Pienet

Metallikooste - Helmikuu

23.02.2008

A Life Once Lost: Iron Gag

Ferret Music

Lamb of God tuntuu saaneen kohtuullisen päteviä kilpailijoita joka suunnalta ja niihin lukeutuu myös A Life Once Lost. Iron Gagin mainio alku ei saa jatkoa levyn loppuun asti vaan mielenkiinto lopahtaa puolenvälin tietämillä. Vinkeällä riffillä varustettu All Teeth jaksaa vielä innostaa mutta siitä eteenpäin on hieman pakkopullan makua. Materiaalin monotonisuus kantaa harvemmin kokonaista albumillista, niin nytkin. Pelkkään huutoon ja mesomiseen kyllästyy kohtuullisen nopeasti.

Pätevää soitantaa, yrmäkkätä tykitystä ja neljästä viiteen laatubiisiä. Noin muuten kyseessä on sitä "ihan kivaa" metallisointia Panteran perinnöstä ja Jumalan Karitsan vanavedessä. A Life Once Lost ei ällistytä, vedä mattoa jalkojen alta tai tarjoile mitään muutakaan yllättävää. Kyllä tätä kuuntelee aikansa ja sen jälkeen biisin pari sieltä täältä. Puutuminen tapahtuu valittetavasti vain väistämättä.

Tomas Ojapelto

Alter Bridge: Blackbird

Universal

Jenkkibändi Alter Bridgesta tulee mieleen Nickelback, jonka musaan levy-yhtiön pomo on vaatinut lisää heviä, kun se on kuulemma muotia. Todennäköisesti sama pomo on ollut mukana miksaamassa levyä, ettei siitä tule teinityttöjen mielestä liian heviä. Orkesterin kakkoslevy Blackbird herättää uskomattoman ristiriitaisia fiiliksiä. Biisit ovat parhaimmillaan suorastaan ärsyttävän hyviä siihen nähden, kuinka tyypillistä ja kaupallista jenkkirockia Alter Bridgen musa emoilumeininkeineen on.

Suurempia tunnelmia tässä ilmeisesti haetaan ja usein fiilistä löytyy, kun hyvinä hetkinä tunnelmaa ollaan saatu tallennettua kertosäkeisiin oikein kunnolla. Melodinen puoli levyllä on hanskassa ja sen kruunaa Myles Kennedyn korkea lauluääni, jonka korkeus tosin kääntyy itseään vastaan, kun stereoiden äärelle laitetaan vähänkin juntimpi rock-musiikin ystävä. Hieman yllätyksettömiä ja monesti samasta puusta veistettyjä, huonoja biisejä löytyy runsaasti, joten pientä puuroutumista tapahtuu. Kääntöpuolena levyltä löytyy Ties That Bindin, Blackbirdin ja Coming Homen kaltaisia huippuvetoja. Pakkohan tässä on myöntää käsillä olevan varsin hyvä albumi. Ota riski, rakastu Alter Bridgeen.

Jarmo Panula

Atem: Niin kuin hirtetyn kasvot

Omien sanojensa mukaan vaihtoehtoista kuolometallia soittava kemiläinen Atem on virkistävä tuttavuus. Soitto on timmiä, vokaalit murinoituvat tuimasti ja biisimateriaalissa on riittävästi potkua ja nyansseja pitämään kiinnostusta yllä. Soundeissakaan ei ole valittamista, ja kaiken lisäksi promo on keltaisine (!) kansineen hieno pakkaus. Kaikelle tälle on syynsä: Atem on perustettu jo vuonna 1995, ja yhtye on useiden demojen lisäksi julkaissut myös yhden pitkäsoiton. Kysymys kuuluukin miksi yhtye on vielä tällä asteella. Oikea taso tälle yhtyeelle olisi pitkäsoiton julkaisu, kunnianhimon saattaminen lihalliseen muotoon ja odotusten realisointi.

Atemin uusin promo, Kuin hirtetyn kasvot nimittäin potkii päähän ja lujasti, sortumatta pahempiin ali- tai ylilyönteihin. Biisimateriaali on vahvaa ja monipuolista, eikä viidestä kappaleesta voi poimia yhtä ylitse muiden. Luonto tuoksuu ruumiilta on nimensä veroista tuimaa mäiskettä, Nimetön virsi innostuu välillä rokkaamaan ja lopetuksessa Elävät tanssivista varjoista on erilaisia vokaaleja käytetty suorastaan vangitsevasti. Jokaisesta kappaleesta löytyy raskauden lisäksi rutkasti tarttuvuutta. Jos Desibelin demokoosteissa jaettaisiin pokaaleja, Atem olisi melko varmasti pytyn pokkaaja.

Tuomas Tiainen

Bloodjinn: This Machine Runs On Empty

Listenable Records

Bloodjinn ei ole ensimmäinen eikä viimeinen jenkkibändi, jonka alaa on tekninen ja hyökkäävä huuto-thrash. Tasoltaan siinä bändimassassa orkesteri sijoittunee jonnekin keskitasolle. Niin kuin usein käy, pari ensimmäistä biisiä sytyttävät toivonkipinän jostakin suuremmasta, mutta valitettavasti loppulevy puuroutuu suurimmaksi osaksi tasapaksuksi ja melko mitäänsanomattomaksi möhkäleeksi. Puuroutumisen ehdoton pääsyyllinen ja suuremman menestyksen käsijarru on vokalisti, joka ei tarjoa melodiselle puolelle mitään apua. Kurkku on kieltämättä karhea, mutta huutaminen on todella yksipuolista ja melodiatonta hc-kamaa. Soittotaitoa bändillä kyllä piisaa, se osoitetaan tykkiriffeillä ja nopeilla sooloilla.

Useimpia biisejä vaivaa syndrooma, jossa napakan alkuriffin jälkeen alkaa samankaltainen huutaminen ja hevitys ilman kunnon tarttumapintaa. Levy ei vaadi kuuntelijaa pysymään hereillä, eikä saa pidettyä mielenkiintoa yllä. Plussana hyvät, selkeät soundit, pari näpsäkkää rallia, ja alleviivataan nyt, ettei lätty mitään täyttä turhuutta ole.

Jarmo Panula

Byzantine: Oblivion Beckons

Prosthetic Records

Byzantine kuuluu siihen valtaisaan nimien listaan, joka herättää mielessä välittömästi monenlaisia, toisistaan hyvinkin paljon eroavia mielikuvia. Itä-Rooman ja Konstantinopolin lisäksi mieleen muistui nopeasti vuoden 2005 And They Shall Take Up Serpents -albumi, joka on osunut levyhyllystä tasaisin väliajoin käteen.

Kaksi ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun käärmeitä noukittiin ylös, mutta länsi-virginialaiset eivät ole suotta lähteneet muokkaamaan toimivaa kaavaansa. Melodinen, raskas ja moderni metalli, jossa on mitä selkeimpiä speedmetal jäänteitä, on se bändin juttu. Byzantine luottaakin edelleen vanhan koulukunnan modernisoituihin kitarakoukkuihin, melodiseen mieslauluun, pitkiin sooloihin sekä hallittuun rönsyilyyn. Kappaleista löytyy yllin kyllin voimaa, mutta useimmiten sitä on jalostettu hillitympiin muotoihin. Sovitustyön koko panos avautuukin vasta, kun albumia kuuntelee kuulokkeilla, mutta toimii kiekko toki suoraviivaisemmassakin käytössä. Fiilistelyjen lomassa tarjotaan myös hyvät annokset sarjatuliroiskintaa, uhoavaa miehitelyä, sekä nykivästi rullaavaa meshuggahtelua.

Mika Roth

Caught In The Between: Equilibrium

"Vuoden 2007 aikana uusi kokoonpano runnoi levyn kasaan ilman aikataulupaineita mahdollistaen näin huolellisen pohtimisen ja sovittamisen."

Ilman aikataulupaineita.. Suomeksi sanottuna tamperelais-espoolaisen Caught In The Betweenin debyyttialbumi Equilibrium on purkitettu kotistudiossa, sillä missään muualla näin järkyttäviä soundeja ei voi saada aikaan. "Huolellisen pohtimisen ja sovittamisen" -kohta sen sijaan jo hämmentää allekirjoittanutta, koska sellaiset seikat kuin biisirakenteet, sovitukset, potku ja tarttuvuus loistavat levyltä poissaolollaan. Noin sen voi yleisesti ottaen sanoa, toki parista kappaleesta (Sleep Is The Picture Of Death ja Equilibrium) voi löytää jotain punaisen langan tapaista. Musiikillisesti bändin voisi kuvailla veivaavan jotain deathmetallin tapaista, mutta usein tempo on rauhaisa ja aineksia tuntuu olevan otettu metallimusiikin joka saralta, joten sekametallisoppa on kokonaisuudessaan todella värikäs. Harmi vain, että hommassa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Tuotoksen kruunaa Oton epämääräinen huutaminen, jossa ei ole edes yritystä musikaaliseen ärjymiseen. Equilibriumilla on kunnia olla huonoin koskaan arvioimani pitkäsoitto. Olisitte pojat väkertäneet vain demon, niitä kun teillä ei näytä olevan tehtynä yhtään.

Jarmo Panula

Eternal Deformity: Frozen Circus

Aural Music

Doommetalista aloittanut puolalainen Eternal Deformity (antakaa minulle euro aina kun vastaan tulee itselleni uusi raskasta musiikkia veivaava yhtye, jolla on näin typerä nimi, niin saan itselleni Porschen in no time) on päätynyt neljänteen levyynsä. Tyylinsä bändi on määrittänyt metallisirkus-nimikkeen alle. Koska tämä haiskahtaa nenääni suorastaan vituttavan ääliömäisellä tavalla tarkoitukselliselta omaperäisyyden tavoittelulta, olin pahojen aavistusten vallassa.

Totuus ei kumminkaan ole niin paha kolaus kuin luulisi. Omaperäistä musiikkia Frozen Circles ei tarjoa, mutta se ei myöskään vihastuta. Se on itse asiassa varsin mielenkiintoista, hiukan progevivahteista säveltaidetta ja kappaleiden sovitukset on hoidettu kunnialla kotiin. Sirkusurut ja muut ovat varsin säästeliäässä käytössä (onneksi) ja huomio kiinnittyy ensisijaisesti musiikin yllättävään laajaan skaalan käyttöön. Doom-mausteista rysähdetään suoranaiseen sankarimetalliin tai trashin kautta jopa jotenkin kierosti Duran Duranin mieleeni tuovaan popahtavaan balladirakenteeseen. Koskettimilla tuotetut viulut ovat usein taustalla tekemässä sovituksista jänteviä ja auttavat asiaa paljon.

Sen sijaan, että yhtyeen edessä joutuu sirkustelumeiningin takia häpeämään samalla tapaa kuin Ylen toimittajan väittäessä Poets of the Fallin musiikkivideota fellinimäiseksi, ei ED korosta liikaa musiikissaan johtoideaansa, vaan vetää homman varsin mukiinmenevästi kotiin.

Mikko Lamberg

Full Blown Chaos: Heavy Lies The Crown

Ferret Music

Metallia hardcorella sävytettynä, reunahuomautuksia löytyen etelän groovesta sekä trashista. Full Blown Chaos lupailee monivivahteista materiaalia ja ilmiselvät nimet kuten Anselmo vilahtelevat siellä ja täällä. Isojen starojen kanssa on kierretty ja töitä on menestyksen eteen tehty ankarasti. Kerrasta toiseen tämä sama tarina toistuu rapakon takaa tulevien metallibändien kohdalla. Harmittavan usein kyseessä on lähinnä tyhjää sanahelinää.

Hatebreed tulee ensimmäisenä mieleen Heavy Lies The Crownia kuunnellessa. Siellä täällä erottaa nyansseja eri tyyleistä, mutta silti albumi on yksinkertaisesti tylsä. Jos vaikutteita on, niin miksei niitä voisi rohkeamminkin sekoitella? Tämä toisi varmasti mukanaan mielenkiintoisempia sovituksia sekä parempia biisejä. Innovatiivisuus kun tuntuu olleen kovinkin aliarvostettua biisimateriaalia valittaessa.

Tomas Ojapelto

Hateform: Dominance

7:45 Records

Tämä on sitä todellista telaketjudeathia. Päälle käydään vimmaisan raivon ja suunnattoman tulivoiman avulla, ilman lepoa, tulitaukoa tai edes lyhyttä hengähdysväliä. Debyyttialbumillaan turkulainen Hateform on juuri sellaisessa päitä räjäyttävässä vedossa, mitä toissavuotinen Retaliate demo antoikin jo odottaa.

Kuten tuolloin, myös nyt kasaan on saatu taottua kokonaisuus, joka on kaikin puolin harkittu, tasapainoinen sekä vahva. Tällä kertaa pakettiin kuuluu myös kunnon studiotason soundit, mikä tuo varsinais-suomalaisten iskuihin kummasti lisää betonisuutta. Melodisuus on alati läsnä Hateformin tuimassa deathissa, mutta se kumartaa ylivertaisen voiman edessä. Kitaravallit ovat nyt myös kirjaimellisesti valleja, jotka uhkaavatkin jatkuvasti rikkoa äänivallin. Näin voimallinen ja ehdoton musiikki tarvitsee täysillä toimiakseen juuri oikeanlaisen tilanteen ja ympäristön, joten Dominancea ei voi tunkea soittimeen ihan joka päivä, mutta silloin kun v-käyrä on lähtenyt uhkaavaan nousuun, toimii tämä kiekko ihmelääkkeen tavoin. Suositellaan käytettäväksi viikonloppujen ja mahdollisesti myös pienen juhlajuoma-annoksen kera. Myös tilavaraus moshpitille on suotavaa, ettei heti seuraavana maanantaina tarvitse käydä kalustekaupassa.

Mika Roth

Ísole: Bliss of Solitude

Napalm Records

On kaksi tapaa tehdä doomia, tämä on valitettavasti se toinen niistä. Spoilaan tämän arvion koko ytimen nyt yhdessä lauseessa siltä varalta, että haluatte säästyä vuodatukseltani: Ísolen Bliss of Solitude on ihan uskomattoman tylsä levy. Kitarat jurnuttavat kuin puutoksessa elävät urossammakot. Keskittyneesti kuunnellessa huomaan vaipuvani vähän kerrassaan horteeseen niin että minun on pakko tehdä jotain pysyäkseni hereillä. Rumpali harjoittelee erittäin hidasta lyömistä. Itse asiassa jos hi-hatista voisi päästä yhdellä iskulla minuutteja ilmassa viipyileviä ääniä (ne menisivät jotenkin tshihuvihuvihuvichuuu…), niitä kuuluisi juuri nyt. Mies mutisee. Miehellä on tylsä ääni ja tylsemmäksi se vain käy, käy ja käy… toisin kuin kello, joka ei käy. Kun levy on pyörinyt soittimessa ikuisuudelta tuntuvan ajan, huomaan digitaalilaskurin kääntyvän raitaan numero kaksi. Niitä on siis vielä kuusi jäljellä ja luulenpa, että kuusisataakuusikymmentäkuusi kauhun minuuttia minulla on vielä edessä. Itse asiassa elän niitä tälläkin hetkellä, koska tämä levy ei vain lopu. Se on saattanut ehkä jo loppua, mutta sen surisevat kitarat ja erittäin monotoninen yleisilme ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi päähäni jurn jurn jurn jurn niin paljon että itse asiassa voisin nyt pyrkiä osaksi taidemuseoiden Andy Warhol- kokoelmia. Niin järjettömällä tavalla monotoninen tämän orkesterin hengentuotos on.

Mikko Lamberg

Machinae Supremacy: Overworld

Spinefarm

Ruotsalainen Machinae Supremacy pitää tavaramerkkinään sitä, että yhtye yhdistää ”videopeleistä tuttua äänimaailmaa” ja rankkaa metallia. Suomeksi tämä tarkoittaa siis sitä, että bändi vääntää tuollaista lähinnä jossain musiikittomassa rinnakkaisuniversumissa mielenkiintoista plörinää, jossa laulaja on oppinut ääni-ilmaisunsa joltakin Shakespearea pidemmän kaavan kautta rakastavalta teatterinohjaajalta. Videopeleistä ”tuttu” äänien suoranainen universumi taas kuuluu kappaleissa hiljaa taustalla suhisevina C-64-sampleina, jotka muuten eivät ole mielenkiintoisia tai yllättäviä, jos ei vielä tästä tekstistä ole tullut selväksi. Samanlaisena suhinana Machinae Supremacyn musiikki valuu korvista sisään ja sieraimista höyryävää inhoa puhkuen ulos. Keskinkertainen musiikki tekee minut vihaiseksi ja tämä on sitä todella rassaavan kahdentoista kappaleen uuvuttavan pitkän kiertoradan kautta. Hyi, hyi ja hyi, sanoo arvostelijasetä.

Mikko Lamberg

Taint: Secrets And Lies

Rise Above

Piristävän keitoksen on Taint tuonut stoner-markkinoille. Brittiläiset onnistuvat kliseiden sudenkuopat välttämään sillä että bändi soittaa stoneria vain näennäisesti. Välillä ilmoille puskee selkeitä vaikutteita ainakin sludgesta ja jopa noise rockista. Rokkaavuus on saatu raskauden ja huudon oheen ujutettua saumattomasti jolloin svengijalan vipatukselta ei voi välttyä. Pää nyökyttelee samaan tahtiin.

Junnaaminen joidenkin stoner-ikoneiden riffeissä on se mihin moni yhtye on kaatunut, mutta johon Taint ei kompastu. Lisäksi useat biisit rönsyilevät nimenomaan genrerajoja rikkovasti jolloin bändi onnistuu kuulostamaan tarpeeksi omaperäiseltä erottuakseen joukosta. Homma karahtaa hieman kiville vain siinä että harva biisi on mitenkään tarttuva. Monikaan kertosäe, melodia tai riffinpätkä ei palaudu mieleen kesken arkisten askareiden saati muistuta bändin olemassaolosta. Sangen kiintoisa tapaus Secrets And Lies on siitäkin huolimatta.

Tomas Ojapelto

Vuohivasara: The Sigil

Raakaa ja saastaista on Vuohivasaran black, sitä ei käy kiistäminen. The Sigil on kaikesta alkukantaisesta voimastaan huolimatta vaikea lähestyttävä, sillä albumin sounditaso on parhaimmillaankin vain tyydyttävä, eikä kappaleiden elementtejä kykene oikein erottelemaan toisistaan. Esimerkiksi vokalistin todelliset kyvyt jäävät arvailujen varaan, kun rupiset soundit ja diskanttihuttu tasapäistävät kaikki äänet. Arvaan kyllä, että rosoisuudella on pyritty tavoittelemaan reilua lisäpotkua, mutta nyt potku hujahtaa kyllä pahasti ohi kohteen – ettei vain kellahdettaisi vielä kaiken hyvän päälle ihan takalistolleen... Kiekon yksitoista raitaa ruhjotaan rahdun päälle puoleen tuntiin. Äänimaisema ei korvia hivele, eivätkä biisien koukut pääse oikein missään kohdin pureutumaan pintaa syvemmälle. Nopeutta ja taitoa kyllä riittää, mutta ne eivät palvele riittävästi tarkoitustaan. Samoin voimassa löytyy, mutta kun suunta on hukassa jää The Sigil pyörimään itse luomaansa limboon.

Mika Roth

Lukukertoja: 5261