Pienet

Pienet – Kesäkuu 2008

03.06.2008


Crystal Blaze: Beneath the Sands Crystal Blaze: Beneath the Sands

Crystal Blazen demon mukana tullut, levy-yhtiömäisen ylitsevuotavalla hehkutuksella varustettu saate on kaikkine laatusanoineen jopa huvittavaa luettavaa. Toisaalta helsinkiläispumpun meriitit ovat mainitsemisen arvoisia: On Wacken Metal Battlen voittoa, Kuukauden demo -titteliä, ja lisäksi orkesterin historia ulottuu aina kahdentoista vuoden taa. Tiiviiden kuuntelusessioiden jälkeen on kuitenkin kirjoitettava, ettei CB yllä uusimmallaan mihinkään kovin kummoisiin mainetekoihin.

Progressiivista ja hyvin eurooppalaisen kuuloista power-heavy-kamaa kiskova kuusikko on toki teknisesti vaikuttavan taitava ja jokaisesta biisistä on blokkailtavissa hyviä yksittäisiä juttuja, mutta valitettavasti nelibiisinen ei pysty pitämään mielenkiintoa yllä koko soimisensa ajan. Monimuotoisten biisikokonaisuuksien toimivuudessa on vielä runsaasti parannettavaa, eikä CB:n aluksi hitaasti aukeava musa lävähdä kokonaan auki missään vaiheessa. Vaikka levyltä löytyy kokonaisuutenakin toimiva nimibiisi, My Last Screamin tiukka kertsi, ja Paradise of Liesissa majaansa pitävä toistumaton, mutta fantastisen upea synariffi, demo yltää kokonaisuutena ainoastaan perushyvään.

Jarmo Panula
Dead Black Asteroid: Caught Between the Devil and the Dead Black Asteroid Dead Black Asteroid: Caught Between the Devil and the Dead Black Asteroid

Dead Black Asteroidin syntysanat lausuttiin noin kaksi vuotta sitten ja pitkähkösti nimetty Caught Between the Devil and the Dead Black Asteroid on orkesterin ensimmäinen virallinen julkaisu. Tältä pohjalta tarkasteltuna helsinkiläistrio on saanut kasaan hämmästyttävän valmiin kuuloisen paketin. Kiekko on tulvillaan mullankatkuista ja orgaanista raskasrockia, jota on jalostettu rennon popahtavilla elementeillä. Juuret löytyvät syvältä 70-luvun analogisista ulottuvuuksista, mutta mukana on myös riittävästi tuoreempia elementtejä.

Dead Black Asteroid ei ole periaatteessa kovinkaan kaukana stoner / sludge orkestereista, mutta merkittävin ero noihin suuntauksiin löytyy sävellysten sisälle kätketystä keveydestä, jota orkesteri myös hyödyntää rouhinnassaan esimerkillisesti. Kitara on nostettu kuninkaan paikalle ja taustalla möyryävät urut antavat mukavasti lisäpotkua biiseihin. Myös vokalistin väkevä tulkinta ja englannin lausunta ansaitsevat kiitosta. Ei mitään maailman mullistavinta mäiskettä, mutta erityisesti livetilanteessa takuulla persuksia liikkeelle saavaa rutistelua.

Mika Roth
Enthrone: Amoral

Synkkää ja raskasta on metallointi myös Kuhmon suunnalla, ainakin mikäli kyse on Enthronesta. Vuosituhannen alkupuolella perustettu ja kertaalleen jo pariksi vuodeksi telakallekin pistetty orkesteri on työstänyt toiselle kiekolleen kolme biisiä, joita kaikkia määrittelevät runsas roso yhdistettynä melodisuuteen, raskaat tunnelmat sekä sinfoninen mustuus. Enthronen tyyliä voisikin kutsua jonkinlaiseksi darkmetalliksi, jossa on selkeitä vaikutteita brittein saarten ja vuonojen maan suunnilta. Runsaat koskettimet kuorruttavat taustoja, vokalisointi on joko enemmän tai vähemmän rosoista ja tempo pysyy melko rauhallisena. Jäinkin kaipaamaan pieniä irtiottoja, sillä tällaisenaan kappaleiden tehot tahtovat hukkua liikaa pitkitettyihin rakenteisiin. Ideoita yhtyeeltä tuntuu kyllä löytyvän, joten ei muuta kuin tiivistämistä, treeniä ja lisää keikkoja, niin eiköhän se siitä.

Mika Roth
Groke´s Clan: Skullduggery Groke´s Clan: Skullduggery

Groke´s Clan jatkaa mainioiden julkaisujen ja erinomaisten kansitaiteiden sarjaa uudella demollaan. Lieksalaisnelikko on työstänyt kolme uutta biisiä, jotka pitävät sisällään perinteisen thrashin sekä melodisen metallin sekoittelua.

Aivan kuten edellisellä Foul Play demolla, myös nyt kolmesta siivusta ensimmäiseksi on sijoitettu vauhdikkain vetäisy. Menoraita The Scoundrel, jonka lyriikoihin kannen ”susi lampaan vaatteissa” kuvakin perustuu, erottuu energisyytensä ansiosta, eivätkä kiekon kaksi muuta vetäisyä yllä enää vastaaviin korkeuksiin. Jokainen osa-alue on periaatteessa kunnossa, mutta liiallinen thrashin historiassa piehtaroiminen sekä vaatimattomat soundit syövät Skullduggeryn parhaan terän. Viimeisenä kuultava Feast liikkuu hieman progehtavammissa maailmoissa ja se toimiikin erinomaisena päätöksenä, sekä osoituksena siitä, että pieni variointi voi tehdä kokonaisuudelle kummia.

Mika Roth
Lucidity: Awaken Lucidity: Awaken

"Lutakon kellareista" ponnistavan Lucidityn kolmosdemo tarjoilee lievästi melodista doomdeathia 90-luvun Peaceville-bändien hengessä: Renew avaa pelin keskitempoisella runnomisella, jonka yllä liikkuvat valittava kitara ja syvältä öristyt vokaalit. Vaikka perusresepti on tuttu, kuulostaa tulos yllättävänkin sävykkäiltä ja inspiroituneilta. Kakkosbiisiä Departure voisi nimittää jopa pieneksi helmeksi: siinä mukaan kiedotaan puhtaasti laulettuja säkeitä ja kauniisti taustamurinoihin sulautuvaa akustista kitaraa. Lisää tällaista! Demon nimiraita on melko geneerinen, eikä jää oikein mieleen. En oikein tiedä, minkä suosituksen Luciditylle antaisi: näin perinteisellä otteella on ehkä vaikea nousta raskaampaan sarjaan, mutta toisaalta yhtyeen ei kannata tehdä mitään, mikä kadottaisi sen vahvan tunnelman, minkä he nyt saavat musiikkiinsa luotua.

Mikko Heimola
MIR: Demo 2008 MIR: Demo 2008

MIR jatkaa tasaista vuosi ja julkaisu tahtiaan, kolmannen kiekon tuodessa mukaan aiempaa ammattimaisemman otteen. Pääkaupunkiseudulta keikoilleen suuntaava orkesteri on tällä kertaa satsannut demonsa työstöön oikein kunnolla, eivätkä studiotasoiset soundit ainakaan heikennä kokonaisuutta, kun vankkana tarkoituksena on nousta menestyksen seuraavalle tasolle.

MIRin esikuvat ovat edelleen selvästi Pohjois-Amerikasta kotoisin, mutta yhtyeen soundi ja tyyli ovat siinä samalla kehittyneet entisestään. Kolmen raidan sekä kolmentoista ja puolen minuutin annos rockaavaa alternativemetalli rutistelua kyllä toimii, vaikka biisikolmikosta ei selkeää johtotähteä oikein löydykään. Puuttuva terävin kärki on korvattu vastavuoroisesti tasaisemmalla ja aiempaa korkeammalla yleisellä laadulla, sekä koukuilla jotka on upotettu entistä syvemmälle kappaleiden rakenteisiin. MIR on selvästi käymistilassa ja onkin mielenkiintoista nähdä, mitä orkesterille seuraavaksi tapahtuu, sillä edessä avautuu useampi mahdollinen polku.

Mika Roth
Napoleon Skullfukk: Torture Metal Napoleon Skullfukk: Torture Metal

Veri lentää, liha, luu sekä jänteet rutisevat ja viikatemies tekee kunnon tiliä, kun Napoleon Skullfukk laittaa väkeä poikki ja pinoon. Erittäin ”punaisilla” lyriikoilla ryyditetty rujompi deathin sukuinen metalli johtaa ajatukset väistämättä kohti Cannibal Corpsen kaltaisia pioneereja, eikä legendaarinen CC taida olla tyystin tuntematon orkesteri Napoleon Skullfukkin jäsenille. Etenkin avauksena kuultavan Facefuck With A Hammerin maailma on enemmän kuin vähän velkaa yhdysvaltalaisten kuolotukselle.

Torture Metalin biisien tempo vaihtelee suuresti junnaavammasta osastosta aina pikametallointiin saakka. Vokaalit ovat tietysti perinteistä viemäri-osastoa, jonka mikrofonin takaa löytyvä R. Kurimus hoitaa moitteetta kotiin. Bändillä on käsissään hyvä nippu riffejä, melodioita sekä ideoita, mutta niistä ei onnistuttu saamaan kasaan vielä kovinkaan kummoisia kappaleita. Asenteessa kyllä löytyy, mutta puuttuva omaperäisyys ja ratkaisujen kaavamaisuus eivät vakuuta. Torture Metal toimii tiettyyn pisteeseen saakka, mutta noustakseen seuraavalle tasolle orkesteri kaipaa lisää treeniä, keikkoja sekä etenkin rohkeampia ideoita/ratkaisuja.

Mika Roth
Sami Anttila: End of the World Sami Anttila: End of the World

Sami Anttila on kirjaimellisesti liekeissä. Herra julkaisee seitsemän kuukauden sisään jo kolmannen pikkukiekkonsa, eikä taisteluväsymyksestä ole tietoakaan kun kappalemateriaalia osoittaa vain vahvistumisen merkkejä. Viime vuoden lopulla julkaistu ... I Am The Punisher näytti industrialmetallin taittuvan kiistatta kotioloissakin ja keväällä valmistunut Insomnia-promo jalosti Anttilan tyyliä metallisemmaksi.

End Of The World on vielä kumpaakin edeltäjäänsä hevimpi metallipyörre, jossa industrial vivahteet ovat alkaneet kadota taustoihin. Avausraita Never Again on yhtä pikametallitappoa, jossa on juuri sopivasti raskasta junttaa, rosoa ja äänivallin alle piilotettua koukukasta melodiaa. Selkeimmin koneosasto on kuultavissa viimeisenä soivassa No Mans Land -siivussa, joka tuo pientä vaihtelua lätyn yleiseen Fear Factory - Ministry paahtoon. End Of The World nousee selvästi tämänkertaisen koosteen kärkipaikoille ja saa vain nälän kasvamaan, joten Anttilan liikkeitä täytyykin seurata entistä tiiviimmin. Pisteet vielä pinon hauskimmasta ja osuvimmasta saatteesta, joka suo muutaman varoituksen sanan kiekon käytön mahdollisista haittavaikutuksista.

Mika Roth
Soulwound: Dystopia Soulwound: Dystopia

Anjalankosken slayerit Soulwound vertailevat saatteessaan kolmosdemoaan Dystopiaa aiempaan tuotantoonsa pienen arvion verran: huomiota saavat uuden laulajan Ilkka Valkosen ärjympi laulutapa, joka sopii heidän mukaansa edeltäjää paremmin brutaaliin musiikkiin, ja "perinteistä thrash-kohkaamista" laaja-alaisempi meininki. Voi olla, itse sanoisin että nyt yhtye soittaa varsin teknistä thrashia esimerkiksi Testamentin tyyliin, välillä notkahtaen death-henkiseen jyräykseen. Moderni coreilu on onneksi vähissä, mutta erottuvuuspisteet jäävät silti vähäisiksi. Mieleenjäävintä tässä ovat kitaristien tyylikkäät leadit ja harmoniat, mutta liika sahaus latistaa vaikutelmaa - ehkä sen voisi jatkossa jättää vain pois, ja keskittyä olennaiseen? Kaikilla kolmella biisillä on mittaa sen verran, että niistä voisi huoletta napsaista täyteosat pois.

Mikko Heimola
Stifled Ministry: Demo 08 Stifled Ministry: Demo 08

Stifled Ministry pistää demosedän vaikeaan tilanteeseen, sillä yhtyeen kiekolta löytyvät kaksi biisiä eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan. Ensimmäiseksi tarjotaan pastissin makuinen, vajaan neljän minuutin mittainen musiikkiretki Pantera ja Opeth -fanien maailmaan, jossa vanha kunnon hiljaa–kovaa vuorottelu on kunniassa. Demon toinen raita on puolestaan hämmentävästi jenkkityylistä puoliakustista altsurockailua, josta puuttuu taas niin muna kuin särökin. Tavallaan kasassa on ihan kaunis numero, mutta kehno äänenlaatu ja liika pituus tekevät biisille tepposensa.

Mikä on tämän orkesterin tarkoitus ja mihin se on menossa? Siinä pari kysymystä, joita jäsenten olisi hyvä tahollaan miettiä, sillä demon perusteella kumpikaan väläytetyistä poluista ei välttämättä johda vielä kovinkaan kummoisiin tuloksiin. Ja ensi kerralla kannattaa muuten satsata usempaan biisiin, sekä edes jonkinlaiseen saatteeseen.

Mika Roth
Ydin: Saasta Ydin: Saasta

Suomenkielinen deathmetal on vaikea ja vaarallinen sarka kyntää, mutta ylivieskalainen Ydin ei ala pienestä hötkyilemään. Orkesterin nopea, likainen ja brutaali vääntö on vähintäänkin yhtä ehdotonta kuin parin vuoden takaisella Silvottuna ja häpäistynä -demolla. Viiden uuden rallin höysteenä on bonuksena tarjolla myös tukku vanhempia kappaleita, mutta keskityn nyt ainoastaan yhtyeen uuteen tuotantoon.

Avausralli LKD on Ytimenkin mittarilla häijy numero, eikä tahti juuri muutu tämän jälkeen. Sanoitukset huokuvat kuolemaa, vääryyttä, joitain tabuja sekä satunnaisesti eritteitä, mutta orkesteri varoo visusti heristelemästä liikaa sormeaan, antaen kuulijan tehdä itse omat päätelmänsä. Lyriikat on hyvä tarkistaa vielä lehtisestä, sillä tälläkin kerralla murina/ärjyntä vie muassaan hyvän osan sanoista. Keikkailun tuoma rutiini kuuluu positiivisella tavalla soitosta ja myös soundit ovat kautta linjan asialliset, vaikka parantamisen varaa luonnollisesti vielä jää. Orkesteri on löytänyt ytimensä, mikä kuuluu kaikin tavoin vahvistuneessa paketissa. Hyvälle näyttää, vaikka matkaa huipulle vielä onkin.

Mika Roth
Ääniportti: Korppi Ääniportti: Korppi

Ääniportti julkaisi kuudennen demonsa jo tammikuussa netissä, mutta nyt demosta on ilmestynyt myös ”fyysinen versio”. Yhtye on matkannut vuosien saatossa hissukseen suomenkielisestä rankasta rockista suomenkielisen metallin puolelle, ja tuore Korppi jatkaa tätä kehitystä johdonmukaisesti.

Kolmesta biisistä ensimmäisenä kuultava Pahoja katseita yhdistää raskaan rypistyksen ja nopean tarttuvuuden toisiinsa tavalla, joka on tuottanut maassamme jo monta hitintapaista metallirallia. Toisena soiva Elämien summa lähentelee jo puhtaassa punkkiudessaan Mokoman alkuaikojen tuotantoa, taustalla vaanivien koskettimien toimiessa pisteinä ä-kirjainten päällä. Ankkuriraita Vainolainen nostaa startissa temmon tappiin ja kipale tuntuu ensimmäisillä kuuntelukerroilla melkeinpä ideoitaan nopeammalta, mutta kuinkas sitten käykään – siivu kasvaa omalla progehtavalla tavallaan lopulta tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Ääniportti jatkaa vahvojen julkaisujensa ketjua ja sopii toivoa, että jossain vaiheessa jokin levy-yhtiö huomaa orkesterin huiman potentiaalin.

Mika Roth




Lukukertoja: 6098
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys