Pienet

Pienet III – Huhtikuu 2008

19.04.2008


Blooming Despair Blooming Despair
Ähtäriläinen rockmetalli-nelikko Blooming Despair pistelee yönsinistä ja tummasyistä raskasta maalailua ihan kelvollisella näkemyksellä. Kiivaan särön pohjustuksena osataan käyttää rauhallisempia sävykä ja laulu lähtee kaartamaan vielä särön yläpuolelle. Tosin Marko Hokkasen tumma tulkinta ei vielä tässä vaiheessa nouse kauhean persoonallisena esiin, muttei onneksi myöskään täysin katkea kesken lentoaan. Pientä treenaamattomuutta siinä kyllä vielä kaikaa. Talttailu on aika sovinnaista ja varsinaisesti yllättäviä polun valintoja levyltä ei löydy. Toisaalta se perusjuttu on pureskeltu melkoisen hyvin ja jälki on tasapainoista ja melkoisen sulavaa. Metallin luvatussa maassa tällainen hiukan kevyempi linjaus saattaisi pidemmälle päästäessä kiinnostaa moniakin ihmisiä, mutta sen pisteen saavuttaakseen Blooming Despairin täytyy vielä tiivistää niitä timantteja ja treenata vallankin laulun saralla.

Ilkka Valpasvuo


Caroline: Go And Get Yourself a Gun!
Aika ajoin mediassa viriää keskustelu siitä, onko rock´n´roll kuollut. Näitä provokatiivisia ja vailla järkiargumentointia olevia väittelyitä on hauskaa lukea Carolinen kaltaisten bändien tahdissa. Miten rock voi olla kuollut, jos sitä soittavat ja tekevät parikymppiset jannut, tosissaan ja täydellä sydämellä? Nyt käsittelyssä oleva demo sisältää vahvasti Aerosmithiltä ja Hanoi Rocksilta haiskahtavaa, aavistuksen meikattua menorockia.

Demon avaava Tom Song alkaa hyvin klassisesti rumpukompilla, johon yhtyy riffittelevä kitara ja huudahduksen myötä myös kurvaileva basso ja laulaja Tommy. Muodollisesti pätevä kappale kuitenkin väljähtää turhan nopeasti, eikä se oikein saa imettyä kuulijaa mukaansa ilottelevaan rokkikukkoiluunsa. I Got The Blues sen sijaan on positiivisen rullaava bluesrock-svengi. Viittaus Blue Suede Shoesiin on kuitenkin ehkä jo aavistuksen turhankin kliseistä. Levyn päättää Jimmy´s Ego, joka on rakennettu riffien ja pysäytysten välisen dynamiikan ja toisaalta kovaa päälle puhkuvan kerron varaan. C-osana kuultava rytmi-wahittelu on kuitenkin jo liian aerosmithmaista. Samalla se kertoo valitettavasti jotain myös Carolinesta. Levyssä on kovin vähän mitään omailmeistä, se kuulostaa enemmän leikekirjalta, johon on liimattu palasia bändin eri vaikuttajilta. Kyllä asenteensa puolesta pätevään rockiin tulisi pystyä lisäämään jokin mielenkiintoinen oma sävy pelkän toiston jatkeeksi.

Ilmari Ivaska


Distraktiv Noise
Tämän bändin kuuden biisin äänite kärsii kyllä sen verran keskenräisyydestä, huonosta toteutuksesta ja ideattomuudesta että väkisinkin olettaa että tässä tehdään kieli poskessa. Jos ei, niin on kyllä tekemistä. Tummasti junnaava, angstisen karhea särörock/punk meuhkaa ilman sen suurempia biisi-ideoita, laulutaitoa tai järkeä. Kait tässä jonkinlaista asenne-synkistelyä yritetään rakentaa, mutta se mahdollinen visio menee kyllä ihan ohi. Jos tässä oikeasti jotain noisepunkkia koitetaan vääntää, niin matkaa on kyllä vielä siihen että sitä voisi nimittää kiinnostavaksi. Edes vieraskielinen päätösraita ei sen kummemmin säväytä.

Ilkka Valpasvuo


DF Downfade
Metallia ja ainakin grungerockin sävyjä yhdistelevä Downfade Oulun seudulta pistelee viiden biisin lätyllään hyvin. Sen verran ammattimaisesta jäljestä ja hyvästä imusta on kyse että tokkopa viisikko enää tänne demokasaan oikeastaan kuuluisikaan. En kuitenkaan halua täyttää levyarvio-listaa pelkillä EP:illä, hyvilläkään. Seuraavaksi yhyeen viimeistään kannattaisi joka tapauksessa harkita pitkäsoittokantaan siirtymistä.

Raskaat riffit, grungehtavan tummasti kaartava laulu ja lievä vaeltelevuus leimaavat touhua. Downfade onnistuu samaan aikaan sekä raskailemaan äärimmäisen tiukalla jyrällä että nousemaan sen jyräaallon pinnalle sen verran hyvin, että melodiset ja oikeasti kauniit elementit pääsevät esiin. Laulun käheässä maalailussa on ehkä pientä yksiuraisuutta ja lievää demomaisuutta, toisaalta taas se tekee soundista suhteellisen persoonallisen. Jostain syystä levy katkeaa neloskappaleen kohdalla kesken selkeästi leikaten. Miksi lie haluttu stopata vartin kohdalla, joka tapauksessa hiukan hämmentävä lopetus… ja ehkä se toinen syy, miksi lykkäsin levyn demo/promo-pinoon.

Ilkka Valpasvuo


Jamrod Jamrod
Espoolainen Jamrod taiteilee edelleen sulavasti melodisen altsupopin parissa. Kahden biisin promo esittelee suhteellisen valmista materiaalia – esikuvina mainitut Muse, Placebo ja Foo Fighters ovat kaikki löydettävissä, mutta yksikään ei paista läpi häiritsevän paljon. Silti yhtye ei myöskään nouse esiin soundillisesti vastaavanlaisen menevän säröisen poprockituksen parissa tahkoavien yhtyeiden joukosta. Jamrodilla on perusasiat hanskassa eivätkä nämä kaksi biisiä ainakaan ole millään tasolla huonoja esityksiä. Silti ne eivät ole myöskään niin hyviä, persoonallisia tai koukukkaita, että Jamrodin nimi palaisi polttomerkkinä korvien väliin. Ja koska tämäkin yhtye on jo aiemmin nostettu Desibelin valokeilaan asti, voi tätä pitää jopa pienoisena pettymyksenä. Lupauksia ei lunasteta…vielä.

Ilkka Valpasvuo


Munavuoren munkit
Piilevän kieroilmeistä, pohdiskelevasta ärjyvään vaeltelevaa säröpunkrokkia (tai jotain) soittava, uudelleen aktivoitunut Munavuoren munkit pistelee pari biisiä moni-ilmeistä henkistä pohdintaa eli tarinointia 1700-luvun alkupuolen munkkiyhteisön elämästä. Nelihenkinen yhtye saa ihan hauskan ilmeen ja hengen hiukan YUP:tä muistuttavaan musisointiinsa. Silti munkkien ideakynä ei sävykkyydestä huolimatta tiivistä tarinoista sellaisia yksittäisiä luentoja, jotka tiivistäisivät hommaan todellista iskevyyttä. Hyvät pohjat tässä olisi jonkinlaisen kulttisuosion rakentamiseen, mutta toki vieläkin tarttuvampi sävelkynä auttaisi asiaa.

Ilkka Valpasvuo


Revengine: Promo 08
Seinäjoki-Lapua-Kauhava-akselilta ponnistava Revengine pistelee metallista raskasta rockiaan kunnioitettavan tiukalla otteella. Kolmen biisin näyte alkaa äärimmäisen kipakalla runttauksella, johon solistin ”ruoskahtava” äänenkäyttö sopii mainiosti. Kolmimiehiseksi yhtyeeksi Revengine täyttää tilan hyvin, muttei missään nimessä tukkoon. Kaartavampi ja hiukan enemmän grunge-hengessä hengittävä I Know toimii avausraidan tapaan, todistaen yhtyeen hallitsevan myös hiukan hitaamman laidan. Päätösraidalla From Human To Animal trio lähtee taas laukkaamaan kaasu pohjassa, talttariffien vetäessä junaa vähintään kelvollisesti. Revenginellä on raskaamman paahdon puolella pullat kohtuullisen hyvin uunissa, ainakin tämän näytteen perusteella.

Ilkka Valpasvuo


RA Rocking Attitude
Karstulalainen Rocking Attitude avaa pullon ja pistää rokkaamaan. Viisikko jyrää tummasti särisevää suomenkielistä rokkia aluksi aika tylyssä mollissa ilman sen suurempaa idearikkautta. Vastaavaa raskaampaa suomirokkia tulee vastaan yli tarpeen ja harva siitä yllättää positiivisesti. Tekemistä on vielä Karstulan pojillakin, mutta pidemmälle neljän biisin näytettä edettäessä hommasta löytyy ihan kohtuullista yritystä laulumelodisuuden puolella, vaikka aika karheasta äänestä onkin kyse. Myös haaveellisemmin näppäilevä Tahdon olla luonasi tuo miellyttävää kevyempää vastapainoa aika jyräävälle ilmeelle. Toisaalta yhtye käyttää turhan kliseisiä hard rockin tiluttelu-elementtejä ja ylikypsäksi asti tutuksi tullutta suomalaiskansallista jylhää melankoliaa, mutta vähintään hetkittäin RA käyttää niitä myös hyvin. Perusjyrässään yhtye on kuitenkin aika puiseva.

Ilkka Valpasvuo


Hide Scarsick: Hide
Oululaisen Scarsickin toinen demoilu sekä näyttää että kuulostaa melkoisen valmiilta jo hiukan isompiinkin ympyröihin. Etenkin yhtyeen uusi lauluvastaava Ilmo Ylinärä hoitaa hommansa hienosti. Kyseessä on siis hillitysti metallimausteita laajakankaiseen alternativerockiin ripotteleva nelikko, josta sanat emotionaalinen ja ”Amerikan soundit” eivät välttämättä ole myöskään kauhean kaukana. Etenkin avausraita Hide Myselfin väräjävyys sekä miellyttää korvaa että pelottaa kysymyksellä: Onko tämä taas yksi tällainen? Yhtye kuitenkin selviää ”trendikkäästä” soundipaletistaan suhteellisen taitavasti – soitossa on mukavasti varianssia, draivi on hyvä ja maalailun kanssa sopivassa tasapainossa ja yhtye osaa myös tilutella ”näyttävästi”. Ennen muuta touhusta löytyy kuitenkin niitä koukkuja ja biisejä on selkeästi jaksettu miettiä loppuun asti. Siksipä ei ole yllättävää että kakkosraita Weak on tyylipuhdas hiipivä slovari komealla kasvatuksella – hiukan Liven hengessä. Tai että kolmosraita Scars maalailee enemmän jyräävällä pensselillä mukavan vauhdikkaasti.

Ilkka Valpasvuo


Kaksi laulua Spermatogenesis: Kaksi laulua
Pissakakka-huumorin ja pikkunäppäryyden välillä leikittelevä bändin nimi ei välttämättä petaa artistia kohtaan kovinkaan kaksisia odotuksia. Siksi Spermatogenesis onkin positiivinen yllätys. Monisävyinen suomenkielinen poprock soljuu kauniina, eivätkä nauhoitteen karkeat soundit vie fokusta itse musiikista. Halutessaan demolta voi helposti napata viitteitä bändin taustasta musikaalin house-bändinä: kuorrukkeita ja koukkuja käytetään häpeilemättä ja laulu- ja soittotaidot ovat kiistatta kohdillaan, kun bändi luo folkmaisia sävyjä omaan rock-maalaukseensa.

Demo sisältää nimensä mukaisesti kaksi kappaletta, joista ensimmäisenä kuullaan Pelastaja. Aavistuksen pitkäksi venyvä biisi käynnistyy todella korvia hivelevästi kitaranäppäilyn, käyrätorven ja haikeiden naisvokaalien saattelemina. Itse kappaleesta tulee väistämättä Pepe Willbergin Aamu, vaikka kerto lopulta onkin huomattavasti tätä vertailukohtaa raskaampi. Ensi Kesänä puolestaan on nimensä mukaisesti kesäfiilistely niin lyriikoiden kuin sävellyksenkin puolesta. Positiivinen kaiho kuvaa kappaleen tunnelmaa kenties parhaiten. Kappaletta kuunnellessa ei kuitenkaan voi välttää ajatuksia kappaleen mikkoalatalomaisuudesta. Tämä ei siis ole mitenkään negatiivista, hyvin mielenkiintoista kuitenkin! Spermatogenesistä kuunnellessa ei voi välttää kysymystä: ”Mitä tämän jälkeen?” Kiinnostusta herättävän avauksen jälkeen voi vain odotella ja seurata, mihin suuntaan yhtyeen polku johtaa. Mikä lopulta on se bändin oma juttu, ja saadaanko se kristalloitumaan myös kappaleisiin? Mahdollisuudet siihen ovat hyvin kuultavissa.

Ilmari Ivaska


The Lazy Diamonds
Tamperelaisnelikko pistelee raipakkaa rokkia, jossa laulaja-kitaristi Hermon käheä lauluääni kuorruttaa hyvin kakkua. Kolmen biisin demosta tulee hiukan mieleen jonkinlainen sekoitus Stonesia, Oasista ja Zeppeliniä. Vaikutteissa mainittu Bowiekin on löydettävissä. Perusrokista silti puhutaan, joka kulkee joko mollissa hikisesti rullaten kuten avausraita Shoot Away tai jota rakennetaan laulun ja kitaran vuorottelulle kuten kakkosraidalla. Tiluttelu kuuluu toki myös asiaan, mutta onneksi nelikko ei anna homman karata ihan käsistä. Ihan kelpoinen ensimmäiseksi äänitteeksi, vaikkei tässä nyt vielä mitään todella omaperäistä tai tajuntaa poksauttavaa olekaan.

Ilkka Valpasvuo


Vala
Angstista pop-metallia vääntävä Vala pistää promollaan heti kaiken peliin. Tehokkaalla riffillä ratsastava avausraita Kaukana osoittaa, että Valalta löytyy korvaa sekä riffeille että melodioille, mutta soundit ovat kuitenkin aivan liian suttuiset tällaiseen musiikkiin. Laulaja Joona Valkealan ulosanti tuo hieman liikaa mieleen Wiidakon Markus Kuwajan mylvinnän ja tulkinnan tunnepitoisuus menee hetkittäin ronskisti yli äyräiden. Varsinkin Miljoona tietä on jo hieman tuskaista kuunneltavaa.

Valan kappaleet ovat ihan hyviä melodisia kevytmetallikappaleita, mutta omaa ilmettä tarvitaan jatkossa rutkasti enemmän. Lyriikoihin olisi myös syytä kiinnittää huomiota, sillä kliseisyys menee välillä yli sietokynnyksen. Vai mitä sanotte neronleimauksesta: ”Hetki hetkeltä se hetki lähenee”? Vala ei ole kuitenkaan täysin toivoton tapaus. Valan pitäisi vain saada soundit kuntoon, hankkia malttia tulkintaan ja ymmärtää, ettei aina ole pakko paahtaa täydellä höngällä.

Tommi Saarikoski




Lukukertoja: 6540
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s