsi rakastan aikaa on rakkauden tunnustus ja täydellinen antautuminen, kun taas Kaikki on tässä näkee tärkeimmän hetken jo karkaavan sormista. Suru on väkevää, vaikka äänikentät avaavat samalla kauniit taivaat aina avaruuksiin asti. Toisinaan kuiskatut sanat ovat kaikista järisyttävimpiä ja samaa hienovaraisuutta huokuvat EP:n soundit kautta linjan. Veidin kanssa esitetty Taivaanranta erottuu ehkä selvimmin edukseen, eikä suinkaan rikkovalla tavalla.

Hattaraiset pilvimaailmat ovat ympäristönä haastavia, sillä kuulijan fokus karkaa helposti liian pumpulisissa tiloissa. Etenkin EP-mitassa näin eteerinen ja kuulas musiikki kuitenkin toimii, eikä edes kiekon avaava Intro (Toises todellisuudes) riko mosaiikkimaista kuvaa. Genressään tyylipuhdas ja siro teos.

Mika Roth

Rare Breed: Closed Due to the Most Recent Crisis

Kesälomien aikana tamperelainen rockpartio Rare Breed ehti myös julkaista uuden EP:n, johon oli ilo tarttua loppukesästä. Vuoden 2024 mainio Chasing An Illusion -pitkäsoitto esitteli bändin, jolla tuntui olevan välillä liiaksikin ideoita yksiin kansiin, mutta sehän nyt on lopulta positiivinen ongelma.

Nipun neljä raitaa lähestyvät menevän kitararockin olennaisia osia omista suunnista. Toukokuussa julkaistu ykkössinkku Hailey esittelee bändin melodisempaa ja asteen rauhallisempaa puolta, kun taas tuoreempi sinkku Bambi loikkaa ennakkoluulottomasti kasarisen hard rockin kehään. Nostalgia on kiikkerä kiikkulauta, joka tällä erää kohottaa bändin korkeuksiin. Sinkkujen välissä Fainted Heart nostaa jalkaa kaasulta ja kertosäkeen kieltämättä tiukasti pureva melodia pääsee puhkeamaan täyteen kukkaansa. Pliisuksikin saattavat jotkut haukkua, mutta hitiltä haiskahtava raita tarttuu kuin purkka tukkaan.

Rare Breed osaa kääntää kitararockin kuluneista murikoista esiin jänniä puolia huomionarvoisella tavalla. Kun tuon lisäksi yhtye osaa – ja uskaltaa – vaihtaa kulmaansa sekä soundiaan, on käsissä toimiva pienkokonaisuus. Paketin täydentävä How To Kill a God tuo mukaan vielä grungen haamun ja kruunaa akustisilla kitaroilla matkan, joka voisi olla eheämmän kakkosalbumin yksi puolisko.

Mika Roth

Stingray 6000: Medusozoa

Stingray 6000 on jännä nimi. Mieleen nousevat kilpaveneet ja vanhat Corvette-mallit, mutta tällä erää kyse on kotimaisesta shoegaze-duosta. Kahden veljeksen muodostama projekti julkaisi debyytti-EP:n alkukesästä ja neljä biisiä sisältävä Medusozoa vakuutti jo ensikuuntelulla, kiitos pitkälti ysärisen surinasoundin ja sumuisen vallittelun.

Näyttävällä särökitaramelodialla käyntiin surahtava Skip Everything on malliesimerkki kärkibiisistä, joka nappaa satunnaisen kuulijan huomion itselleen, eikä enää sen jälkeen hellitä otettaan. Alle kahteen ja puoleen minuuttiin sovitettu energiapakkaus säteilee powerpoprockin aurinko- ja elinvoimaa, luopumatta kuitenkaan tummista shoegaze-vaatteista. Vastaavaa jyrähdystä saadaan odotella aina ankkuribiisi Dinosuriin asti, joka on EP:n toinen menopala ja osin jopa kärkisiivun edelle kirivä kaunokainen. Tarttuvan reipas menevyys on yksi puoli bändin maailmaa, jota kaksi muuta raitaa täydentävät.

Flying Cars And Obstacles antaa herkimmän ja kauneimman melodisuuden, mutta viiteen minuuttiin mahtuu myös isosti niskaan rysähtävää äänivallia. Kaulitseva vallitus pysyy silti kurissa sirojen vokaalien kullatessa pilvien reunat. Harmonised Utopia surisee kaartelevammin kitaroin ja ruksaa samalla vielä yhden olennaisen boksin genren yleisistä suunnista. Lievästi ennakoitavaa mutta genressään toimivaa.

Mika Roth

The Rorts: Big Decisions

Tämänkertaisen koosteen ainoa ulkomainen vahvistus on The Rorts, joka on kotoisin aina Australian Geelongista asti. Maailman toisella puolella kitararock soi kuitenkin tuttuun tapaan ja voimatrion soittoa on helppo kutsua alkuvoimaiseksi. Yhtyeen omakustanteista esikois-EP:tä edelsi kolmen sinkun putki, joista viimeisin lenkki on kelpuutettu mukaan.

Riffi on kuningas, jos nyt melodioitakin toki löytyy säröisyyttä suosivasta äänikentästä. Kolmikko soittaa garageista ja punkahtavaa kitararockia hartioilla, jättäen silti riittävästi tilaa svengaavalle imulle. Nimi-, avaus- ja sinkkuraita Big Decisions lyö pallonsa jonnekin missä ysärinen räimerock ja garage kohtaavat. The Rorts ei ehkä keksi rockin pyörää uudelleen, mutta löytää riffeistä ja melodioista melkoisia vauhtipyöriä. Astetta klassisemmalla soundilla syntyy myös tulosta, eikä Tooth and Nail jää kaipaamaan yli-isoja valleja ympärilleen, sillä kappaleen ydin toimii jo tällaisenaan. Viimeisen silauksen antavat sopivan siistimättömät soundit, jotka saivat kirjoittamaan muistiinpanoihin Neil Younginkin nimen.

The Rortsin toimivin ässä taitaa silti löytyä punk rockin ja powerpopin yhdistelmästä, joka saa ankkuriveto Big Gunsin jyskymään isojen pyssyjen tavoin. Säröisä kitara on edelleen kuningas, mutta ison soundin tukema melodiakulku vihjaa vieläkin komeammasta tulevaisuudesta. Näin sitä pitää!

Mika Roth

Toinen Kadunpoika: Vielki kaduilt
Young Huztla Oy

Tieto on voimaa, mutta myös mystisyydestä on apua. Toinen Kadunpoika on päätynyt luottamaan enemmän jälkimmäiseen, joten saatekirje on niukka ja se keskittyy isoilta osin EP:n tekemisessä vaikuttaneisiin taustavoimiin. Vielki kaduilt on supermodernia hip hoppia, jossa hyperpopin, hypertrapin ja boom bapin osat pelaavat kimpassa.

Tyylille ominaisesti vokaaleja on käsitelty joillain raidoilla erittäin vahvasti. Huutoa vältellään, mutta energiaa on saatu upotettua huomattavasti biittien väleihin. Melodisempi ykkössinkku Romeo kesältä 2024 ja vuoden takainen Popstara-sinkku esittelevät aristin popimpaa puolta. Tuotannosta vastannut J. Keezy pitää soundikentät kurissa ja tuotannossa ovat mukana olleet myös MD$ sekä Jonas W. Karlsson, joten nimistöllä on painoarvoa. Negatiivista painoa ei kuitenkaan ole havaittavissa, kun Cartier Sheidit maalailee unelmia ja TKNA liitelee kuulailla taivailla. Menetettävää näkee kertojan paikassa, jossa olisi hyvä olla – kunhan vain osaisi olla. Varjoja ja vaaroja riittää elon tiellä.

Vielki kaduilt avaa EP:n trapin tummuudella, mutta muita synkempiä paikkoja EP:ltä on vaikea osoittaa. Teksteissä hetkittäin koviakin juttuja pyörittävää kokonaisuutta leimaa keveys ja vapaus, jota ei tule sekoittaa mitäänsanomattomuuteen. Ei mitään huimaa uutta, mutta peruspalat toimivat.

Mika Roth

Lukukertoja: 296